Ihan vaan nopeita iltalenkkejä

On paljon asioita joita tehdessäni ajattelen, että tulen vielä Tanskaan takaisin tekemään tätä. 

Syömään leivoinnaisia, opiskelemaan tanskaa, ostamaan siemenleipää ja pakastelehtikaalia.

Kiertämään rantakaupunkeja, uimaan niiden aalloissa, syömään tuoretta kalaa terasseilla.

Kävelemään Kööppenhaminan katuja. 

Eniten kuitenkin tahtoisin palata tänne pyöräilemään. 

Aalborgin ympäristö on (tuulettomana päivänä) pyöräilytaivas. Joka puolella on pieniä nyppylöitä ja notkelmia, joiden taakse tahtoo vielä katsoa. Vielä tmä mutka, vielä tämä mäki. Ja sieltä avautuvat maisemat ovat aina vain kauniimpia postikortteja. 

Jokaine tie vei jonnekin. Seuraavaan pikkukylään, vähän kaukaisempaan pikkukylään, kiertotietä pikkukylään. Välimatkat ovat juuri sopivia. Aina tuntuu että saapuu jonnekin. Aina on joku paikka johon vielä voisi polkea. Aina löytyy joku reitti kotiin.

Joka suunnassa rajautuvat jotenkin kauniisti vihreät pellot ja taivas, tai nyt kukkivat rypsipellot ja taivas. Vihreää ja sinistä on silmänkantamattomiin, autot (ja nopeammat pyöräilijät) ajavat harvakseltaan ohi ja mikään ei häiritse matkaa. Alkukesän vihreä on varsinkin ilta-auringossa lempivärini. Sen pauloissa ihan vaan nopea iltalenkki kasvaakin hetkessä aikamoiseksi. 

Ai että.

En dejlig dag

Kiirettä on pitänyt lomallakin - tai oikeastaan varsinkin lomalla. Päiväretkiä olisi suunnitteilla sinne ja tänne, ja lähinähtävyyksiäkin olisi vielä monen monta tarkastamatta. Vähän tahtia rajoittavat budjetti ja hajonnut pyörä, mutta tärkeimmät tässä ehtii onneksi näkemään. 

Yksi eniten haaveilemistani päiväretkistä suuntautui maanantaina Hirtshalsiin. Pohjoisen rantakaupunkiin ajeli helposti junalla, ja puolessatoista tunnissa pääsi ihan toiseen maailmaan. Vaikka Aalborgkin on tavallaan vuonon rannalla, on se silti sisämaakaupunki. Hirtshalsissa junasta astuessa tervehti meri, satamassa keikkuvat kalastajapaatit ja tuulen mukana kantautuva aaltojen humina.

Hirtshals on kalastuskaupunki ja yksi Tanskan suurimmista  kalastussatamista. Aitojen välistä kurkin laivoja, satamaan vievillä portailla ilmassa kaikuivat vasarointi ja hitsaus. Kyltit osoittivat kalaravintolaan, josta ostin kalapullia ruisleivällä ja remouladella. Istuin terassilla takki auki syömässä, kuuntelin ruotsalaisten turistien keskusteluja ja ihmettelin, kuinka tuoreelta ruoka voikaan maistua. 

Matkan tavoite oli selvä: merenrantaan. Kun keskustasta ylitti heinää kasvavan dyynin, iski kasvoille reipas tuuli ja aaltojen pauhu löi vastaan.Rannalla ei ollut muita. Kävelin, kuuntelin, seisoin vasten tuulta. Keräsin kiviä (niin käy aina rannalla, sitten kotona ne heittää kuitenkin pois. Miksi?) ja laskin aaltoja. Oliko se niin että joka seitsemäs aalto on muita suurempi? Ei tullut selkoa tällä tutkimusotannalla, mutta rentouttavaa puuha ainakin oli. 

Hiekalla ja soralla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Aina teki mieli nähdä mitä seuraavan kallion takana on. Mutta muutakin nähtävää oli - kiipesin takaisin dyynien päälle ja siitä vielä majakkaan. Ylätasanteella pelkäsin ihan törkeästi, mutta maisemat olivat niin hienot että oli pakko kiertää koko kierros, seinää halaten ja hitaasti hivuttautuen. Alas tullessa jalat tärisivät kuin pitemmänkin lenkin jäljiltä, mutta koettelemus oli kyllä sen arvoinen. 

Lisää nähtävää löytyi heti majakan vierestä. Siihen levittäytyi valtava bunkkerimuseo. Tanskan rannikkoa täplittävät sodanaikaiset bunkkerirauniot ovat tulleet tutuiksi jo muilta vaelteluilta, mutta Hirtshalsissa puolustuslinja oli säilytetty ehjänä todella laajasti. Se minkä muualla olen nähnyt vain satunnaisina betonimöhkäleinä rannalla oli täällä koottu ja selitetty jälkipolvien koettavaksi.

Itse museo ei ollut edes auki, mutta alueelle pääsi vapaasti kulkemaan. Olin ainoa vierailija siihen aikaan, ja jos majakasta tullessa jalat tärisivät, niin hylättyjen bunkkereiden tutkiminen yksin ei hirveästi auttanut asiaa. Pimeisiin ja karuihin loukkoihin kurkkiminen oli kuitenkin valtavan kiinnostavaa. Ehkä muiden turistien puuttuminen, ehkä se että katsoin juuri pari viikkoa sitten tanskalaisen sotaleffan, mutta joku sai kokemuksen tuntumaan todella kutkuttavalta ja vavahduttavalta. Betonihuoneissa pystyi seisomaan, lukemaan selitykset rakennelmien historiasta ja kurkkimaan merelle aukoista, kuvitellen että tähystelee vihollista. 

Museokäynnin jälkeen olinkin ihan puhki. Keskustassa kävin vielä teellä hyvin hämmentävässä kahvilassa - kiinalainen kahvila, joka myi todellisuudessa valtavaa valikoimaa erilaisia grilliruokia kahvilatavaran sijaan. No, tee lämmitti mieltä ja antoi puhtia haahuilla vielä junanlähtöön asti keskustan kaduilla. 

Hirtshals oli ihana matkakohde. Pitkästä aikaa reissaaminen piristi, sai kulkemaan innoissaan aina uudelle ja uudelle kulmalle, ottamaan miljoona valokuvaa ja ajattelemaan tänne tahdon palata. Meri, perinteinen kalastusmeininki ja dyyneihin piiloutuva historia - kaikki kiehtoivat valtavasti. Ai että, ihana päivä.

Jeg forstår allerede meget

Vieraiden käydessä huomaa tanskantaitojensa kehittymisen. Sen tajuaa busseissa. Ensimmäisten matkaajien kanssa piti aina käyttää englantia saadakseen matkakortille leimatuksi kolme matkustajaa. Tanskankielisille yrityksille kohoteltiin vain kulmia. Seuraavien vieraiden kanssa osui ääntämys jos joskus oikeaan. To, two, aina välillä ekalla yrityksellä onnistui. Ja sitten tuli kolmas vieras ja käytin englantia vain kerran, silloinkin vain kun äkkiä keskustelun keskellä kieli ei taipunutkaan tanskaan. Kaikilla muilla kerroilla "kaksi matkustajaa rejsekortille kiitos" meni kerrasta läpi.

Yhtäkkiä ymmärrän suurimman osan ihmisten puheesta. Kaupan kassalla hinnat, puolituttujen small talkin, puhelinvastaajien automaatit. Olen käynyt oikeita keskusteluja ohikulkijoiden kanssa tanskaksi ja katsonut tv-sarjan tanskalaisilla ääniraidoilla ja tekstityksillä. Hämmentänyt jumppaohjaajia nyökkäämällä kun he luulevat että en ymmärrä tanskaa. Puhunut puhelimessa tanskaa.

On mahtavaa huomata miten nopeasti kielitaito on kehittynyt. Vielä syksyllä kaikki oli ihan käsittämätöntä mokellusta, ja nyt tajuan lauseista erilliset sanat ja jopa niiden merkityksen. Osaan lausua uddannelse ja alligevel, rødgrød med fløde ja lige mode. Pitkästä aikaa sitä muistaa sen uuden kielen oppimisen ilon, mitä peruskoulu oli pullollaan. 

Juuri nyt olen kielitaitoni kanssa vähän hassussa kohtaa - pystyn jo pärjäämään tanskalla melkein kaikkialla. Mutta tuo melkein aiheuttaa hämmennystä niin minulle kuin muille. Aina välillä joudun kaikkien yllätykseksi kääntämään keskustelun ihan yhtäkkiä tanskasta englanniksi, kun en tiedä vaikkapa sanaa muovipussi. Tai hauska. Kielioppi ja vaikeatkin lauserakenteet sujuvat, kiitos ruotsin, mutta sitten tulee joku perusjuttu, jonkapuute tulee eteen ihan yllättäen.  Se tässä tasapainoilussa on tosin ilahduttavaa, että kaupan kassat vaikuttavat spontaanin yllättyneiltä kun toteankin tarvitsevani englantia. Taidan mennä ääntämykseni perusteella siis jo aika hyvin paikallisesta, mikä on riemastuttavaa. 

Kielitaitoa ehtii hioa tanskantunneilla vielä kuukauden ajan. Siinä ajassa ehtii myös katsoa monta tanskalaista tv-sarjaa ja elokuvaa. Kahdeskymmenenviides toukokuuta lennän Suomeen ja juoksen varmaan heti kirjastoon lainaamaan suomenkielisiä kirjoja. Vaikka vuorovaikutus ja arjen askareet sujuvat hyvin vierailla kielillä, ja englanniksi lukeminenkin on jo ihan rutiinia, niin nyt alkaa tuntua siltä että kyllä se omalla kielellä lukeminen on kuitenkin ihan eri asia. Suomenkieliset kirjat ja tanskankieliset tv-sarjat lienevätkin varsin hyvä kesäsuunnitelma. 

Pullasämpylöiden päivä

Tänään Tanskassa on kansallinen juhlapäivä, The Great Prayer Day eli suuri rukouspäivä Jos kävisin töissä, tänään olisi vapaapäivä. Koska olen opiskelija, se tarkoittaa lähinnä sitä että kirjaston sijaan naputtelen tietokonetta kotona. Elämässä on nyt kituviikot - viimeinen puristus ennen kevään opintojen loppumista. Esseitä valuu jo korvista ulos, mutta vielä pitää purra hammasta ensi torstaihin asti. Sitten on loma. 

Vähän toki ehdin fiilistellä tätäkin juhlapäivää. Internetistä luin, että perinteenä on syödä kuumia sämpylöitä/pullia ja käydä ulkona kävelyllä kirkonkelloja kuuntelemassa. Kuulostaa aika helposti toteutettavalta. Hainkin eilen kaupasta sämpylät koko kämppisporukalle. En kyllä tiedä pitäisikö näitä kutsua sämpylöiksi vai pulliksi - itse taikina on ainakin jotain siltä väliltä. Pehmeää ja kardemummaista, muttei silti kovin makeaa. Hyvä aamupala joka tapauksessa. 

Aurinkoa ja tuulta

Vaihto kuluu, on jo huhtikuu. Enään kaksi kuukautta Tanskassa. Se tuntuu välillä ihan hirmuisen lyhyeltä ja välillä ihan kamalan pitkältä ajalta, riippuen mielialasta. Välillä mietin, että kanadalainen kämppikseni oli täällä kokonaisuudessaan vain kolme kuukautta, ja totean että ehkä tuskailen ihan turhia. Ja sitten mietin miten pakkaisin matkalaukun ja sisustaisin uuden kodin, ja tahtoisin palata Suomeen nyt ja heti. 

Ylipäätään on kuitenkin tosi mukavaa. Viihdyn Aalborgissa ihan tosi hyvin, varsinkin nyt kevään koittaessa. Kaupungin ostoskatujen vilinässä on kiva kulkea takki auki, vaikka menisi vain kirjastoon. Aamuisin voi jonottaa leipomossa tuoreita pullia, ja iltaisin lähipuistossa puissa näkyy jo aavistus vihreää. Elämä on todella arkista, mutta juuri siitä pidän. Pidän näistä ihan omista rutiineista, tästä tavasta millä olen oppinut elämään vieraassa kaupungista, näistä kaduista joilla vielä muistan miten ihan vähän aikaa sitten vasta löysin ne, ja tästä omasta ajasta. 

Koska omaa aikaa tämä eniten on. Tuntuu että minun vaihtovuoteni on vähän erilainen kuin se mistä aina puhutaan - se missä tutustutaan sataan uuteen ihmiseen ja reissataan ympäri lähimaita, kuljetaan ryhmässä ruokakauppoihin ja juhlitaan iltamyöhään. 

En tee oikein mitään näistä. Enkä tahdokaan. Oikeastaan jo Suomessa kaipasin vaihdolta enemmänkin aikaa ajatella, aikaa tutustua itseeni, aikaa ulkoilla ja kävellä ja lukea. Kuvioni täällä ovat hyvin arkiset, jopa askeettiset: kirjastoon lukemaan, kotiin syömään, jumppaan tai kävelylle, illalla leffoja tai kirjan lukemista. Ei sen kummempaa. Bussikyytejä kaupungin laidalta toiselle, ruokakaupan hyllyjen välissä haahuilua. Toki välillä vähän jotain muutakin, mutta ei kovin usein. Ja se tuntuu tosi hyvältä. On ihanaa vain olla ja mennä rauhassa eteenpäin. 

Moni kyselee, olenko tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja saanut paljon kavereita. Oikeastaan en. Olen saanut kavereita, olen tutustunut ihmisiin. Välillä käydään kahvilla tai tehdään ruokaa yhdessä, istutaan luennoilla ja puhutaan maailmasta. Mutta se ei jotenkin ole se pääasia. Ei varsinkaan nyt keväällä. Syksyllä ehkä enemmänkin loin kontakteja ja tutustuin uusiin ihmisiin, mutta nyt kaverien määrä alkaa olla vakio. 

Viikonloppuna luin esseen kirjoittamisen lomassa blogia, josta yksi lause kolahti juuri tähän kevääseen: "Illalla join kaksi lasia viiniä, mutten oppinut mitään muuta uutta kuin sen, etten oikeastaan jaksa kiinnostua kenestäkään uudesta ihmisestä juuri nyt." En tahdo sanoa, että kavereita on tarpeeksi, mutta että en koe mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Juuri nyt koen tarvetta olla yksin. Olla itseni kanssa. 

Ja jos jotain olen viime vuosien myllerryksessä oppinut, on se se, että omia tarpeita pitää kuunnella. 

Tanskanopintojen ryhmäni lopetettiin ja meidät sujautettiin toisen ryhmän joukkoon. Juuri kun olin todennut, että siitä ihmisjoukosta ja rutiinista alkaa tulla ihanan tuttua. Mutta niin vain se osa arkea heitti kuperkeikkaa, ja eilen löysin itseni uudesta huoneesta, uusien ihmisten keskeltä. Koko tunnin vain tutustuimme toisiimme, mikä tuntui ironiselta kun olin juuri niin pohtinyt etten nyt jaksa mitään sellaista. Hyvin kuitenkin jaksoin. Ja oikeastaan uusi ryhmä tuntuu paljon mukavammalta kuin vanha - ihmiset ihan toivottivat tervetulleiksi, ja uusi opettaja sekä opetteli heti jokaisen nimen että otti taitotason huomioon. Edellinen opettaja toimi näin ehkä juuri ja juuri kolme kuukauden jälkeen, jos silloinkaan. 

Mukavaa oli myös huomata, miten me uuteen ryhmään hypänneet pidimme keskenämme yhtä. Vaikka joidenkin kanssa ei ole tullut juteltua vanhassa ryhmässä juuri ollenkaan, nyt istuimme tiiviisti vierekkäin ja supattelimme huomioita kaikesta. Tuntui että kerralla sain sekä joukon uusia kavereita että uusia vanhoja kavereita.

Koulua on enään kuukausi. Luennot loppuivat jo viime viikolla, niistäkin viimeiset lintsasin päänsäryn ja Suomen-vieraan takia. Nyt jäljellä on kaksi tenttiä ja kaksi esseetä, eli toisin sanoen pitkiä päiviä kirjastossa ja koneen ääressä. Ajattelin kevään alussa suorittavani kurssit mieluummin esseinä kuin projektina, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, alan nyt ymmärtää miksi kurssikaverit vähän varoittelivat esseeurakasta. Sosiaalitieteiden tutkimuksen metodologian selvittäminen itsekseen kun on hieman haastavaa. Onneksi kuitenkin aloitin ajoissa, ja urakka on ihan hyvällä mallilla. Eiköhän siitä kolmessa viikossa valmista tule. Ja sitten se on siinä. Ohi, loppu, valmis. Aikamoista. 

Ei kotiruokaa rakkaampaa

Kaukana kotoa ollessa huomaa kaipaavansa mitä kummallisimpia asioita, sellaisiakin joista ei edes juuri pidä, ja sellaisia joiden olemassaoloa ei ole edes sen suuremmin ennen noteerannut. Viime aikoina mielessä on pyörinyt mitä kummallisimpia ruoka-kaiputa. 

Top 5 ruoat joita juuri nyt kaipaan Suomesta: 

1. Karjalanpiirakat ja perunapiirakat 

2. Vispipuuro

3. Pyttipannu

4. Pirkan luomupurkkihernekeitto

5. Maustetut ruokakermat

Myös korvapuustit ja borskeitto pyörivät mielessä, mutta niitä voisi periaatteessa tehdä täälläkin. Ei vain tule tehtyä. 

Miksi ovet ei aukene meille?

Läpi alkutalven haaveilemani päiväretket Pohjois-Jyllannissa tuntuvat lipsuvan käsistä. Aina on jotain: luento, kylmä, tanskantunti, sade, väsy... Ja viimeisimpänä tietenkin se ikuisuusflunssa. Tauti tuntui kuitenkin lopullisesti kaikonneen viikko sitten lauantaina. Heti sunnuntaina hyppäsin kaverini kanssa junaan ja ajelin tutustumaan Frederikshavniin. 

Frederikshavn on parinkymmenentuhannen asukkaan satamakaupunki Aalborgista pohjoiseen. Junalla sinne matkustaa puolitoista tuntia, lähinnä koska juna kiertää kaikki alueen suuremmant kylät ja hidastaa pienempien kohdalla. Autolla matka taittuisi alle tunnissa. Yksi Suomesta kaipaamani asia on kuitenkin junamatkailu, joten matkasimme kohteeseen kiskoja pitkin maisemia katsellen ja matkustamisen tunnetta fiilistellen. 

Sunnuntain piti olla kaunis päivä, mutta kuten on tullut todettua, Tanskassa säätä ei voi ikinä varmuudella ennustaa. Nytkin Jyllannin ylle vyöryivät ukkospilvet ja jo junasta näimme kuinka sade piiskasi maaseutua. Perillä odotimme hetken asemalla pahimman sateen laantumista ennen kaduille sukeltamista. Jossain vaiheessa nälkä voitti ja uskaltauduimme ulos, mutta se päätös johti märkiin kenkiin ja rännän ravistelemiseen sateenvarjon päältä. Ei kovin lupaava alku retkelle.

Pikkuhiljaa sade kuitenkin taukosi, löysimme pääkadun oikeaan päähän ja löysimme ravintolan joka oli auki. Tanskassa matkailu sunnuntaisin kun on hieman haastavaa - paikat tuppaavat olemaan kiinni kaikkialla. Nytkin ohitimme monta pimeää ruokapaikkaa ennen kuin näimme maailman ihanimman kyltin: "Come in, we're open!" Kohmeisin sormin kuorituduimme takeistamme ja tilasimme herkulliset hampurilaiset. 

Frederikshavnia ei ole siunattu kovin monella turistikohteella, ja sesongin ulkopuolella ne vähätkin taisivat olla kiinni. Kesällä kaupunki pääsee varmasti oikeuksiinsa - on kaunis keskuskatu, puistoja, rantabulevardia ja palmurantaa. Nyt saimme vain katsella kuvia siitä, mitä olisi voinut olla tarjolla ja kuvitella, miltä tuntuisi maata kesällä palmujen katveessa tanskalaisella hiekkarannalla. 

Lauttayhteydet Ruotsiin ja Norjaan ovat ehkä asia, joka vetää eniten ihmisiä Frederikshavniin. Kävelysilta keskustasta terminaaleihin oli mainittu kaupungin turistisivuillakin yhtenä mukavana käyntikohteena. Sinne myös me pakenimme tuulta. Ylhäältä saikin paremman käsityksen kaupungista, ja varsinkin sen suuresta satamasta. Nostokurkien, lauttojen ja autoparkkien lomassa kaverini kehitti akuutin matkakuumeen Göteborgiin, jonne matkaaminen olisi käynyt kyltin mukaan hämmästyttävän nopeasti. Lautan lähtöön oli kuitenkin turhan monta tuntia, joten palasimme keskustan kaduille. 

Koska myöskään yksikään kahvila ei ollut auki, haahuilimme keskustan kaduilla kauniita taloja bongaillen ja hiljaisuutta ihmetellen. Näimme raatihuoneen ja musiikkitalon, kauniin hotellin ja monta tyhjää liiketilaa. Kun kiinnostavat kadut alkoivat loppua, käännyimme takaisin juna-asemaa kohti. 

Aseman vieressä koetimme tutustua vielä kirkkoon, jonka ovi oli lukossa, sekä kaupungin matkailumainoksia kuvallaan koristavaan Krydttårrnetiin, joka sekin oli lukittu. Esittelykylttejäkään ei ollut. Mystisen tornin tarina ei siis selvinnyt, ja käteen jäi vain kasa turistikuvia sen edessä. Sen sijaan kymmenen metrin päässä olevan kiven vieressä oli iso kyltti, joka kertoi siitä miten kivi oli nostettu satamasta ja tuotu aseman pihaan. Tapauksesta oli laadittu oikein runo. Koko paluumatkan ajan hämmensi, miksi kiven olisi pitänyt kiinnostaa enemmän kuin tornin.

Sellainen oli siis Frederikshavn. Hieman synkästä tarinasta huolimatta matka sinne oli mukava ja virkistävä. Kotoisa kaupunki on varmasti varsinkin kesällä mukava matkakohde, ja räntäsateessakin sen kaduilla oli kiinnostavaa tallustaa. 

Keskiviikkona

 Kun ei ole viime aikoina tullut tehtyä mitään sen kummempaa josta kertoa, niin kirjoitetaan sitten arjesta. Vaikka eilisestä, joka oli pitkä mutta kovin mukava päivä. Tälläistä se elämä täällä on pohjimmiltaan, tavallista koulunkäyntiä pienellä säihkeellä. Niinkuin Turussakin. 

Eilen heräsin puoli yhdeksältä - ei ollut pakko herätä niin aikaisin, mutta kun kello soi aikaisin voi siihen ylös nousemiseen käyttää huoletta vaikka tunnin. Aamupalaa tehdessä rupattelin parille keittiossä käyvälle kämppikselle ja annoin toiselle kokeiltavaksi edellisen kämppiksen mun huomaan jättämän pyörän. Aamupalan lomassa tein koko loppupäivän ruoat - pitkää päivää varten piti ottaa mukaan sekä välipalat että illallinen. 

Koska loppupäivä oli kokonaan opiskelua, otin aamun rennosti kirjoja lueskellen ja radiota kuunnellen. Yhdentoista jälkeen söin lounaan ja vähän ennen kahtatoista lähdin bussilla kampukselle. 

Ensimmäinen luento oli nimeltään Chinese Civics. Valitsin tälle lukukaudelle pari kurssia Kiina-opintoja, koska tajusin syksyllä että en tiedä siitä kulttuurista yhtään mitään. Jo nyt parin luennon jälkeen muutamat kiinalaisen kämppiksen oudot reaktiot ovat kirkastuneet - olisinpa tiennyt nämä jutut jo aiemmin. Muutenkin Kiina-kurssit ovat tosi mukavia. Meitä on luennoilla vain 6-8 henkeä, ja kaikki muut ovat tanskalaisia. Pienessä ryhmässä on kuitenkin tosi rento henki, ja opettajatkin ovat välittömämpiä ja tutumpia kuin yleensä. Lisäksi pieni ryhmä painostaa opiskelemaan paremmin - on vähän pakko lukea artikkelit luennoille, kun on pienessä ryhmässä muut huomaa heti jos ei tiedä mistä puhutaan, hehe. 

Keskiviikon luennon aiheena oli kiinalaisten yritysten kansainvälistymisstrategiat, joita opetti kiinalainen proffa. Oikein mielenkiintoista. Itse jouduin kuitenkin lähtemään luennolta vähän etuajassa, sillä seuraava luento alkoi vartin päästä viiden kilometrin päässä keskustassa. Matkaa ei taita millään vartissa, ei bussilla eikä pyörällä, joten olen todennut että helpointa on napata molempien luentojen päistä pari minuuttia matka-aikaan. Hyppäsin siis kampuksella bussiin ja ajelin keskustaan.

Iltapäivän luento oli tässä huippuhienossa arkkitehtuuriaineiden rakennuksessa, jonka isojen ikkunoiden vuononäkymät meinasivat kovasti haitata keskittymistä. Luento kuului kurssiin nimeltä Introduction to Scandinavia, joka nimestään huolimatta esittelee lähinnä Tanskan kehitystä ja erityispiirteitä. Tämänkertaisen luennon aiheena oli tanskalainen taide, ja se miten se kuvasi maan kehitystä. Luennoitsija väläytteli kuvia maalauksista, taiteilijoista ja muusta mainittavasta kertoillen samalla Tanskan tarinaa suurvalta-ajoista eteenpäin. Lisäksi saimme kuulla tarinoita niin viikinkihaudoista, Kööpenhaminan sisustusliikkeistä kuin Grönlannistakin.  Mielenkiintoista knoppitietoa.

Luennon alussa luennoitsija kyseli opiskelijoiden kotimaita, kurssi kun on suunnattu vaihtareille, ja jostain syystä innostui mun suomalaisuudesta. Luennollakin hän vertasi Tanskaa monta kertaa Suomeen, ja Alvar Aallon arkkitehtuuri oli nähtävästi tärkeässä osassa tanskalaisen muotoilun kehitystä. Kuulemma tanskalisten mustavalkoinen tyylitaju on suurelta osin Aallon funktionalismin peruja. 

Luennon jälkeen rouva luennoitsija jalkautui opiskelijoiden pariin, ja tuli kovin innoissaan puhumaan mulle Suomesta. Vertailtiin vähän suomalaista melankoliaa ja tanskalaista huumoria todeten niiden olevan reaktio samoihin pimeisiin talviin, ja hän hehkutti suomalaista taidetta ja historiaa. Jotenkin puhe kääntyi kirjoihin, ja hän alkoi kirjallisuuden professorina laatia mulle lukulistaa tanskalaisista klassikoista joihin olisi hyvä tutustua. Juuri sellaista olinkin kaivannut! Aika sattuma. 

Luento-osuuden jälkeen kurssi jatkui elokuvanäytöksenä. Suoritusvaatimuksiin kuuluu yhden tanskalaisen elokuvan katsominen, ja tänään meille näytettiin synkkä komedia nimeltä Adams æbler (Adam's Apples). Leffa on kuulemma todella tunnettu ja suosittu, ja kuvaa hyvin tanskalaisten kierohkoa huumorintajua. Itse ainakin tykkäsin ja näin elokuvan hauskana, mutta osa muista opiskelijoista ei tainnut ihan saada elokuvan huumorista kiinni. Kovimpaan ääneen taisi nauraa tanskalainen opettajamme.

Yliopisto-opinnot päättyivät siltä päivältä puoli seitsemän maissa, ja lähdin saman tien kävelemään tanskantunneille läntiseen keskustaan. Seitsemältä alkavalla tunnilla oli tavanomaisen mukava tunnelma, varsinkin kun selvisi että kyseisellä kerralla katsomme lyhyteokuvan. Päivästä tuli siis oikea leffapäivä! Tanskantunnilla katsotun leffan nimi oli Dennis, ja sekin oli aika synkkäsävyinen mutta hauska pätkä. Elokuvan jälkeen keskustelimme tanskaksi sen tapahtumista, tosin totesimme ettei sanavarastomme ihan vielä riitä moiseen. 

Tanskantunti päättyi yhdeksältä, ja kavereille hyvää talvilomaa toivoteltuani hyppäsin taas bussiin ja ajelin kotiin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävelin bussipysäkiltä kotiovelle, mutta kotona odotti aamulla tehty tortilla ja kaksi postin tuomaa kirjettä Suomesta. Kuin piste iin päälle hyvän päivän suhteen. 

Terve!

Nuolaisin ennen kuin tipahtaa. Viimeksi iloitsin siitä, miten tauti taittui parissa päivässä. Seuraava mitä tapahtui oli totaalinen uuvahtaminen ja kuumeen palaaminen. Viikon puolivälissä ehdin käydä yhdellä luennolla ja ruokakaupassa, kun päädyinkin taas vuodelepoon loppuviikoksi.

Moinen vointi ajoikin tutustumaan tanskalaiseen terveydenhuoltoon. Täällähän ei ole erillistä opiskelijatetrveydenhuoltoa kuten Suomessa, vaan jokaiselle Tanskassa asuvalle on osoitettu oma lääkärikeskus. Minunkin hekilökortissani lukee Lægerne ved Sauers Plads ja puhelinnumero johon soittaa jotta sinne pääsee käynnille. Yleensä numerosta on vastannut tanskankielinen puhelinvastaaja, mutta tällä kertaa kävi tuuri ja pääsin puhumaan ihmiselle. 

Siitä eteenpäin kaikki kävikin ihmeen kätevästi. Puhelimen toisessa päässä kuunneltiin suurinpiirtein mitä selitin oireiksi, ja noin toisen lauseen kesken todettiin että tule kahdeltatoista. Ajelin bussilla paikalle, vedin korttini kortinlukija läpi ja kone kertoi että minulle on aika klo 12. Heti pian minua huudeltiin verikokeisiin, jonka jälkeen odotin noin viisi minuuttia ja pääsin englantia sujuvasti puhuvan lääkärin huoneeseen. 

Lääkäri kuunteli keuhkot, tsekkasi verikokeen tulokset ja totesi että virustauti, ei voi tehdä mitään. Mene kotiin ja lepää. Hymyiltiin, toivoteltiin hyvää viikonloppua ja lähdin kotiin. Koko käyntiin meni ehkä 15 minuuttia. Ihmeellistä, ja ihanaa. 

Täällä olen sitten levännyt, katsellut aina pari jaksoa tv-sarjoja päivätorkkujen välissä ja niistänyt pari nenäliinapaketillista. Miettinyt, että tähänkö tämä vaihtoaika nyt kuluu. Pohtinut että voisi lukea luentomateriaaleja ja todennut sitten etten jaksa edes istua, joten ehkä ei kannata. Lopulta sunnuntaina alkoi taas olla tutun levoton olo, ja kuume ei ole sen koommin palannut. Kärsivällisyys palkittiin.

Tänään maanantaina olin yhdellä luennolla ja ruokakaupassa. Ulkona sää oli huikaisevan ihana, raikas ja keväinen, ja mieli olisi kovasti vetänyt puistoihin, kaupungille, matkoille, mihin tahansa paitsi kotiin neljän seinän sisälle. Olin kuitenkin luvannut itselleni että käyn vain luennolla ja tulen sitten varmuuden vuoksi kotiin lepäämään. Kyllä harmitti ja ärsytti, mutta sitten kun komensin itseni päiväunille ja heräsin kolmen tunnin päästä paljon elävämmän tuntuisena ja iloisempana, totesin että ratkaisu oli oikea. Ehdin ulkoilemaan vaikka joka päivä tästä eteenpäin, kunhan ensin maltan ihan oikeasti kunnolla karistaa taudin pois.  

På vej til dansk

Jeg kan godt lide at lære dansk. 

Jeg går till Sprogcenter altid on mandagen og onsdagen. 

På skole snakker jeg med veninde. 

Nu læser jeg også en bog på dansk.

Tanskan opiskelu etenee tasaista kahden tunnin viikkotahtia, ja muuttuu samalla mielenkiintoisemmaki ja palkitsevammaksi. Meidän parinkymmenen hengen ryhmä on kutistunut noin kahdeksaan oppilaaseen, mikä on toki sääli mutta myös ihan mukavaa. Nyt tunneilla on tuttavallisempi fiilis, ja opettaja ehtii keskittyä jokaisen huomioimiseen enemmän. Viime viikolla hän vihdoin oppi mun nimen, ja tällä viikolla hänelle selvisi että osaan ruotsia. Hyvä hyvä.

Ruotsinosaaminen tuli esiin, kun opettaja vei meidät tunnilla Kielikeskuksen kirjastoon. Muiden valkatessa alkeistason kirjoja minä hiippailin toiselle hyllylle ja nappasin aiemmin bongaamani Astrid Lindgrenin mukaan. Opettajan ilme oli aika hämmentynyt, kun ojensin sen lainattavaksi. Selvittelin sitten siinä miten alkeiskirjat ovat turhauttavan helppoja kun lukeminen sujuu melkein kuin vettä vain. Ope ymmärsi, mutta alkoi tosin luottaa vähän liikaa mun tanskantaitoihin. Luokkaan palatessa hän yritti meinaan käydä kanssani vähän liian monimutkaista keskustelua ruotsin ja tanskan eroista  - tanskaksi tietenkin. Mutta mistäpä sitä ei selviäisi hymyilemällä ja nyökyttelemällä. (Plus opin että ruotsissa sanotaan jätte ja tanskassa meget. Jätte tulee kuulemma jättiläisestä - käy järkeen!)

Veljeni Leijonamielen lukeminen onneksi sujuu juuri sopivan hyvin ja haastavasti. Sanan sieltä, toisen täältä saa tarkistaa jostain, mutta tuttu tarina auttaa paljon. Ja voi miten kirja kuvituksineen ja hahmoineen viekään suoraan lapsuuteen. Jo parin ensi sivun jälkeen oli aivan hurmaantunut ja hymyilin keskellä luokkahuonetta itsekseni. Voi kirjat ja kevät, ah!

3/10

Taas on ihan vaivihkaa ohimennen kuukausi kulunut Aalborgissa. Kolmen kuukauden asumisen jälkeen voin jo sanoa että viihdyn täällä. Elämä tanskalaisena on helppoa ja leppoisaa, jos ei koulun kaikkea muuta kuin leppoisaa opiskelutahtia oteta huomioon. Mutta Pohjois-Jyllanti on kotoisa ja turvallinen, eikä marraskuu oikein säänkään puolesta juuri eroa Turun meiningistä.

Viimeinen kuukausi tuntuu menneen vähän harakoille, kun yksi viikko meni flunssassa ja toinen mahataudissa. Loppuaika kului tehokkaasti projektin tekemisen merkeissä, ja siihen on varattu myös kaikki aika seuraavan kuukauden ajalta. Meidän pitäisi siis neljän hengen ryhmässä saada aikaiseksi sadan sivun projekti haastatteluineen kaikkineen. Tällä hetkellä tekstiä on ehkä kolme sivua. Kiire siis tulee, tai kiire on oikeastaan jo nyt.

Pikkuhiljaa joulun läsnäolo on kasvanut ja kasvanut täällä - nyt kirjastoissa soi jo joululaulut, ja eilen joulutorin avauduttua kaduilla tuoksui glögi. Naapurit myyvät autotallissaan havukoristeita ja jokainen kauppa on pullollaan joulukoristeita. Ja vaikka Suomessa se välillä vähän ärsyttää, täällä se on jotekin kivaa ja suloista. Kun lumesta ei ole toivoakaan marraskuun pimeydessä, on mukavaa että joululla tuodaan vähän valoa ja väriä tähän vuodenaikaan. 

Suomesta ikävä nyt:

-gefilusmehua

-lunta

-Liisan tekemää risottoa

-saunaa

-kirjakauppoja

-kaikkia ihmisiä

-lounaita Bryggessä

-ainejärjestöä

-joulutorttuja

-Turkua
-talvea

Tanskassa kivaa nyt:

-joulumarkkinat

-kirjastot

-perunasalaatti

-rauhaisa koti

-taco-ilta

-iltojen lukuhetket

-lähibussit

-Østerådalen

-tanskantunnit

-uudet kamut

Talvi-ikävään on ainakin luvassa vähän helpotusta, sillä säätiedotus lupaa viikonlopulle miinusasteita. Sellaisia en olekaan täällä vielä kokenut. Kauaa sitä riemua ei kestä, sillä jo alkuviikosta palataan syyssateisiin. Mutta ei se mitään, ainakaan ei harmita istua sisällä opiskelemassa.

Sunnuntaista sunnuntaihin

Päivät ei enää todellakaan raahaudu hitaasti eteenpäin, vaan viikot juoksee nopeammin kuin ehdin huomata. Kööpenhaminan matkan jälkeen täällä olo on ollut erilaista, on ollut tekemistä ja ohjelmaa. Tanskantunnit tahdittavat viikkoa vieden maanantai- ja keskiviikkoillan kokonaan, ja koulussa tehtävä projekti viekin loput ajasta. Taistellaan aikaa vastaan kirjoittaen ja kokoustaen päivästä toiseen, ja pikkuhiljaa työn raamit ja ensimmäiset lauseet alkavat rakentua. Myös ryhmädynamiikka paranee pikkuhiljaa, nyt osataan jo naura yhdessä, ja tuodaan vuorotellen naposteltavaa kokouksiin. 

Lauantaina oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että toivoin olevani Suomessa. Pariisin tapahtumia oli vaikeampaa ottaa vastaan poissa kotoa, ja vaikka Tanskan pohjoisin kolkka on tosi turvallinen sekin, tuntui että omalla maperällä olisi helpompi olla. Meidän talo oli muutenkin hiljainen, sillä yksi kämppis oli lähtenyt yön aikana takaisin Kiinaan sairastuneen isänsä luo. Vaikka usein valitankin kämppiksistä, on kaikki silti ihania ihmisiä, ja yhdessä ollaan ikävöity tätäkin tyttöä ja lähetelty sähköpostilla hyvästejä ja tsemppauksia.

 Lauantaina tuntui, että maailma oli kääntynyt yössä ylösalaisin. Nyt arki alkaa taas palata, mutta koti on paljon tyhjempi. Ja vielä tyhjempi se on huomenna, kun parhain kaverini ja läheisin kämppikseni palaa kotiinsa Kanadaan. On jo valmiiksi ikävä. Onneksi tämäkin viikko on täynnä tekemistä, tanskantunteja ja taco-iltaa. Pian on varmaan taas jo sunnuntai. Pitää yrittää muistaa nauttia näitä hetkistä, tästä kiireestä ja sitä että se tarkoittaa sitä että elän täysillä ja koen koko ajan jotain uutta. Täytyy myös muistaa välillä pysähtyä, lähteä kävelylle puistoon ja seisahtua tuohon järven rannalle. Kuvan kaislat talvi on jo muuttanut ruskeiksi, eikä pilvetkään ole enää niin vaaleanpunaisia kuin syksyllä, mutta maisema on silti kaunis. Sitä on hyvä pysähtyä ajattelemaan. 

Ulpukka, ulappa, sammal, aava

Tanskaan oli helppo tulla asumaan. Asiat hoituvat samaan tapaan ja tahtiin kuin Suomessa, ja Aalborgin henki on samanlainen kuin Turun. Melkein kaikin puolin täällä olemiseen tottui nopeasti, mutta yhtä asiaa ikävöin varsinkin alussa. Suomen kieltä kaipasin enemmän kuin olisin uskonutkaan. 

Aalborgissa puhun kaikkialla englantia. Se ei ole vaikeaa tai ikävää, vaikka aluksi välillä uuvuttikin puhua vierasta kieltä kellon ympäri. Nyt siihenkin on jo tottunut, ja englannin sijaan joudun välillä hakemaan ilmaisuja suomeksi. Englantini on parantunut valtavasti, ja vain väsyneenä tai nälkäisenä sanat alkavat sekoittua tai törmäillä suussa toisiinsa. Viime aikoina olen alkanut saada kehuja englannistani. Se on aika kivaa. Mutta englanti ei ole silti sama kuin suomi.

Olen alkanut ymmärtää mitä on äidinkieli. Miten iso osa se on ihmistä. Olen lukenut ja kirjoittanut suomea, mutta se ei ole sama. Se on puhuminen, jossa kieli on kaikista omin ja elossa. Puhuessa minä tuotan suomalaisuuttani ja tuttujen sanojen kautta olen kotona. Suomeksi voin ilmaista itseäni ja ajatuksiani ihan erilailla monipuolisesti ja syvällisesti kuin englanniksi. Voin oikesti puhua mitä sylki suuhun tuo. 

Onkin ihanaa, että täällä on pari suomalaista kaveria, joiden "Huomenta" aamuluennolla on ilahduttanut valtavasti. Ollaan yhdessä puhuttu suomeksi siitä, että suomen puhuminen on jotenkin rentouttavaa. Voi vaan olla ja sanoa mitä haluaa. Höpötellä menemään tahdilla, joka englanniksi olisi mahdotonta. Kuvailla asioita ja ymmärtää puolesta sanasta.

Olen alkanut makustella suomea. Muistella sanoja, leikitellä äänteillä. Listata lempisanojani. Ulpukka, ulappa, sammal, aava. Tuutulaulu, leili, amme, autere. Kaipaan pehmeitä äänteitä. On jännittävää, miten huomaan joidenkin sanojen ja puhetapojen olevankin hirveän paljon osa minua, sitä mitä minä tiedän ja tunnen ja olen. Kun puhun koko ajan englantia ja sitten sanonkin muiden huvitukseksi sanan suomea väliin, kuulen itsekin miltä se muista kuulostaa. Miten se on ihanan ainutlaatuista, ja siten miten hieno minun maani ja kulttuurini on. Miten "ristiriita" on ihan kumman kuuloinen muille, mutta minulle se on totta. 

Suomessa en koskaan ajatellut kieltä ja sitä, mitä puhun. Täällä se on yksi tärkeimmistä jutuista mitä on. Oma kieli, jolla voin ilmaista mitä todella olen. Se on tärkeämpää kuin mikään muu. 

Päivät niin kuin varisparvi raahautuu

Vähän jotain kuulumisia. 

Ei oikein mitään erikoista. Loma Kööpenhaminassa oli ihana ja rentouttava, sen jälkeen arki on ollut niin arkea kuin olla voi. Aikaisia aamuja, vähemmän aikaisia aamuja, kaurapuuroa ja kampukselle polkemista. Sää on ollut sumuinen ja harmaa, puut ovat vaivihkaa kadottaneet lehtensä ja koleus hiipii sukanvarsista varpaisiin. Nään vähän väliä Suomesta kuvia auringonpaisteesta ja upeista auringonlaskuista, mutta täällä ikkunasta näkyy vain harmaa taivas jota sitäkin peittää ikkunaan jäänyt harmaa vesihoyry. Eilen sain itseni kiinni ajattelemasta "Sataisi edes!". 

Mutta sitä se on aina, marraskuu. Jäiden polttelua ja joulun odotusta. Keskustaan on jo ilmestynyt paahdettuja manteleita myyviä kojuja sekä joulumarkkinoiden myyntikoppeja. Paikallinen Stockan vastine Salling sytytti jouluvalonsa viime viikolla. Tällä viikolla on perjantaina mystinen J-Day, jolloin kuulemma julkaistaan joku tämänvuotinen jouluolut ja tanskalaiset juhlivat sitä villeinä. Kuulostaa hämmentävältä.

Kotona sovittiin siivousvuoroista, tai minä sovin kaikkien puolesta, kun alkoi mennä hermo siihen että siivoan aina yksin. Nyt jokaisella on joka viikolle joku vastuualue, joka pitäisi hoitaa. Vaikka olen edelleen aika skeptinen siitä, toimiiko systeemi, niin ainakin ärsyttää vähemmän. Ainakin voin jättää keittiön siivoamatta, koska se ei tällä viikolla ole mun hommani. 

Kämppikset tuskin siis tahallaan jättävät siivoamatta - meillä on vain ihan erilaiset siivouskäsitykset. Kun olen joskus huomauttanut että jotain voisi siivota, on vastauksena ollut aidosti hämmentyneitä reaktioita. Luulen, että muut eivät vain huomaa, että jokin on likaista. Eihän sille voi mitään. Mutta vaikka en itsekään ole maailman siisteimpiä ihmisiä, toivoisin että esimerkiksi kylppärin voisi siivota useammin kuin kerran kuukaudessa. Toivottavasti siis uusi systeemi toimii.

Kulttuurierot saavat kiristelemään hampaita välillä myös koulussa. Luennot loppuivat tällä viikolla, ja nyt opiskelu koostuu vain projektin tekemisestä. Itse teen projektia neljän hengen ryhmässä, ja jo alkuun pääseminen tuntuu olevan kamalan vaikeaa. Etelä-eurooppalainen mañana mañana ja pohjoiseurooppalainen pedanttisuus eivät ihan kohtaa, ja mulla on koko ajan ikävän pomottava olo kun yritän saada projektin etenemään. Onneksi eilen keksittiin uusi aihe, josta toivottavasti saadaan jotain irti. Projektista voisin kirjoitella joskus enemmänkin, se kun on täällä iso osa opintoja. 

Yo-liikuntaan olen myös tutustunut pikkuhiljaa - täällä on aika samantasoisia tunteja kuin Suomessa, mutta pienemmissä ryhmissä. Myös uimahallissa alan olla vakikävijä, kun se on niin kätevästi koulumatkan varrella. Tanskantunnit alkoivat pari viikkoa sitten, niistä tykkään, on aina hauska opetella uutta kieltä. Paljon tekemistä siis riittää, mutta myös aikaa laiskotella ja uppoutua tv-sarjoihin ja kirjoihin. Hyvä arjen tasapaino, sanoisin. 

Aarhus hoods

Laiskotteluviikon päätteeksi tein yhden päivän matkan Aarhusiin. Motaria pitkin viilettämällä sinne pääsi tunnissa, ja seitsemän tuntia kävelemällä ehti nähdä aika monta kulmaa kaupungista. Sää oli vähän sateinen ja harmaa, mutta siinä oli jotain hurjan kotoista. Suomalaista harmaata syksyn tunnelmaa. 

Aarhus on paljon suurempi kaupunki kuin Aalborg, ja sen kyllä tunsi. Jos Aalborg on kuin pieni ja kotoisa Turku, on Aarhus lähempänä ihmisvilinäistä Helsinkiä. Sen huomaaminen teki terää - oli hyvä lähteä Aalborgista ja huomata, miten hyvin sinne on ehtinyt kotiutua. Samoin oli hyvä huomata, miten kotoisa ja mukava kaupunki Aalborg on. Luulen, että Aarhusissa olisi ihan erilaista asua ja olla - välimatkat ovat pidempiä, ihmisiä enemmän ja keskusta laajempi. Aalborg on loppujen lopuksi aika pieni ja sympaattinen. 

Hyvä oli myös huomata, että myös Aarhusissa oli jos jonkinlaista ylämäkeä - en ehkä valita enää niin paljon Aalborgin mäistä kerta vastaavia on muuallakin.  

Retken historiaosuus tuli nähtyä Den Gamle By - ulkoilmamuseossa, johon oli koottu tanskalaisia rakennuksia historian eri kausilta. Talot on haalittu kylään ympäri Tanskaa - purettu pala palalta ja taas koottu tuonne entiselleen. Sadesäällä museo oli aika tyhjä, mutta silti kaunis ja persoonallinen. Maistelin vaniljarinkeliä ja ihmettelin kukkaistutuksia (kuten aina). Hauskaa oli, että osa kylästä esitti 1970-luvun kulttuuria, ja kävinkin esimerkiksi kaupassa joka "myi" ruokatavaroita parin vuosikymmenen takaa. Historiaa sekin!

Ulkoilmamuseon jälkeen lämmittelin hetken kaakaon ääressä sympaattisessa Volkswagen-kahvilassa ja jatkoin sitten Aros -taidemuseoon. Kyseinen paikka on ollut mun haavematkakohteena jo kauan, lähinnä katolla olevan sateenkaaripanoraaman vuoksi. Jätin sen kuitenkin sokeriksi pohjalle ja kiersin ensin muut näyttelyt. Sopivasti samana päivänä oli avautunut Monet'ta ja muita impressionisteja esittelevä näyttely, joka oli hieno elämys. Taiteilijoiden taustoja ja sen ajan maailmaa valottava näyttely onnistui näyttämään teokset uudessa valossa. Hauskaa oli myös olla haavematkakohteessaan ja katsoa tauluja toisesta haavematkakohteesta...

Loppupäivän kiertelin keskustan katuja ja jokivartta vieraillen varsinkin kahviloissa ja kirjakaupoissa. Perjantai-iltana juuri ennen syysloman alkua kaupunki oli todella elossa. Oli ihan suurkaupungin tunnelmaa, jos niin voi sanoa. Uusilla kaduilla käveleminen virkisti taas ihmeellisesti, ja Aalborgiin palatessa tuntui että oli taas saanut vähän lisää perspektiiviä Tanskaan ja intoa uusiin seikkailuihin. 

Silti täälläkin oli Åbo mielessäin.