Samoilla raiteilla

Sama vanha tarina: paprikoita, paahtamista, hyvää ruokaa. En nähtävästi vain pysty vastustamaan euron paprikapusseja torilla. Ja toisaalta, miksi pitäisikään. Ainoa syy jonka keksin paprikoiden välttelyyn on se, että pelkään kyllästyväni niihin pian. Huono syy. Tuskin tuoreisiin kasviksiin voi kyllästyä. En ole kuullut kenestäkään jolle olisi käynyt niin.

Tämän reseptin keksin ihan kokonaan itse. Jälleen kerran olin ostanut viisi paprikaa, mutta nyt tuntui siltä että fetapaprikaruoat voisi korvata jollain uudella.  En itse asiassa pidä paprikoista raakoina, joten kesähittini paahtaminen palasi heti mieleen. Paahdetut paprikat, mikä pehmeiden makujen ilotulitus. Paahdoin paprikat aamulla valmiiksi ja väänsin töiden jälkeen pikaisen paprikapastan. Ja kas vain, yksinkertaisesta paprikasta oli tullut monen nammmm-ajatuksen arvoinen herkku.

 

Paprikapasta 

5 paprikaa 

paprika/chilijauhetta

ruokaöljyä

1 sipuli

3 dl keittämätöntä makaronia

1 rkl soijakastiketta

Halkaise paprikat, siivoa ne siemenistä ja lohko ne suuriksi suikaleiksi. Asettele suikaleet leivinpaperilla päällystetylle pellille kuori paperia vasten. Sekoita paprikajauhe ja öljy ja voitele paprikoiden sisäpinnat öljyllä. Paista uunin keskitasolla 50 min 200 asteessa. Kääntele puolivälissä paistamista.

Keitä makaroni ja valuta se siivilässä. Siirrä paprikat kattilan pohjalle, heitä sekaan tarvittaessa lisää öljyä sekä sipulit. Kääntele keskilämmöllä kunnes sipuli on pehmeää. Lisää soijakastike ja kääntele vielä hetki. Sekoita paprikat ja makaronit keskenään. Tarjoile lämpimänä leivän kera.

Rory Gilmore Reading Challenge

Gilmore Girls on ikuinen suosikkini ja Roryn lukutahti jatkuvan kateuden kohde, mutta mikään ei vedä vertoja sille mitä löysin netistä eilen. Rory Gilmore Reading Challenge listaa kaikki kirjat, joita Rory on lukenut tai joista hän on puhunut kaikkien sarjan seitsemän kauden aikana. Voin kertoa, että lista on pitkä. Ja voin kertoa, että haluan NIIN PALJON lukea kaikki sen kirjat.

 "Kirja käteen vain ja lukemaan: bussissa, puistossa, kahvilassa... :)" kommentoi kaveri listaa ja lukuintoani. Ei kai tässä muutakaan voi. Challenge accepted!  

Klassikko jo kiehuessaan

Tori oli taas jokaisen minulta saamansa rakkaudentunteen arvoinen. Erään kojun vasemmasta kulmasta bongasin niin makeita tomaatteja, että olisi ollut sääli ja synti jättää ne taakseni. Ihanan kurttuiset ja valtavat tomskut olivat kuin luotuja täytettyjen tomaattien pohjaksi, joten valikoin kolme kauneinta ja vaihdoin rahani niihin. 

Täytettyjen tomaattien täyte ei tullut niin selkeänä visiona kuin itse tomaattien käyttö. Ostin kuitenkin basilikaa, se on aina varma vaihtoehto, ja luotin siihen että kyllä kaapeista jotain kokoon saa. Kotona päädyinkin hyvin yksinkertaiseen mutta aivan killeriin komboon: tomaattia, basilikaa ja valkosipulia. Ei vaan voi mennä vikaan. Eikä mennyt.

Jokin juju näihinkin silti tuli. Koverrellessani tomaatteja en heittänytkään sisälmyksiä suoraan roskiin, vaan kippasin ne siemenineen päivineen kulhoon ja surautin sauvasekoittimella soosiksi. Tätä käytin täytteen pohjana; näin myös siihen tuli tomaattinen maku muiden tueksi. Ainakin itselläni nestettä tuli tomaattien sisälmyksistä niin paljon, ettei täyte muuta nestettä edes kaivannut. 

 

Klassiset täytetyt tomaatit

3 suurta tai viisi keskikokoista tomaattia

1 pieni sipuli

2 valkosipulinkynttä 

1 ruukku basilikaa

suolaa 

pippuria

1 1/2 dl couscousia

ruokaöljyä

Aloita leikkaamalla tomaateista hatut irti. Jos ne eivät tunnu seisovan vakaasti, voit leikata vaihtoehtoisesti pohjat irti. Laita kannet syrjään ja koverra varovasti sisälmykset erilliseen kulhoon. Laita koverretut tomaatit kansineen voideltuun uunivuokaan.

Surauta tomaattien sisälmykset soseeksi sauvasekoittimella. Kaada sose kattilaan ja kuumenna se kiehuvaksi. Pilko tällä välin sipulit hienoksi ja lisää sitten ne ja mausteet kattilaan. Keitä seosta pari minuuttia ja pilko sitten basilikat mukaan. Ota kattila levyltä ja lisää couscous. Sekoita hyvin ja anna turvota pari minuuttia. 

Kun couscous on seissyt hetken turpoamassa voit lusikoida täytteen tomaatteihin. Laita tomaatteihin kannet päälle ja voitele ne kauttaaltaan ruokaöljyllä. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa 20 minuuttia. Nauti lämpiminä vaikkapa salaatin seurana.

Vahinkoja sattuu

Tämä herkku syntyi puolivahingossa vanhan hyväksi todetun yhdistelmän pohjalta. Torin paprikat ovat vaan niin herkullisen näköisiä, ettei niitä voi vastustaa!

Paprikacouscous

3 paprikaa
20 kirsikkatomaattia
1 sipuli
ripaus suolaa ja pippuria
2 tl savuchilijauhetta
2 rkl ketsuppia
rasiallinen fetakuutioita
1 dl couscousia

Suikaloi paprikat ja sipuli ja puolita tomaatit. Paista niitä pannulla tilkassa ruokaöljyä kunnes ne pehmenevät mukavasti. Lisää mukaan mausteet ja ketsuppi ja sekoita kypsentäen samalla keskilämmöllä. Kus seos alkaa olla mukavan pehmeää ja mehevää, heitä sekaan fetakuutiot. Anna seoksen hautua kymmenisen minuuttia matalalla lämmöllä. Sekoita välillä niin, että fetakuutios sulavat osaksi kastiketta.

Heitä joukkoon couscous. Jos pannulla ei ole tässä aiheessa ollenkaan nestettä, voit lisätä noin desin vettä. Ideaalitilanne on kuitenkin se, että cousous kypsyisi vihanneksista lähteneessä nesteessä. Sekoittele pienellä lämmöllä pari minuuttia, kunnes couscous on turvonnut ja lämmennyt. Tarjoile tuoreeltaan ja lämpimänä.

Flunssapään pelastus

 

Köhköh sanoi flunssainen Saara ja joi lisää teetä. Opin jälleen kerran kuinka ei pitäisi manata asioita: flunssa iski ja kaatoi sängyn pohjalle juuri kun ääneen päivittelin että kaikki muut se on jo kiertänyt vaan ei minua. 

Kuumehoureissani ja vilunväreissäni opin jotain muutakin: kyllä amerikkalaiset joskus on vaan tosi fiksuja. Pari päivää ruokavalioni koostui lähes täysin Pop-Tartseista. Nuo ällömakeat, lisäaineiden kyllästämät välipalakeksit osoittautuivat neroiksi siinä mielessä, että niiden avulla ruoanlaitto ei vaatinut muuta kuin paahtimen käyttöä. Ihan kätevää silloin, kun jo jääkaapin avaaminen ja leivän voiteleminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Joskus pikaruoallakin on paikkansa. 

Nyt kuitenkin flunssa jo jo käännetty voiton puolelle ja ihanista Gilmore Girls -viboistaan huolimatta Pop-Tartsit on siirretty takaisin kaapin perälle. Sillä vaikka ovatkin ajoittain hyviä, ja vaikka pakkaus mainostaa niiden olevan "hyvä vitamiiinien lähde" (Hehe!) niin uskon silti enemmän kotimaiseen kukkakaaliin ja täysjyväviljaan kuin hyvin pitkän aineosaluettelon omaaviin pikaruokaunelmiin.  

Runollinen melankolia

Kolme syytä pitää Claudie Gallayn Tyrskyt-kirjasta.

1. Mysteeri.
Tyrskyjen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö, elämäänsä syrjäiseen kylään paennut lintubongari, alkaa kuin ohimennen selvittää kylässä vuosia sitten tapahtunutta onnettomuutta. Vuosien hiljaisuuden jälkeen vanhat kaunat ja salat nousevat pintaan yhdellä jos toisella, ja kaikkien tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarina kehittyy kauniisti ja huomaamattomasti kohti ratkaisua, joka ei kuitenkaan ole kirjan ratkaisu. Kysymyksessä on ennemminkin yleinen menneen selvittely kunkin ajatuksissa, irti päästäminen ja jäljellejäämisen vaikeus. Kuinka jatkaa eteenpäin, kun mysteeri on selvittämättä? Tai kun kaikki on selvää ja silti sattuu?

2. Meri.
 Gallayn kirjan miljöönä on Ranskassa, Atlantin rannalla sijaitseva pikkuruinen La Haguen kalastajakylä. Kylä on sijoittunut aivan niemen kärkeen, ja kaikkeen sen elämään vaikuttaa meri. Suuri ulappa on myrskyineen ja tyrskyineen läsnä kaikkialla, se vaikuttaa kaikkeen ja vangitsee jokaisen huomion niin hyvässä kuiin pahassa. Meri on kirjassa kuin persoona; se vie ihmisiä onnettomuuksissa eikä aina anna ruumiita takaisin. Se lumoaa ja pelottaa. Varsinkin myrskyn kuvaus on vaikuttavaa. Meri on La Haguen sielu ja Tyrskyjen selkäranka.

3. Kerronta.

En ole ikinä lukenut mitään niin kaunista kuin tämä kirja. Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen lyhyt, tiivis mutta silti äärimmäisen runollinen kerronta lumosi otteellaan ja valloitti taitavuudellaan. Tyrskyissä on paljon dialogia sekä erittäin paljon kuvailua. Huomio kiinnittyy erikoisiinkin asioihin ja huomiot ympäristöstä ovat pysäyttäviä mutta kauniita. Lyhyet lauseet antavat ilmaisun hengittää pitäen silti tekstin kasassa ja kasvattaen sanojen vaikutuksen kattoon. Tyrskyt lumoaa, vie mukanaan, se vangitsee kaikki aistit ja pitää niitä otteessaan vielä kauan tarinan päättymisen jälkeenkin.


"Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enään ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.

Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin."


Yllättävä inspiraatio

Ideoita uusiin ruokiin saa ajoittain mitä yllätyksellisimmistä paikoista. Joskus tuoksu kadulla johdattaa ajattelemaan alkuperäänsä, toisaalta taas lehdessä saattaa olla resepti, joka ei ihan natsaa mutta tarjoaa pohjan jollekin vielä suuremmalle. Ruoka-annos ravintolassa tai ruokalassa voi saada haaveilemaan omasta versiosta, tai sitten inspiraation antavat vihanneshyllyn raikkaat värit.

 

Tämän herkun ajatus lähti työpaikan pakastepitsoista, joissa on täytteenä paprikaa ja fetajuustoa. Itse pitsat eivät ole mitään mannaa kovine reunoineen ja suolaisine kastikkeineen, mutta kahden pääraaka-aineen liitto sai kulinaristin aivot raksuttamaan. Tätä pitää kokeilla kotonakin, tajusin. Ja pienen mietinnän ja kaupan hyllyjen välissä harhailun tuotoksena syntyi syksyn hittiherkku, fetapaprikatortillat.

 

 

Fetapaprikatortillat

 

2 eriväristä paprikaa

1 sipuli

ruokaöljyä paistamiseen

1/2 tlk  chilitomaattimurskaa

hippunen suolaa ja pippuria

1 rasiallinen fetakuutioita

jääsalaattia

8 tortillalevyä

 

Suikaloi paprika ja sipuli pitkiksi suiroiksi. Kuullota ensin sipulia hetki pannulla ja lisää sitten paprikat. Kuullota niitä yhdessä miedolla lämmöllä kunnes paprikat ovat mukavan pehmeitä.

 

Lisää joukkoon tomaattimurska ja anna seoksen hautua ainakin 10 minuuttia niin, että neste vähenee ja seos tiivistyy. Mausta seos suolalla ja pippurilla ja heitä sitten fetakuutiot mukaan. Hauduttele seosta taas noin 10 minuuttia tai pidempäänkin, jos se tuntuu hyvältä. Seoksen tulisi olla aika tiivistä niin, ettei neste valu helposti tortillosita pois.

 

Täytä tortillat lämpimällä paprikafetatäytteellä ja salaatilla. Nauti hyvässä seurassa.

Loma elämästä

Kesän valtasivat tenttikirjat, loppukesän pääsykoekirjat. Analyysit, pänttäämiset ja tenttiahdistus hukuttivat lukuilon alleen. Enää ei jaksanut rentoutua hyvän kirjan äärellä, vaan aika kului ihmeelliseen jahkailuun. Työkiireet veivät illat ja univelat aamut. Koko valtava stressihäkkyrä levittäytyi rakkaan harrastuksen ylle.

 

Mutta onneksi tunnen itseni ja tiedän, että silloin, kun ei jaksa lukea hyvää kirjaa, on liian väsynyt ja kierroksilla. Silloin ei olla enää vähän vaan kiireisiä, vaan mennään sietokyvyn rajoilla ja on parempi puhaltaa peliin tauko. Viime viikolla löysin itseni taas silta rajalta, joten tyhjäsin kalenterin ja otin pari päivää lomaa elämästä. Pari päivää pyhitin vain lukemiselle, leffoille, syömiselle ja nukkumiselle. Latasin akut, rentoutin hartiat ja rakastuin lukemiseen uudelleen.

 

 

 

Ekaa kertaa vuosiin luin kirjan päivässä! Kun meinaan kerran pääsin lukemiseen kiinni, ei siitä meinannut tulla loppua. Aluksi lukaisin loppuun kaikki kesken jääneet kirjat ja ikuisuusprojektit sohvapöydältä. Sitten aloitin uuden aamun puhtaalta sivulta; David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie pääsi lulkulampun alle aurinkoisen tiistain ajaksi.

 

Kirjan takakansi valottaa juonta sen verran, että kyseessä on tarina Nathaliesta, naisesta joka jää nuorena leskeksi hänen elämänsä rakkauden kuoltua. Tarina kertoo hänen selviämisestään ja etenemisestään. Kun kirjaa lähtee lukemaan tältä pohjalta, on odotuksina ainakin allekirjoittaneella automaattisesti synkkä ja pohdiskeleva tarina elämän kolhuista.

 

Mutta sitä tämä ei ole! Nainen, jonka nimi on Nathalie on kaikkea muuta kuin synkkä kirja. Se käsittelee selviytymisen ja rakastumisen teemoja kierren niiden ympärillä kuin kepeä kolibri, tehden oivalluksia ja huvittaen lukijaansa pienillä yksityiskohdilla. Foenkinoksen kirjoitustyyli on raikas ja omintakeinen, kumpaakin pelkästään hyvässä mielessä. Kirja ei todellakaan jää pohtimaan kuolemaa ja menetystä, vaan jatkaa eteenpäin kohti uusia kohtalon oikkuja.

 

Ehkä parasta kirjassa ovat sen uskomattoman tarkkanäköiset ja lempeän todenmukaiset oivallukset elämästä. Itse sain monesti lukiessani laskea kirjan käsistäni ja ajatella: ai-van, juuri noinhan se menee! Foenkinos kirjoittaa ihastumisesta, yksinäisyyestä, rakkaudesta, työstä, perheestä... Kaikesta siitä kooten tarinaansa yksityiskohtia, joihin kuka tahansa voi varmasti samaistua ja jotka saavat yhtä usean oivaltamaan uusia asioita elämästään. Keveydessään tarina on silti kertomus elämästä sen sisuskaluja myöten.

 

Uusi uljas syksy

Kas vain, on saapunut se aika vuodesta kun voi tehdä sosekeittoja hyvällä omallatunnolla.

 

Kesä ei mielestäni ole keittojen ja muhennosten aika. Kesällä syödään tuoreita kasviksia mahdollisimman vähän käsiteltyinä, uusia perunoita, kalaa ja marjoja. Ajatuskin vaikkapa makaronilaatikosta heinäkuussa on jotenkin täysin absurdi. Kun kerran kerrankin kaikki kasvikset ovat hyviä ja halpoja, niin pitäisi olla hölmöläinen ollakseen nauttimatta niistä.

 

 Mutta kun syksy saapuu, saapuvat keittiöön tuhdit ruokalajit, pitkät haudutusajat ja mausteet. Viileämmät säät saavat kaipaamaan jotain lämmintä ja ravitsevaa, ja kesähetken kasvikset alkavat joutua juuresten ja muiden syyskasvisten syrjäyttämiksi. Siinä missä söin koko kesän tomaatteja, syön varmaan koko syksyn keittoja ja muhennoksia.

 

Syksyn ensimmäinen syysruoka oli kuitenkin tänä vuonna rajatapaus. Linssikeitto menisi auttamattomasti syysruokien kastiin, mutta tällä kertaa se sai annoksen kesää kun torilta irtosi litra herneitä mukaan. Tuoreista herkuista kun on nautittava vielä kun voi. Makeiden herneiden lisääminen mausteiseen muhennokseen mietitytti hetken, mutta se hetki meni nopeasti ohi - ja onneksi menikin. Tulos oli varsin onnistunut, pitkä haudutusaika pehmensi herneiden makua ja koostumusta sulattaen ne osaksi kokonaisuutta. (Lisäksi hauduttaminen teki keitosta muhennoksen...) Jäljelle jäi kuitenkin aavistus tuoreudesta - aivan kuin ulkoilmaan aavistus kesästä.   

 

 

Loppukesän linssimuhennos

 

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

2 dl vihreitä linssejä

5 dl vettä

1/2 tlk chilitomaattimurskaa

1 dl aurinkokuivattuja tomaattteja

 

2 rkl ketsuppia

suolaa

pippuria

2 dl herneitä (palkoineen 1 litra)

kourallinen persiljaa silputtuna

1 rkl sitruunamehua

 

Kuori ja pilko sipulit ja kypsennä niitä hetki pannulla. Kaada sekaan linssit, vesi ja tomaattimurska. Anna kiehua noin 10 minuuttia, ja pilko sillä aikaa aurinkokuivatut tomaatit pieniksi kuutioiksi. Heitä ne kattilaan ja jätä keitos hautumaan pienellä lämmöllä noin 20 minuutiksi.

 

Tarkkaile muhennosta sekoittelemalla sitä aika ajoin. Jos haluat siitä notkeampaa, lisää vettä. Lisää mausteet ja herneet, persilja ja sitruunamehu. Anna hautua vielä hetki ja tarkista maku. Tarjoa lämpimänä leivän kanssa.



Minut käännytettiin

Lapsena olin kova sienestämään. Harmi vain, että en tuntenut muita sieniä kuin kanttarellit, joita en ikinä löytänyt, ja kärpässienet, joita en onneksi kerännyt. Ja että inhosin syödä sieniä. Niinpä jotenkin se harrastus vuosien saatossa unohtui. Se mikä ei unohtunut oli ällötys sieniruokia kohtaan. Olipa kysessä sienenpalat pitsassa tai kaupan metsäsienisalaatti, jäivät svampit aina lautasenreunalle.

 

Kerran kuitenkin sieniä tuli vastaan tilanteessa, jossa ei voinut kieltäytyä. Kaveri tarjosi syntymäpäivillään suppilovahverokeittoa. Nälkä kun oli ja toisen juhlapäivä, niin pakko oli syödä lautasellinen. Ja toinen. Eikun hetkinen, eihän toista lautasellista ollut pakko syödä? Kummaa. Vielä kummempaa oli, kun myöhemmin saman kaverin ehdottaessa ruoaksi suppilovahverorisottoa olin myöntyväinen. Siis mitä? Aloinko lämmetä sienille?

 

Ja kummasti vain katosivat supparirisototkin parempiin suihin. Oli ihan pakko myöntää, että sienistä sai myös hyvää ruokaa. Lopullinen läpimurto asiassa tapahtui kuitenkin eräänä iltana lähikaupassa. Nälkäisenä hyllyjä tutkiessa katseen vangitsivat kanttarellit, jotka muuntuivat ajatuksissa jo herkullisen risoton perustaksi. Mukaan vähän rucolaa ja mausteita ja kermaa, hmmm... Ja niin kävi että sienien vihaaja osti itselleen sieniä ja teki niistä itse ruokaa. Ja nautti siitä (vaikka unohti kerman!).

 

Tämä herättää kysymyksiä. Onko vika ollut sienissä vai niiden valmistustavoissa? Olenko vain kehittynyt ruokailijana vai sattunut aiemmin huonojen sienien ääreen? Ajankohtaan sopien bongasin jostain otsikon, että sienet ovat hyviä jos ne osaa laittaa hyvin, ja taidan kaatua samalle kannalle. Pitsojen limaisia säilykeherkkusieniä tai kauppojen valmismajoneesisalaatteja tuskin voi sanoa hyvin valmistetuiksi sieniksi. Samaa voi sanoa luultavasti koulujen sienikeitoista ja vastaavista. Ehkä sienetkin vaativat vähän panostusta kuten kaikki muutkin ruoka-aineet. Ehkä ensimmäiset hyvin laitetut sieniruokani tulivat vastaan vasta nyt.

 

Onneksi tulivat. Ovat meinaan hyviä.

 

 

Kanttarellli-rucola-risotto

 

2 1/2 dl kanttarelleja

1 dl vettä

1 sipuli

2 rkl voita

riisiä ja vettä pakkauksen ohjeen mukaan

ripaus mustapippuria

ripaus valkopippuria

1 tl suolaa

2 dl ruokakermaa

1 ruukku rucolaa

 

Puhdista ja palastele kanttarellit. Sienet kannattaa palastella tarpeeksi pieniksi paloiksi, jotteivat ne ole klönttejä risotossa. Fusilli-pastan kokoiset palat ovat hyviä. Kiehauta sieniä vedessä muutaman minuutia ajan ja valuta ne sitten nopsasti siivilässä.

 

Pilko sipuli ja paista sitten pannulla voissa sipuliaja kanttarelleja kunnes sipuli kuullottuu. Lisää joukkoon riisi ja vesi ja keitä pakkauksen ohjeen mukaisesti riisi kypsäksi.

 

Mausta risotto pippurilla ja suolalla. Lisää myös kerma, anna hautua pari minuuttia ja tarkista maku. Ota risotto pois liedeltä, revi rucola ja sekoita se risoton joukkoon. Tarjoile mieluiten vastavalmistettuna. 

 



Pikkuhymyjä

Fuu aika lentoo elämä nyt, tenttiä ja töitä pitkin päiviä. Jotain kaunista kuitenkin täytyy mukaan lisätä, että jaksaa polkea eteenpäin. Illan vaaleanpunaiset pilvet, sateenkaari satamaterminaalissa, villapaidan lämpö syksyn vireessä ja keitetyt kananmunat salaattibuffassa. Vähätorilla juhlitaan Venäjän keisarin ja Ruotsin kruununperillisen tapaamista 200 vuotta sitten. Näytelmässä kruununprinssi tulee jokea pitkin veneellä juhliin, näin kun se Bernadotte (pernarutto, kuten eräs näyttelijä asian ilmaisi) heilutteli rannan nenäliinaneidoille ja lipui kohti historiaa. Tykkään tästä kaupungista ja sen kauniista yllätyksellisyydestä.

 

Tykkän myös blogista Just little things joka tarjoaa tasaisen varmasti yhä uusia pikkuihania asioita keskeltä arkipäivää. Kouluvuoden ekat päivät ja käsialakehut, kaikki mitä tältä löytyy on pienuudessaan niin täysin ihanaa. Ehanaa. 

 

 

On kuitenkin ehkä otettava tosissaan huomioon se, että eniten puhuttelevia ihanuuksia tällä lukukerralla olivat ne, joissa puhuttiin nukkumisesta, peitoista, kuumista suihkuista ja, no, nukkumisesta, ja oikeasti mentävä nukkumaan. Sillä kiireen keskellä on tärkeää myös levätä. Kauniita unia!

 

Valmis

Ainakin kymmenen vuotta vanha projekti on nyt valmis! My o my. Pari viime viikkoa olen maanisesti päätellyt, virkannut, ommellut ja nyt yhtenä yönä höyryttänyt, ja torkkupeitto isoäidinneliöistä tuli kuin tulikin valmiiksi. Just passelisti elokuun viileille illoille.

 

Sitten olen valmis sinun pitää omanasi.



Väriterapiaa

Pari viikkoa sitten tuossa naapuripuistossa oli pystyssä värilabyrintti Colourscape. Hämmentävää, erilaisista värikkäistä muovipalluroista muodostuvaa viritelmää on kehuttu jo viime vuonna sen ollessa esillä kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmassa. Kuulemma ei voi nimetä omaa lempiväriään, ennen kuin on kokenut Colourscapen. Piti vierailla siellä jo silloin, mutta jostain syystä pääsin väriterapioimaan itseäni vasta eräänä tämän kesän heinäkuisenä hellepäivänä. 

Päivä olisi voinut olla parempikin, kolmevuotias tuttuni kuvaili labyrinttiä jotenkin "pomppulinnan sisällä olemisena", ja jokainen voi kuvitella mitkä lämmöt ilmatiiviissä muovituubissa on keskipäivällä. Mutta hetkeekään en vaihtais pois, kokemus oli kyllä visuaalisesti verraton. Turha varmaan yrittääkään kuvailla, miten voi tuntua kuin uisi punaisessa värissä tai kun oranssi häikäisee silmiä niin että sattuu. Värit tulivat todellakin lähelle, lähemmäs ei pääsisi.

Ja joo, nyt tiedän kyllä että oranssi on lempivärini. Tosin on vihreäkin, vaikka se oli ihan nolla siellä muovituubissa.

  

Paluu tulevaisuuteen

Viime viikot ovat menneet jossain hämmentävässä horroksessa. Kun elokuu alkoi, aloin kiukutella vuodenajoille ja vaatia syyskuun alkua - tuntui kuin eläisin jossain turhauttavassa välitilassa kesän ja syksyn, arjen ja loman, eilisen ja tämän päivän välillä. Jotankin puolinaista eloa; en muista mitä söin viime viikolla, eli en varmaan mitään kovin hyvää ja syömisen arvoista, en viitsinyt lähteä mihinkään sillä ihan turhaahan sellainen on, kivempi turhautua kotona. Viikonloppuna elin jatkuvasti päivän jäljessä elämääni. Onnistumatta irtautumaan.

 
Vaikka kuinka yrittäisi tehdä oikeista asioita, olla oikealla tavalla ja miettiä mitä menee vikaan ja korjata epäkohdat, ei vaan aina toimi. Ei ennen kuin on sen aika. Ja thänk gaad tänään oli sen aika että pääsen takaisin raiteille. Vähän nurinkurisesti tosin, mutta kummiskin. Kävin pyörälenkillä Ruissalossa, ja kas vain muistin että vaikka väsyttäisi niin kantsii mennä ulos koska siellä virkistyy. Polkupyörä hajosi ja vesipullo vuoti ja tuulikin kylmäsi, mutta ostin taimia Kasvitieteellisestä puutarhasta ja heitin kotona vanhat kellastuneet yrtit pois. Ehkä olin vähän kellastunut niiden mukana, koska se piristi vallan melkoisesti!

 Tervetuloa kotiin tuoksuliisanjuoru, kirjorönsylilja, tohtorinkukka ja guava! 

Tervetuloa syksy ja arki.



Mon Dieu!

Tässä on croissantteja.

Oikeita ranskalaisia croissantteja.

Tein ne ihan itse.

Kolmena eri päivänä kääntelin taikinaa ja vaivasin, nostatin, kieritin ja lopulta paistoin. Ja voi elämä kun tuli herkkuja! 

Tahnojen iloinen maailma

Eipä tiennyt tämä tyttö ryhtyessään kasvissyöjäksi, että alkaisi pikkuhiljaa harrastaa tahnoja.

En tiennyt aikanaan mitään erilaisista kasvislevitteistä. Ensimmäinen vuosi kasvissyöjänä menikin syöden sämpylöitä sellaisenaan, hifistelyä oli mikrossa lämmittäminen. Juusto tuntui liian kalliilta. Kaipailin vähän entisten aamupalojen leivänpäälliskasoja, mutta tyydyin osaani.

Onneksi kuitenkin vietin aikaani toisen kasvissyöjän kanssa, joka sinnikkäällä vaatimisellaan sai minut kokeilemaan hummusta. Ensin kaupan tavaraa, sitten ihan itse tehtyä. Se oli onnenpotku jos joku, sillä muuten tuskin olisin tullut tuota kummaa hernelevitettä tehneeksi. Hummus oli kuitenkin kuin porttiteorian avain. Se hurmasi minut johtaen yhä uusiin ja kovempiin aineisiin: purppurahummukseen, baba ghanoushiin, tomaattihummukseen, papu-avokadotahnaan, nokkoslevitteeseen... Kuivakin leipä maistui taas joltain, keho kiitti ravintoaineista ja sauvasekoitin surrasi.

Tahnat valtasivat leipäni enenevässä määrin. Yhä uusia reseptejä kokeillen päädyin viimein yhteen tahnojen peruskivistä: tzatsikiin.

Tzatsiki on kreikkalainen levite, jonka pääraaka-aineita ovat kurkku, jogurtti ja valkosipuli. Se on ehkä enemmänkin tahnan ja kastikkeen välimuoto, mutta itse valutin jogurttia saaden näin paksumpaa tavaraa. Maku on hyvin valkosipulinen, mutta pehmeällä tavalla. Tzatsiki onkin loistava kesätahna kaikessa raikkaudessaan. Hyvästi juusto ja tylsä aamupala, tervetuloa tzatsiki!

Tzatsiki

2 dl turkkilaista jogurttia

1 kurkku

2 valkosipulin kynttä

2 rkl ruokaöljyä

2 tl sitruunamehua

1/2 tl suolaa

ripaus sokeria

ripaus mustapippuria

Valuta jogurttia hetki suodatinpaperilla vuoratussa kahvinsuodattimessa. Raasta sillä aikaa kurkku. Siirrä jogurtti kulhoon ja heitä sekaan kurkku, puserra mukaan valkosipuli ja lisää loput ainekset. Sekoita kaikki kunnolla sekaisin ja anna vetäytyä tunti jääkaapissa. Tarjoa kylmänä leivän päällä tai esim. perunoiden lisäkkeenä. Säilytä jääkaapissa.

Kesän toisiksi helpoin

Vaikka kesän kasvikset ovat pökerryttävän hyviä jo itsessän, olen tykännyt paahtaa niitä uunissa maksimoidakseni makuelämyksen. Uunissa suutuntuma pehmenee ja maku tiivistyy ja mehevöityy. Samalla voi joskus onnistua luomaan salaattiin kivaa rapsakkuuttakin!

Paahtamisesta lähti ajatus tähänkin salaattiin. Jääkaappiin jääneet keitetyt perunat kaipasivat jotain seurakseen, joten ajatus johti toiseen ja lopulta tekoihin, joista syntyi tämä salaatti. Uusia perunoita ei tulisi heti mieleen paistaa uunissa, mutta niiden maattua jääkaapissa ne tarvitsevat joka tapauksessa potkua. Tomaatin paahtamisen eduista ei tarvitse edes puhua, ja aurinkokuivatut tomaatit kutsuivat kaapista tuoksullaan päästen mukaan. Lopputuloksesta tuli oikein onnistunut; raikas rucola, lämpimät perunat, makea tomaatti ja ulkoa paistava aurinko tarjosivat täydellistä lähentelevän aterian.



Paahdettu perunasalaatti

6 keitettyä uutta perunaa

200 g pisaratomaatteja

6 aurinkokuivattua tomaattia

ruukku rucolaa

1 dl öljyä

suolaa

pippuria

kuivattua basilikaa

Lohko perunat mieleisiksesi paloiksi ja jaa tomaatit pituussuunnassa neljään osaan. Palastele aurikokuivattu tomaatti melko pieneksi. Laita kaikki ainekset voideltuun uunivuokaan, sekoita joukkoon öljy ja mausteet (joita vit liäsillä maun mukaan). Paista uunin keskitasolla 225 asteessa noin 40 minuuttia.

Anna kasvisten jäähtyä hetki uunista tulon jälkeen. Pese sillä aikaa rucola ja asettele se tarjoiluvadille matoksi. Kaada sitten kasvisseos rucolan päälle. Ja kas, ruoka on valmis!

Kesän helpoin

Olen aivan hullaantunut Turun kauppatoriin. Kesä on aina ollut tuoreiden kasvisten aikaa, mutta nyt vasta todella tajuan sen. Koju kojun perään notkuu erilaisista vihanneksista, hedelmistä, marjoista ja juureksista. Voin löytää kahdella eurolla kassillisen paprikoita ja tomaatteja tai eurolla ison nipun parsaa. Uusien perunoiden joukossa on tillit valmiina, ja isosta kukkakaalilaatikosta voin itse valita juuri sen minkä haluan. Kaupassa aina joku on loppu tai pilaantunut tai kallista - torilla kaikki on halpaa ja tuoretta!

Vihannesmania onkin saanut minut kokkaamaan ihan eri tavalla kuin ennen. Hyvästi makaroonilaatikot joita syödään viikon ajan joka päivä, hei hei kasvisgratiinille ja muille oikeiden makujen surmille. Nykyään keitän perunoita kun tarvitsen niitä. Ostan tomaatteja niin monta kuin tarvitsen ja syön ne tuoreina. En sekoita wokkiin sataa maustetta, vaan kokoan sen muutamasta kasviksesta jotka käytän pannulla pikaisesti ennen ateriaa. Tori on opettanut minulle kauden vihannesten ilot. Kun ostaa ruokansa tuoreena ja omin kätösin valitsee ne kasvattajan multaiselta pöydältä, osaa sapuskaansa arvostaa ja maistella ihan eri malliin.

Hyvä esimerkki herätyksestäni on tämä ruoka. Ehkä maailman yksinkertaisin kombo, tomaatti ja valkosipuli. Pelkkä uunissa paistaminen ja voilà, lautasella on herkku vailla vertaa. Tomaattien oma maku, joka uunissa tiivistyy ja mehevöityy entisestään, riittää kannattelemaan koko ateriaa. Lisäksi uusia perunoita, ehkä nökäre voita, ja kesä maistuu paremmalta kuin koskaan.

Paahdetut tomaatit

2 tomaattia

2 valkosipulinkynttä

1 rlk ruokaöljyä

suolaa

pippuria

Leikkaa tomaatit halki ja irroita kannat puolikkaista. Kuori valkosipulinkynnet ja siivuta ne ohuiksi siivuiksi. Työntele siivut tomaatteihin. Voitele tomaattien leikkauspinnat öljyllä ja ripottele päälle hieman suolaa ja pippuria.

Laita tomaatit leivinpaperin päälle uunivuokaan tai vastaavaan. Paista uunissa 50 minuuttia 225 asteessa. Nauti kesästä.

Päivän hyvä teko

Olen usein todella itsekäs ja saita. Idealisti, joka loppupeleissä mieluummin kitsastelee kuin elää arvojensa mukaan. Luulottelen olevani antelias ja ekologinen, mutta ratkaisevalla hetkellä peräännyn ja olen vain itara.



Tässä on kuva Itämereltä. Itämerellä menee huonosti. Se rehevöityy jatkuvsti, ja joka vuosi lisää lannoitteita virtaa pellosita mereen vaikka tilannetta on yritetty korjata. Sinilevä ja happikato ovat jatkuvia ongelmia, ja herkkä meriluonto kärsii.

Edellisessä oli faktoja, joita ekologinen minä latoisi tiskiin vaikka unissaan. Todellisuus on kuitenkin toinen. Lukiessani linkitettyä Ylen artikkelia pääsin tuskin loppuun asti. Ja vaikka ajatuksen tasolla Itämeren pelastaminen tuntuisi kovin houkuttelevalta, tulee arjessa itsekkyys vastaan liian pian.

Niin meinasi käydä tänäänkin. Kaupassa palauttelin tyytyväisenä palautuspullojani ja nappasin koneen tulostaman kuitin, kun vastaan tuli risteys. Seinässä komeili laatikko, johon sai laittaa kuittinsa jos halusi tukea Saaristomeren suojelua tai SPR:n toimintaa Suomessa. Aluksi iloitsin, mutta sitten ahne puoleni alkoi kitsastella ja vaatia 50 sentin palautustuloja itselleen. Siis 50 senttiä! Että sellaisen summan takia piti jahkailla monta minuuttia palautusautomaatin vieressä ja miettiä, voiko nyt laittaa kuitin hyväntekeväisyyteen. Vastakkain oli toisaalta juuri lukemani artikkeli, toisaalta puolityhjä tili. Jostain syystä ristiriita tuntui aivan mahdottomalta.

Lopulta onneksi hyvä puoleni voitti. Annoin kuin annoinkin pullonpalautuskuitin Saaristomeren suojeluun ja kävelin kaupasta ulos varmasti paljon iloisempana kuin olisin sen 50 sentin kanssa kävellyt.  

Tee säkin niin!



Ikkunat auki pitkin keskustaa

Ilta kuin linnunmaitoa. Plus kakskytseitsemän, hienoinen tuulenvire, jokirannassa loiskuvat laineet ja valtavat lehmukset Tuomiokirkon kupeessa. Heinäkuu on siis tuonut juuri sen sään mitä kaikki aina kaipaa. Otsa kostuu vaikka taivas on täynnä pilvenmolluskoita, ja tuuli vain hyväilee hyytämättä lainkaan. Ulkona voi vain maata, ei tarvitse mitään muuta kuin ihon ja korvat.   



Tällaisena iltana on niin hienoa hengissä olla.

Kuola vaan valuu

Köyhä opiskelija tykkää tälläisistä erikoitapauksista, kun jääkaapissa on niin paljon smetanalohta että sitä riittää jopa leivän päälle. Harvinaista herkkua indeed, varsinkin HERKKUA.



Makeempaa ku marsipaani

Onpas nyt tullut söpöjä juttuja vastaan viime päivinä. Jo ihan normaalistikin hymyilen harakanvarpaat korvissa asti touhukkaille taaperoille ja valaan näköisille pilville, mutta nyt on ilo jo ihan ylitsevuotavaista.

Luonnolliseti mikään ei liity mihinkään. Kuvissa silti arjen sulostuksia, sorsaemo poikineen keskellä aavaa Aurajokea sekä ihka oman jääpalamuottini sydämenmuotoisia jääpaloja iltoja viilentämässä. Lisäksi seisoin tänään puolen metrin päässä laulujoutsenesta, mikä oli yllättävän tuttavallista mutta silti vaati melkein nipistämään käsivartta.

Makeinta tässä päivässä on kuitenkin se, että olen viimeinkin oppinut tavan, jolla saa sitkeimmänkin lehtimyyjän karistettua langoilta: "Kiitos mutta ei kiitos, olen lähdössä just ens kuussa vuodeksi vaihtoon." Ja rauha kotimaassa on taattu ainakin seuraavaksi vuodeksi.



12h

Onnea on nukkua 12 tuntia putkeen oltuaan töissä niin väsynyt, että on kyseenalaista pystyykö pyöräilemän kotiin.

Nyt uuteen päivään.

Muistatteko, mitä on talvi?



Vaihtelevaa pilvisyyttä

Kun kesäsää muuttuu paisteesta sateeseen ja helteestä melkein hallaan, alkaa ympäriltä kuulua huokailuja kunnon suven perään. Kaivataan kuumaa asfalttia ja helteesä seisovaa ilmaa, porottavaa aurinkoa ja kuumia öitä. Mutta sateen rapistessa ikkunaan ja puiden taipuessa tuulessa minä tunnen itseni pitkästä aikaa tyyneksi.

Taidan olla syksyn lapsi. Innostun sadessani kaivaa kaapista esiin pitkähihaisia ja pyyhkiä vedenkeittimen ja teepurkit kesäpölystä käyttöön. Muistan taas syksyn raikkauden ja rauhoitun sohvannurkkaan. Sateella ei ole huonoa omaatuntoa siitä, että hengailee sisällä eikä viiletä tukka putkella kaupungilla. Sade ei vaadi mitään. Saa olla vaan.

Ja kuitenkaan sateella en ole vaan. Kesällä kun sadepäivät ovat parhaita mahdollisia kokkailupäiviä! Lapsuus kolmilapsisessa perheessä jätti jälkeensä tavan valmistaa paljon ruokaa kerralla. Aurinkoiset päivät voi nykyään puuhailla mitä haluaa, kun kaappi on viikon täynnä ruokaa yhden sadepäivän kokkailuista.

Viime viikon sateissa syntyi nokkospestoa ja linssipallukoita. Jo ruokaa tehdessä oli selkeä fiilis siitä, että tässä sellaista sapuskaa millaista ruoan tulisi olla. Palluroissa mausteita israelilaiselta torilta ja korianteria omalta ikkunalta, pestossa nokkosia kotimetsästä ja niissä taas rautaa koko kuukauden tarpeisiin. Luonnollista, terveellistä ja sairaan hyvää! Peston ohje on Uuden Mustan sivuilta, joten sitä on turha tähän eritellä. Linssipalleroiden resepti taas löytyi keväällä Divaani-lehdestä. Joistain ohjeista vaan tietää, että niissä on sitä jotain. Tässä sitä todella oli.



Linssipallukat

3 dl vihreitä linssejä

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

5 aurinkokuivattua tomaattia

2 rkl korppujauhoja

2 rkl vehnäjauhoja

1 1/2 tl suolaa

1 tl intialaista mausteseosta

1 tl kurkumaa

1 tl chilimurskaa

3 rkl sitruunamehua

kourallinen hienonnettua persiljaa ja korianteria

Leivitykseen:

1/2 dl vehnäjauhoja

Paistamiseen:

3-4 dl ruokaöljyä

Huuhtele linssit runsaalla vedellä ja keitä niitä kattilassa noin kymmenen minuuttia. Valuta siivilässä ja jätä sivuun jäähtymään.

Pilko sillä aikaa sipulit ja aurinkokuivatut tomaatit. Kasaa kulhoon sekaisin linssit, sipulit ja tomaatit, mausteet, jauhot, yrtit ja sitruunamehu. Sekoita ainesosat sekaisin monitoimikoneessa tai sauvasekoittimella. Tarkoituksena on saada tasainen tahna, mutta ainakin itselläni linssit jäivät osin kokonaisiksi mikä toimi ihan hyvin. Jos seos on kuivahkoa, lisää hieman öljyä.

Anna taikinan tekeytyä jääkaapissa noin tunti. Pyörittele siitä sitten paistoa varten pienten lihapullien kokoisia palleroita ja pyörittele ne vehnäjauhoissa. Kuumenna öljy teräskattilassa ja paista palluroita siinä noin 5-10 kpl kerrallaan (kattilan koosta riippuen) noin 2-5 minuuttia (palluroiden koosta riippuen). Kun pallurat ovat kullansävyisiä, nosta ne kauhalla talouspaperille jäähtymään ja valuttamaan ylimääräiset rasvat.  

Tarjoile lämpiminä vaikka perunoiden tai salaatin kera.



Minä syön briossin ja kuiskaan...

Aamupalojen ehdoton kuningatar on briossi. Suolaisenmakea pullainen leivonnainen, jossa on sisällä pinjansiemeniä ja suklaata. Sopivan iso nälkäiselle ja pieni ja herkullinen kylläiselle. Sen verran monimutkainen ja erilainen, ettei sitä tule leivottua kuukausittain, mutta kuitenkin niin simppeli, että sen halutessaan tekaisee nopeasti.

 

Ja silti. Briossi on minulle mysteeri.

 

Tietämykseni rajoittuu yhteen vuosikaudet omistamaani reseptiin ja Scandinavian Music Groupin kappaleeseen Casablanca. "Minä syön briossin ja kuiskaan: Casablancan loppuratkaisu on fiasko!" siinä lauletaan. Mistä olen reseptin kopionut ja miksi, sitä en muista. Miksi briossi liittyy Casablancaan, sitä en tiedä. (Vaikka laulu onkin edesauttanut sitä, että olen aikoinani katsonut Casablancan.) Onko briossissa aina täytettä? Onko se tarkoitettu aina aamupalalle? Onko se alkujaan ranskalainen? Jaotellaanko se suolaisiin vai makeisiin leivonnaisiin? Paistetaanko se aina vuoassa?

 

???

 

Koska haluan saada vastaukset näin tärkeään asiaan jostain muualta kuin Wikipediasta (jossa ei edes ollut suomenkielistä sivua briossille) jääköön aihe tällä erää mysteeriksi. Onneksi se on maukas sellaisenakin.

 

 

Pikkubriossit

9 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

100 g voita

1/2 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

2 1/2 dl vettä

7 g kuivahiivaa

1 kananmuna

100 g suklaamursketta

1 dl pinjansiemeniä

voiteluun

1 kananmuna

Sekoita kulhossa jauhot, kuivahiiva ja suola. Nypi voi sekaan sormin niin, että taikinasta tulee kauttaaltaan murumaista. Sekoita mukaan sokerit ja tee keskelle syvennys.

Sekoita toisessa kulhossa vesi ja kananmuna. Kaada seos taikinassa olevaan syvennykseeen ja sekoita nesteet pikkuhiljaa kuiviin aineisiin. Tähän kannattaa käyttää sähkövatkaimen taikinakoukkuja, mutta esim. puuhaarukallakin homma hoituu. Vaivaa taikinaa pienellä nopeudella noin 5 minuuttia. Tavoitteena on pehmeä, kiiltävä ja joustava taikina. Jos taikinaa on vaikea käsitellä ja se tarttuu kiinni, lisää jauhoja lusikallinen kerrallaan. Jos et käytä taikinakoukkuja, vaivaa taikinaa pöydällä noin 10 minuuttia.

Siirrä sitten taikina kohoamaan - lämpimässä paikassa tähän kuluu 1 1/2 tuntia, jääkaapissa kohotusta voi jatkaa yön yli.

Kohotuksen jälkeen kaada taikina jauhotetulle pöydälle ja levitä se taputellen isoksi neliöksi.

Ripottele päälle kolmasosa suklaasta ja pinjansiemenistä. Rullaa sitten taikina kasaan ja taputtele siitä uusi neliö. Toista niin, että kaikki täytteen on ripoteltu tasaisesti sisään. Pyörittele taikinasta tanko. Leikkaa se 12 palaan. Pyörittele kappaleista pallot ja asettele ne muffinivuokiin. Anna nousta tunnin ajan.

Voitele briossit kananmunalla ja paista niitä 200 asteisessa uunissa n. 20 minuuttia, kunnes ne ovat kullanruskeita ja kohonneita. Anna jäähtyä ja tarjoile lämpiminä.

Pieniä ihmeitä

Mieltä ylentää ja uskoa omiin puutarhurinkykyihin luo se, että kaikkien odotuksien vastaisesti tästä...

...on päästy tähän!

Jaa että muka tuontikasvikset säteilytetään niin ettei niistä voi kasvaa mitään, ja että avokado kasvatetaaan vesilasissa lilluttelemalla. In your face! Ah onnea.

Parast aikaa parasta aikaa

Kesä ja kärpäset. Tentti ja tuuletin. Aurinko ja aamulenkki. Ilo ja ilta. Summertime feeling vaikka ei oo edes helle ja nyhjään sisällä lukemassa kesätenttiin. Mutta sitä jotain vaan levittää ilmaan tuo suloisesti hurraava pikku tuulettimeni.

Yhdistelmiä

Ikinä ei voi tietää mitä saa aikaan, kun yhdistää kaksi vahvasti kokemaansa ainetta.

Kaksi hyvää - suklaa ja pulla = kamalaa.

Kaksi pahaa - kesäkeitto ja kookosmaito = hirrrrveää

Kaksi toimivaa - valkosuklaa ja metsämansikka = mitäänsanomatonta

Kaksi mitäänsanomatonta - parsakaali ja linssit = herkkua

Suosikki ja inhokki - puolukka ja inkivääri = ihana yllätys

Kaksi just hyvää - porkkana ja chili = järkyttävää

Yksi outo ja yksi varma - munakoiso ja valkosipuli = namia

Joskus sitä vaan saa aikaan hyvän kombinaation, joksus epäonnistuu täydellisesti. Joskus kaksi toimii hyvin yhdessä ja toisessa ruoassa niitä ei saa yhdistettyä millään.

Mutta yökki ja herkku - punajuuri ja aurajuusto = tosi hyvää!

En tykkää yhtään punajuurista. Ainoa kiva asia niissä on hauska väri. Lapsesta asti olen kieltäytynyt syömästä niitä missään muussa kuin kahdessa muodossa - Forssan punajuurisalaatissa, jossa on tarpeeksi majoneesia peittämään punajuurien makua, ja tässä äitin kehittämässä paistoksessa. En tiedä oliko yrityksenä saada nirsot lapset syömään punajuurta vai ihan vain kokeilla omia suosikkejaan keskenään, mutta äiti onnistui aikanaan tarjoamaan meille punajuurta minunkin hyväksymässä muodossa. Taikakeinona oli heittää pataan melkein kokonainen aurajuusto. Ja kas vain, se kumoaa sopivasti punajuuren maun. Kombinaatio on niin hyvä, että se sai minut ostamaan punajuuria ihan omaankin keittiöön.



Aura-punajuuri-paistos

3 punajuurta

2 porkkanaa

1 sipuli

1 1/2 dl vettä

suolaa

pippuria

3/4 aurajuustokolmio

Pilko tai suikaloi juurekset ja hienonna sipuli. Paista niitä pelkiltään paistinpannulla niin, että ne pehmenevät mutta eivät ruskistu. Kun juurekset alkavat olla pehmeitä ja sekoittunet hyvin, kaada joukkoon vesi ja mausteet. Sekoita ja anna hautua noin vartti.

Sekoita seosta aika ajoin. Murustele sitten joukkoon aurajuusto ja sekoita huolellisesti. Anna paistoksen hautua vielä ainakin 10 minuuttia tai maun mukaan - itse tykkään ihan pehmeästä ja mehevästä seoksesta. Tarjoile riisin tai perunoiden kera nauttien.



Vegaaniset suklaamuffinssit

Vaikka itse olen aika rento kasvissyöjä, jolle kelpaa niin kala kuin maito ja munat, löytyy yliopiston kaveripiiristä parikin vegaania. Niinpä yhteisissä meiningeissä on aina otettava huomioon vähän tarkemmin, mitä pöytään laittaa. Koska en todellakaan tahdo olla niin tylsä, että tarjoaisin aina porkkanaa ja dippiä, kuten joskus näkee, koetan yleensä etsiä jotain kivaa kaikille sopivaa leivottavaa.

Olen vegaanisessa leivonnassa kuitenkin ihan lapsenkengissä. Soijamaidot, pehmeät tofut ja kananmunankorvikkeet ovat täyttä hepreaa, ja yleensä vegaaniset reseptit kuulostavat sekä vaikeilta että kalliilta. Todennäköisesti se johtuu vain tottumuksesta, mutta anyhow, olen tähän mennessä lähinnä muunnellut vanhoja reseptejäni vegaanisiksi.

Niin tein tälläkin kertaa, kun läksiäisiin kaivattiin jotain nyyttärivietävää. Vanha kesäkurpitsakakkuohje sai muuntautua vegaanisiksi porkkanamuffinsseiksi. Kananmunan osaan korvata omenahillolla ja kaupasta löytää yleensä jotain vegaanista suklaata, joten tällä kertaa homma hoitui helposti. Muffinssit olivat siitä käteviä, etteivät ne kaivanneet lautasia tai lusikoita avukseen, ja makukin oli loistava. Porkkana tuo taikinaan sopivasti kosteutta ja mehevyyttä, ja suklaasta saadaan tiivis maku. Mission compeleted!

Suklaaporkkanamuffinssit

3 1/2 dl vehnäjauhoja

2/3 dl kaakaojauhetta

1 1/2 tl leivinjauhetta

1/2 tl suolaa

2 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 1/2 dl omenahilloa

2 dl ruokaöljyä

3 dl raastettua porkkanaa

100 g tummaa suklaata

Sekoitta kulhossa keskenään jauhot, kaakaojauhe, leivinjauhe ja suola. Raasta porkkana pieneksi raasteeksi ja palastele suklaa pieniksi kuutioiksi. Jätä kaikki odottamaan sivuun.

Vatkaa sähkövatkaimella sokeri ja omenahillo sekaisin ja kuohkeahkoksi. Lisää sekaan puolet öljystä ja sekoita hyvin. Kaada kuivat aineet joukkoon ja sekoita voimakkaasti lastalla. Lisää vähitellen loppu öljy mukaan. Taikina on vielä kuivahkoa ja kovaa, mutta älä huoli.

Nyt lisää taikinaan porkkanaraaste ja sekoita hyvin. Taikinan pitäisi pehmetä ja kostua, mutta jos niin ei tapahdu, lisää vielä vähän öljyä. Sekoita sitten joukkoon vielä rouhittu suklaa.

Täytä muffinivuoat 2/3 täyteen ja paista niitä 200 asteessa keskitasolla 10-20 minuuttia, aika riippuu paljon uunista. Jäähdytä ritilällä.