Huone numero kolme

Viikonloppuna kodin käytävät ovat kaikuneet yskimisestä ja niistämisestä. Kolme neljästä kämppiksestä on kovassa flunssassa, ja me kaksi tervettä pestään käsiä ja toivotaan ettei tauti hyppää meihin. Tyttöpärät ovat kyllä ihan flunssan kaatamia, sääliksi käy. Onkin kiva että pystyy tekemään edes jotain toisten hyväksi. Olen keittiössä ollessani lämmitellyt muille teevettä valmiiksi ja toipilaisin törmätessäni tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa jos on tarve. Keksejäkin leivoin, ja siivosin muidenkin osuudet. 

Muiden autteleminen on erityisen mukavaa nyt keväällä, kun taloon on osunut vallan mukavat kämppikset. Asun siis taas neljän tytön kanssa. Syksyltä tuttu on espanjalainen tyttö, minkä lisäksi tyhjiin huoneisiin saapui helmikuun alussa filippiiniläinen, nepalilainen ja guatemalalainen tyttö. Kolme uutta asukasta tunsivat toisensa etukäteen, sillä he olivat edellisen lukukauden opiskelemassa Lontoossa. Ja on oikeastaan aika mukavaa että heillä oli jo valmiiksi oma porukka - kotona on sen ansiosta vähän kotoisampaa, minkä lisäksi mun on helpompi hoitaa asioita kun yhdelle mainitseminen vie uutiset perille kaikille kolmelle. 

Tullaan muiden asukkien kanssa tosi hyvin toimeen - jokainen hoitaa omat sotkunsa ja pitää kiinni siivousvuoroista. Lisäksi meillä on aika lailla sama rytmi arjessa. Varsinkin uudet tytöt viihtyvät syksyn kämppiksiä enemmän kotona, mikä on kivaa koska talo ei tunnu nyt niin autiolta. Vaikka kaikki edelleen syövät lähinnä omissa huoneissa, kantautuu eteisen pöydän äärestä kuitenki aina silloin tällöin iloista rupattelua, ja keittiössä kokkaillessa saa yleensä jonkun seurakseen.

Ennen Tanskaan lähtemistä en ollut asunut koskaan yhdessä muiden kanssa, jos perhettä ei lasketa. Sain siis syksyllä kertalaakista aikamoisen muutoksen asuinolosuhteisiin - omasta rauhasta neljän eri kulttuureista saapuvan kanssa asumaan. Vaikka syksyllä välillä kirosinkin yhteisasumista, on se nyt ajateltuna ollut tosi hyvä valinta. Syksyistä tuskailua tahditti varmasti eniten se, ettei talossa ollut yhteisiä sääntöjä, varsinkaan sen siivoamisen suhteen, ja se että moni kämppiksistä oli alle parikymppisiä kodinhoitotaidottomia lapsosia. Silloin olikin varmaan aika hyvää tuuria, että loppusyksyn meitä asui täällä vain kolme, ja olin usein ainoa kotona.

Nyt, yhdessä sopimisen ja enemmän samanhenkisten kämppisten kanssa elo on vallan mukavaa. Omassa huoneessa, ja usein yhteistiloissakin, on oma rauha, mutta juttuseura ei ole koskaan kaukana. Vaikka kovin läheisiksi ei olla näidenkään kämppisten kanssa tultu, on silti mukava päästä pitkien opiskelupäivien lomassa kyselemään jonkun toisen kuulumisia ja kuuntelemaan seinien läpi kantautuvaa rupattelua. On mielenkiintoista kuulla eri opinto-ohjelmien sisällöstä ja vilkuilla miten eri tyypit tekevät ruokansa. Ja on ihanaa kun taudin iskiessä tietää että seinän takana on joku, joka ostaa buranaa jos itse ei pysty. 

100 ha luontoa

Kilometrin päässä kotoa on Østerådalen. Sitä on vaikea kuvailla - se ei ole puisto, mutta ei ihan maaseutuakaan. Se on laidunta ja puistoja ja järviä, polkuja ja siltoja ja metsää. Se on 100 hehtaaria luontoa, jonne kävelee kotoa vain pari minuuttia. Se on ihan parasta. 

On mutaisia polkuja, jotka johtavat salaperäisiin pusikkoihin, on kaislikkoja ja osmankäämejä lampien rannoilla. 

On salaperäinen linnnunbongauskoppi, on pieniä polkuja ja leveämpiä teitä. On tilaa polkea ja juosta, katsella ja istua. 

On vettä joka virtaa lammissa ja puroissa, on siltoja jotka vie sen yli ja polkuja jotka vie sen luo. On lehmiä jotka laiduntaa sorkat mudassa ja joutsenia jotka ui sinisen taivaan alla. 

On ihmisiä jotka hymyilee ja tervehtii tuntemattomia. Ihmeellinen paikka. 

Kaikki mitä tarvitsen

Tässä on mun huone. 

Se on juuri sopiva - löytyy sopivasti tilaa, mutta ei liikaa. Paljon kaappeja, mutta ei hukkatilaa. Täällä on melko kotoisaa - ja se on kyllä hyvä, sillä varsinkin kuluneella viikolla nämä seinät ovat tulleet todella tutuiksi. Olin nimittäin flunssassa ja kuumeessa tuossa kolme päivää, keskiviikosta lauantaihin. Syysflunssaa on täälläkin liikkeellä, ja kämppiksistäkin pari muutakin on saanut taudin kimppuunsa. 

Mut kuume kellisti kolmeksi päiväksi sängyn pohjalle. Onneksi viikonloppu sattui sopivasti, ja sain lepäillä vailla stressiä luennoista. Olin myös fiksuna käynyt kaupassa juuri ennen sairastumista, joten kotoa ei tarvinnut seikkailla mihinkään. Paikallaan makaaminen ja jatkuva niistäminen alkoivat kyllä turhauttaa melko lailla eilen, mutta onneksi tänään tauti kääntyi paremmaksi. On niin ihanaa olla taas voimissaan, ai että!

Kotona ollessa on ollut aikaa näpsiä kuvia muistakin huoneista - tältä meillä näyttää keittiössä ja eteisessä/ruokailuhuoneessa. Keittiö on valoisa ja hyvin varusteltu, mutta viiden hengen tarpeisiin tarvittaisiin ehkä vähän suurempi jääkaappi. Nykyinen on jatkuvasti aivan täpötäynnä, ja itse olenkin alkanut panostaa kuiva-ainekaapissa säilyviin ruokiin... 

Ulko-ovelta aukeaa tällainen näkymä. Pyykkitelineessä asuu miljoona hämähäkkiä ja varastorakennukseen ei ole meillä pääsyä, mutta suojainen paikka säilyttää pyöriä on kyllä kiva. Mun fillari on tuo keltainen. 

Sellaista siis täällä. Huomenna on taas polkaistava luennoille, ja muutenkin ensi viikolle on paljon asioita hoidettavaksi. Toivottavasti ehdin myös seikkailla jossain, kun tämä viikonloppu meni vähän harakoille. 

Ps. Muuten, huomasin juuri että kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi! 

Tyhjä huone

Lähtölaskenta 15/50

Mä lähden kahden viikon päästä Tanskaan!

Tiistaina kävi vikat vieraat, joiden takia olen yrittänyt pitää kotia kotoisana. Nyt tekosyitä ei enää ole, ja on ollut pakko alkaa pakata. Enää katossa ei ole viirejä eikä seinillä julisteita. Sen sijaan on sinitarrajälkiä, pahvilaatikoita ja valkoista pintaa. Tämä paikka oli ihana tavaroideni takia - valkoiset seinät ei ole mulle koti. Mutta ehkä se tekee lähdöstä helpompaa. 

Töitä on vielä kolme päivää, päiviä kotona kahdeksan ja Suomessa viisitoista. Tuntuu vieläkin, että onhan tässä aikaa, mutta kun katsoo taaksepäin ja näkee miten aika on hujahtanut, voi aavistaa että tämä pari viikkoa tulee menevään vielä sitäkin nopeammin. 

Uijjjui, hui!

Olla vaan

Lähtölaskenta 35/50

Viime päivinä oolen vihdoin alkanut sisäistää sen, että kohta sitä ollaan lähdössä. Alkaa vihdoinkin tuntua joltain, ei vielä kovin jännittävältä, mutta vähän.

Elämä on vielä arktista ja samaa, mutta pikkuhiljaa alkaa jo tapahtua. Yksi kaappi on jo tyhjä, ja sähköyhtiöön on soitettu. Kalenterista äkee jo, että viimeisiä rauhallisia viikkoja tässä viedään, ja elokuun härdelli väsyttää jo etukäteen.

Näinä iltoina on ollut suuri tarve hengailla kotona, olla vaan. Istua avoimen ikkunan ääressä, ihan juuri tuossa tuolilla, villapaitaan kääriytyneenä, jalat mykkyrässä patterilla. Istua siinä, katsella vastapäisiä puita ja taivasta ja vaan olla ja fiilistellä. Ihan rauhassa, omassa kodissa, olla vaan.



Kuulumisia

Tänään tuttuja katuja kotiin polkiessani mietin, että miten sitä tunteekin niin selkeästi kuuluvansa johonkin? Missä vaiheessa siltä alkaa tuntua? Riippuuko se tunne paikasta, vai vain siitä että tarpeeksi monta kertaa kääntyy samasta kadunkulmasta? Liittyykö siihen ihmiset tai seinät ympärillä, vai onko jokin aika elämässä vain otollinen asettumiselle?

Miten voi ajatella kuuluvansa johonkin, jos ei ole nähnyt kaikkia paikkoja? Ja kuinka voi ikinä lähteä pois sieltä minne tuntee kuuluvansa? 

On tuntunut jo kauan, että kuulun näille kaduille. Näiden roikkuvien katulamppujen alla on hyvä polkea, ja näiden talojen seasta osaan aina perille. 

Täällä on koti, ja silti lähden pois. 

Kauanko kestää, että Aalborgissa on koti? Alkaako sinnekin kuulua jossain vaiheessa, pitääkö sieltäkin lopulta repäistä itsensä irti? 

Nämä kadut kaupungin

Lähtölaskenta 40/50

Eli enää neljäkymmentä päivää lähtöön! Tänä viikonloppuna oon herännyt ajattelemaan sitä, mitä kaikkea jätän taakseni kun lähden. Mitä kaikkea tulee ikävä, tosi kova ikävä. 

Mun kotia, näitä leveitä ikkunalautoja, pikkuruista kylppäriä ja repsottavia tapetteja. 1920-luvulla rakennettuja seiniä, ikkunasta kuuluvaa kadun huminaa, sohvaa jolla oon nukkunut niin monet hyvät päikkärit.

Lähisiwaa, johon on kotiovelta vaan 80 askelta, ja josta oon ostanut niin monta pakastepitsaa etten tahdo edes ajatella asiaa. Kupittaan lähikauppoja jotka on auki pyhäpäivinäkin. Urheilupuistoa, maauimalaa, lintulampea, kaikkia luistelukertoja kesällä ja talvella ja sitä yhtä puistoa jonka nimeä en tiedä mutta josta tykkään myös kamalasti.

Näkymiä Turun yli Vartiovuorelta, Samppalinnasta ja Luolavuorelta. Kampusta, vihreine pusikkoineen ja vanhoine taloineen, Horttokujan puutaloja ja niille johtavia polkuja, uutta Feeniks-kirjastoa ja Bryggen aina samanlaista ruokaa. Aninkaistenmäkeä Tuomiokirkkosillaltanähtynä iltaisin, kun aurinko laskee mäen taakse. 

Sitä kun syksyisin kaduilla tuoksuu omenat ja kesäisin syreenit. Yliopistoliikuntaa ja uimahalleja. Pientä ja sotkuista keittiötäni, jossa oon oppinut puuhastelemaan melkein silmät kiinni. 

Jokirantaa, sitä miten se on kävelymatkan päässä ja jokaisena vuodenaikana niin tajuttoman kaunis. Läntistä rantakatua pakkasella aamuauringossa, syksyn lehtien saartamana ja elokuun pimeinä iltoina. Cafe Artia, Pure Foodinia, Sammakon kirjakauppaa, Kukaa, Dynamoa, Cosmicia, Pizzariumia, Gelateria Nuvolea, Kirjakahvilaa, Taco Nitoa ja vielä kerran Pizzariumia. 

Kaikkia paikkoja joihin voi mennä piknikille ja joissa olen ollut piknikillä, sitä miten jokaiseen katuun liittyy jo muisto jostakusta ihmisestä, sitä miten aina joku hakee tyhjät pullot jokirannassa. Kaupunginkirjastoa, niitä keltaisia tuoleja ja yläkerran musiikkihuonetta jonka löysin vasta viime kuussa. Kirjoja.

Föriä, Linnapuistoa, sitä näkymää illalla Kerttulinkadulla kun aurinko paistaa matalalta, Kupittaan Cittarin patonkeja, junamatkaa Orivedelle ja kaikkea siellä. 

Kaikkia ihania kavereita, tietysti. Sitä että yhdessä voidaan tehdä mitä vaan. 

Turun toria, euron pusseja iltapäivisin, ratikkajätskikioskia, mukulakiviä. Lehmuksia jotka pudottelee sitä ällöä nestettä, Tuomiokirkon lyöntejä ja sitä kun pyörä kolisee kun polkee kirkon ohi, Aboa Vetuksen alakertaa ja Piispankadun puutaloja. Marttia, Kupittaankatua kesäiltaisin, Kunnallissairaalankatua kaatosateella, kirsikankukkia keväisin, kaikkia mielettömiä sisäpihoja ja porttikongeja ja sitä että aina löyty jotain uutta ja mieletöntä.

Ruissaloa, varsinkin sitä yhtä mutkaa kesäisin. Sitä että aina odottaa väärän Hesen edessä. Yo-kylää ja sitä miten se on yhä mulle vieras ja eksyttävä. Liikennevaloja jotka osaan ulkoa, Kirjastosiltaa ja jokivartta pitkin pyöräilemistä, keikkoja Klubilla ja joskus myös Dynamossa, mun lähikukkakauppaa. 

Vaikka palaan Turkkuseen jo alle vuoden päästä ja samat kadut odottaa tallaajaa, tuntuu silti hurjan vaikealta jättää kaikki. Kaikesta tästä on tullut niin rakasta ja tuttua, että on vaikea uskoa että voisi olla jotain parempaa. Ja kuitenkin on. Juuri nyt on se hetki, kun pitää muistaa että maailma on täynnä kaikkea jännää ja ihmeellistä. Toinen toistaan kauniimpia puistoja, vihanneskojuja kadunvarsilla ja uusia lenkkimaastoja. Superihania kahviloita, auringonlaskuja uusissa maisemissa ja erilaisten seinien sisälle syntyviä koteja. 

Mutta silti, haikeaa. Turku on aina ollut rakas, mutta nyt sen vasta kunnolla tajuaa kun on lähdössä. Mutta toisaalta, on hyvä välillä lähteä että huomaa mikä on tärkeää. Ja löytää ehkä jotain uutta ja ihan yhtä ihanaa. 

Arki

Mitä se on? Päiviä, viikkoja, rutiineja ja aikaisia herätyksiä? Kylmää kaurapuuroa ja samaa sosekeittoa viisi päivää putkeen? Jokatiistainen jumitus ja sadekuurot?

Mun elämässä on pitkästä aikaa tasaista arkea. Viikottaisia toistuvia tapahtumia, joka aamu herätys samaan aikaan ja kiinteät lounasajat. Sellaista ei ole opiskelu ja iltatyöt tarjonneet vuosiin. Vielä toukokuussa vahvasti epäilin kykyäni elää tasaista ja aikaisiin herätyksiin perustuvaa elämää. Kun on tottunut välipaloihin ja päiväuniin, tuntuu mahdottomalta luopua niistä. Miten muka voi toimia, jos ei voi väsymyksen iskiessä levätä katsomalla youtube-pätkiä tai ottaa nokosia?

Vaikka arki ja unirytmi kuulostivat etukäteen karuilta, on kaikki se ollut kuitenkin hirveän nautittavaa ja hyvää. Toki välillä kaikki tökkii. Aamulla ei jaksaisi herätä, töissä itkettää kun ei ole nukkunut kolmeen yöhön kuin pari tuntia ja silti pitäisi olla skarppina, kotona ei jaksa kokata kuin linssipataa ja sekin lentää hellan ja kaapin rakoon. 

Mutta sitten kuintekin niitä kivoja juttuja on enemmän kuin kurjuutta. Mun peruspäivät on täynnä monia pieniä ihania hetkiä ja tapoja. 

On se rakennustyömaa, jonka ohi kävelen joka päivä ja jonka edistymistä on kiva seurata. On korkeat portaat, jotka on joka päivä helpompi kipittää ylös. 

On kirjaston leffaosasto, jonka olen löytänyt uudelleen kun väsyneet silmät ovat kieltäytyneet lukemasta kirjoja. On jokaperjantanen pulloarvonta töissä (josta voitin viinipullon tällä viikolla!) ja mukavat kahvihetket.

On ne työkaverit joiden kanssa nauretaan niin että käytävä kaikuu. On vihreä kampus ja monipuoliset lounaat. On tuntemattomia jotka lainaa aurinkolaseja kun meinaan palaa pesiskentällä, ja on kaikkialla kukkivat ja tuoksuvat syreenit.

On oma työpiste ja säädettävä pöytä. On Keskiaikaiset markkinat joiden takia kampus tuoksuu savulle ja grillaukselle. On joka-aamuinen puuro, joka kantaa pitkälle päivään.

On pisamat naamassa ja punaiset varpaankynnet. On valoisat illat ja aamut. On aikaa tehdä ruokaa ja juoda teetä, on aikaa käydä lenkillä ja olla vaan.

On jokiranta, joka on taas olohuone työmatkan sijaan. On sateiset päivät, jolloin voin käyttää sateenvarjoa kun ei tarvitse aina pyöräillä kauas. On ihan vapaat viikonloput, jolloin aikaa on rajattomasti. 

Kerran vuodessa

Viimeöinen vesisade näyttää jo ravistelleen alas osan lähipuiden kirsikankukista - onkin siis hyvä aika julkaista nämä viikko sitten napatut kuvat Kerttulinkadun kaunistuksista. Eino kirjoitti tässä hetki sitten samasta aiheesta ja ilmaisi sen mitä itsekin aina ihmettelen. Kaikki tuntuvat Turussa ihastelevan jokivarren paria pikkukirsikkapuuta, vaikka itäinen keskusta olisi paljon upeampia puita pullollaan. Kummallista. Itsehän asun kaupungin kauneimman kirsikkapuun naapurissa, joten saan nauttia vaaleanpunaisesta tunnelmasta ihan arjessa. Ainakin aina kerran vuodessa. 

Hämmästyttävä loistava valo

Näin keväisin kannattaa olla kotona iltakahdeksan aikoihin. 

Silloin on parin minuutin hetki, jolloin rakastan kotiani ja maailmaa niin että sydän meinaa ratketa rinnassa. Aurinko paistaa juuri oikeasta välistä ja oikealta korkeudelta, ja koko pikku yksiä täyttyy valosta. Kirkkaasta, läpitunkevasta, puhtaasta valosta.

Se on ihmeellistä ja ihanaa, sillä ikkunani ovat sellaiseen suuntaan että suora auringonvalo on todella harvinaista. Se on oikein mukavaa kesähelteillä, ja iltaruskon värittämää taivasta on niin ikään kyllä mukava kuikuilla. Ja ehkä juuri loistavan valon harvinaisuus saa arvostamaan sitä niin paljon.

Se on niin kaunista, että siihen hetkeen voisin jäädä ikuisesti. 

Asioiden pois heittämisestä

Luonteeseeni kuuluu perinpohjaisuus ja suunnitelmallisuus. Pohdin jatkuvasti tulevaisuutta, luotaan erilaisia mahdollisuuksia ja sitä miten toimisin niissä. En tee viisivuotissuunnitelmaa viiden vuoden välein, vaan ennemminkin viikon välein, ja arjessa valmistaudun jatkuvasti siihen mitä on edessä. Suunnitelmallisuudesta huolimatta en seuraa suunnitelmia orjallisesti, vaan kun asiat aikanaan tapahtuvat, otan ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. Suunnitteleminen kuitenkin auttaa siihen, etten stressaa asioista niin paljoa. Pystyn paremmin keskittymään siihen mitä on käynnissä milloinkin, kun tiedän että pärjään jatkossakin. 

Kerroin että lähden elokuussa vaihtoon, ja tämä tulevaisuusorientoituneisuus näkyy erityisen hyvin siihen suhtautumisena. Vaikka lähtöön on vielä nelisen kuukautta, olen jo mielessäni pakannut ja lentänyt perille, etsinyt parhaan uimahallin ja vuokrannut pyörän. Olen käärinyt astiat kotona sanomalehteen, jota olen dyykannut taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta, ja jakanut ylimääräiset ruokatavarat kavereille. Valmistautuminen on alkanut ajatusten lisäksi ihan konkreettisestikin. Viimeisen kuukauden ajan olen käynyt kaappeja ja laatikoita läpi karsien tavaroita muutto ja uusi elämä mielessä. 

Tämä karsiminen on minulle kamalan vaikeaa. Olen aina ollut pieni hamstraaja - se kulkee suvussakin. Niin minun kuin joidenkin sukulaisten kaapit ovat täynnä tavaroita, joita voi tarvita joskus sitten, ja joita ei kannata heittää pois koska niitä voi vielä käyttää. Suhtaudun tavaroihin sekä hirveän järkiperäisesti perustellen, että vanhoja tennareita voi tarvita jos vaikka tarvii niitä festareilla, ja tunteella, kun ajattelen että en voi heittää tätä lankakeraa pois koska sain sen tädiltäni joululahjaksi ja se olisi loukkaavaa. 

Esimerkki tästä tavaroihin tarraamisesta on tässä:

Pahvinen postipaketti, jonka olen saanut neljä vuotta sitten, asuessani vielä Salossa. Saapumisestaan asti olen säästänyt pakettia kaapeissa ja hyllyissä ja kuljettanut sen muutossa Salosta Turkuun. Minkä takia? Koska sitä voi vielä tarvita. Voin joutua lähettämään jollekin paketin johon tarvitsen laatikkoa, tai voin tarvita säilöntäpaikkaa papereille kotona, tai voin leikata paketista pahvia askarteluun, tai laittaa sen hyllyyn väriä tuomaan. 

Ja kuitenkaan mitään näistä ei ole tapahtunut. Postipaketeille olen ostanut uudet laatikot, askarteluun käytän ihan tavallista pahvia ja hyllyyn näkösälle pakettia ei viitsi pistää, koska sen sivut ovat täynnä teipin riekaleita ja repeytymiä. Että niin. Miksi siis tätäkin laatikkoa pitää kynsin hampain säästää? 

Yhden pahvilaatikon säästäminen nyt ei ole kovin paha juttu, mutta kun tämä tarrautuminen ulottuu kaikkeen muuhunkin. Olen parin viikon sisällä karsinut kotoa rikkinäisiä tumppuja ja kenkiä, vanhoja sanomalehtiä, vanhoja muovirasioita, käyttämättömän saunatakin ja outoa sisustuskrääsää. Kolme muovipussia on täyttynyt kirppikselle menevistä laukuista ja vaatteista. Monesta tavarasta luopuminen sattuu ihan absurdin paljon. Esimerkiksi vanhoja luentomuistiinpanoja selailin vaikka kuinka kauan ennen kuin pystyin laittamaan ne paperinkeräykseen. Villapaitoja joita en ole käyttänyt moneen vuoteen halailen kyynelsilmin ennen kuin saan se siirrettyä kirppiskasiin. Ja jokaista rikkinäistä tavaraa suunnittelen ensin korjaavani ennen kuin repäisen ja laitan sen roskiin.

Kun kestävän kulutuksen ja sisäsyntyisen hamstraamisen yhdistää, tulee tavaran karsimisesta todella vaikeaa. Tuloksena on helposti täydet kaapit joissa ei ole mitään sisältöä. Kuitenkin toivon, että omistaisin vähemmän. Tuntuu, että kotona olisi kivempi olla, jos joka pinta ja kaappi ei olisi ihan täynnä. Minimalismi kiehtoo raikkaudellaan ja sillä, että jokainen tavara olisi tärkeä itsessään. Toisin sanoen omistamisessa ei olisi pointtina määrä vaan laatu. Ainakin kuvittelen, että vapaassa tilassa mielikin olisi vapaampi.

Jotta saisin oikeasti tavaroita karsittua ja omaisuuttani järkeistettyä olen kehittyänyt rutiinin. Joka päivä mietin yhden asian, jonka voin heittää pois tai kierrättää. Yksi edes pieni tavara joka päivä. 

Tämä tuntuu toimivan. Kun karsiminen isona projektina tuntuu kovin vaikealta ja radikaalilta, on yksittäisistä asioista irrottautumien paljon helpompaa. Yhden tarpeettoman tavaran keksiminen on paljon helpompaa kuin koko omaisuuden luotaaminen ja puolittaminen kerralla. Myös tunneside asioihin on helpompi käsitellä, kun vanhojen sisäliikuntakenkien roskiin heittämiseen voi käyttää koko päivän. Säästämisen ja karsimisen hyviä ja huonoja puolia pitää välillä perustella itselleen kauankin, jos tavara on muka todella tärkeä. Mutta tähän mennessä karsiminen on aina voittanut. 

Ja olo on jo paljon kevyempi. 

Beibe oon onnellinen

Voi tuttavaparat.

Oon tänään lähetellyt vanhemmille ja kavereille tälläsiä kuvaviestejä: 

Toisin sanoen oon hehkutellut sitä, että kauan haaveilemani ja monta viikkoa sitten tilaamani blenderi tuli vihdoin! 

Edellinen tehosekoitin hajosi siis joulukuun banaanijätskimaniassa. Sain joululahjaksi rahaa ostaa uuden, ja panostin oikeasti hyvään ja laadukkaaseen koneeseen. Nähtävästi niin hyvään, että kaikki muutkin halusivat sellaisen ja se oli pari viikkoa loppu liikkeestä. Mutta tänään vihdoin sain kantaa jäisiä teitä pitkin valtavan pahvilaatikon kotiin ja kuoria sieltä esiin tämän ihanan Wilfan. Oi onnea! Nyt saan viimeinkin taltutettua kuukausia kestäneen hummushimoni!

Onnistunut ostos toi loppuillaksi kestohymyn huulille. Vähän kyllä hämmensi olla niin iloinen jostain laitteesta. Yleensähän vastustan kaikkea ostamista ja koneita ja kuluttamista. Ja nyt hihkun innosta kun itse sain uuden tavaran. Miten tähän voi suhtautua?

Näin puolustelin asiaa itselleni:

Toisaalta, ostan tosi harvoin uutta. Pyrin kuluttamaan mahdollisimman vähän, ja blenderi oikeastaan auttaa siinä koska voin kokkailla monipuolisemmin einesten ostamisen sijaan. En ostanut konetta sen itsensä takia, vaan sen takia että tarvitsin sitä, ja vain vanhan rikkinäisen koneeni kierrätykseen. Ja lisäksi noudatin iskän toistelemaa sanontaa: "Köyhän ei kannata ostaa halpaa". Eli panostin laatuun. Nykyään parilla kympillä saa mitä vain, mutta halvat koneet saa usein kiikuttaa kaatopaikalle jo parin vuoden sisään. Uhraamalla vähän enemmän rahaa uskon saaneeni vähän pidempään palvelevan koneen. 

Tiedä sitten onnistuinko taas vain ylipuhumaan itseni materialismin puolelle, vai onko ostospäätöksen takan oikeasti objektiivisesti katsottuna järkeä. Mutta blenderi tuli kotiin ja oi oon niin onnellinen. 

 Jotkut innostuu uudesta telkkarista, mä halailen mun blenderiä. 

Maailmalle?

Kirjasin sen uudenvuodenlupauksiinkin: pitäisi lähteä maailmalle. Reilaamaan, vaihtoon, seikkailemaan. Oli niin paljon nähtävää ja koettavaa. Venetsia, Pariisin puistot, Biskaijanlahti, Istanbulin rannat, sveitsiläiset juustot, Hollannin pyöräilykulttuuri, roomalainen pitsa, Islannin revontulet, Tukholma... Ihanat torit, auringonlaskut katoilla, metromatkat, kuluneet kivikadut, kirkkojen holvikatot (suuri intohimoni), paikalliset katuruokakioskit, vieraskielinen puheensorina, eri kaupunkien erilainen valo. Tahtoisin nähdä kaiken, tehdä kaiken, kokea ja oppia ja imeä itseeni uutta. 

Mutta kun. 

Jännittää. 

Ja kun.

Koti on näin ihana. Miksi ihmeessä tarvitsisin muuta? 

(Lähden kyllä. Mutta ensin nautin tästä.)

The winner eats it all...

Olen onnistunut elämässäni.

Tähän mennessä en ole koskaan voinut varastoida kotiin herkkuja. Ne katoavat aina kaapeista alta aikayksikön. Mikään kätkö tai piilo ei ole tarpeeksi. 

Olikin ihan mieletön yllätys kun avasin eilen keksirasiani, ja se oli täynnä suklaakeksejä! Ihania rapeita keksejä, joiden alkuperästä tai tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Joiden olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Ekaa kertaa ikinä olen onnistunut unohtamaan herkkuja kaappiin. Success!

(Keksit eivät tosin säilyneet kauaa löytämisen jälkeen...)

Ei-niin-säälittävä syksy

Tänä syksynä on ollut enemmän aikaa kuin koskaan. Välillä tylsyys ja apaattisuus ahdistaa, mutta yritän voittaa ne. Nauttia siitä, että saan nukkua pitkään. Katsella tv-sarjoja kauden päivässä. Käydä jumpassa ja jäädä sen jälkeen juttelemaan kaverien kanssa. 

Tehdä sunnuntaisin sitä ruokaa mistä olen haaveillut viikon. Lukea uutisia myös otsikoiden takaa. Siivota useammin. Tiskata ennen banaanikärpäsiä. 

Kun aikaa on vaikka muille jakaa (sitäkin olen tehnyt), on kuitenkin sitä vaikeampi saada tehtyä ne vähän jutut jotka pitäisi hoitaa. Joka vuosi tuntuu tuovan uuden uusia tapoja järjestää arki. Tänä vuonna se on ollut töiden hoitaminen kahviloissa ja kirjastoissa. Kun kotona ehtii olla edellisten vuosien sijaan yli tunnin kerrallaan, muuttuu näköjään hommien tekeminen välttelyksi ja ajelehtimiseksi. Ulos pakeneminen on auttanut. Uudessa ympäristössä keskityn paremmin, en keksi harhauttavia virikkeitä ja toimin määrätietoisemmin. Asiat on hoidettava ennen kuin pääsee kotiin löhöilemään. Se ajaa tekemään.

Töiden siirtäminen kotoa kahviloihin on ihanasti lisännyt myös viihtyvyyttä kotona. Nyt täällä saa oikeasti rentotua. Asiat ovat esillä nauttimista, ei hoitamista varten. Ehtii istua ja katsoa. Polttaa kynttilöitä ja hoitaa kasveja. 

Niin, taisi joku vinkata että näin kannattaa tehdä jo pari vuotta sitten. Mutta pakkohan se on itse yrittää ja erehtyä... 

Vetoisten ikkunoiden kauneudesta

Yhden sateisen lokakuun päivän käytin tällä viikolla kokkailuun. Se oli ihanaa - nousta aamulla ja tietää että koko alkupäivän saa puuhata rauhassa keittiössä. Kaatosade ulkona vain lisäsi tunnelmaa. 

Keittiössä valmistui seitania, pihlajanmarjachutneytä ja rievää. Koti tuoksui tuoreelle leivälle. 

Ja sitten vilkaisin ulos ja huomasin sateen tehneen temppujaan. Ikkunat olivat ihan(asti) huurussa. Vähän kuin joku olisi maalannut ne kuultavan valkoisella jättäen kurkistusreikiä, tai kuin ulkona olisi hurjan kylmä ja hyytävä sää. 

Ei ärsyttänyt, vaan hymyilytti.

Panostus elämänlaatuun

Seuraa spontaani jatkokertomus kahdelle edelliselle postaukselle. Esittelin tosiaan ihania kaamosvalojani ja valittelin pimeää eteistä. Nämä teemat näköjään jäivät vähän päälle, koska eilen lähes huomaamattani pysähdyin sisustuskaupan eteen. Siitä viiden minuutin kuluttua suljin kaupan oven takanani ja kävelin kotiin uusien valojen kanssa.

Hämeenkadun Sellofaanissa oli vallan suloinen "pallovalobaari". Sain valita valosarjaan omat palloni ja myyjä pujotti ne paikalleen. Vähän epäröin vielä palloja valitessani, mutta ei valmista sarjaa voinut vastustaa. Tykkään hurjasti siitä, että sain itse tehdä valoista juuri sen näköiset kuin halusin. Pallojen paikkoja on helppo vaihtaa, ja voin vaikka ostaa lisäpalloja jos tekee mieli. Samoin polttimot voi vaihtaa jos ne palavat tai rikkoutuvat. 

Ja näin siis pimeä eteiseni onkin yhtäkkiä valoisa ja kaunis. Erilaiset punaisen ja oranssin sävyt valaisevat kauniin rauhallisesti ja lämpimästi. Kuvat eivät tee oikeutta tunnelmalle. Vaikka valot olivat vähän kalliit, perustelin ne itselleni panostuksena elämänlaatuun. Miettikää, nyt kun marraskuun loskasateessa raahautuu kotiin ja pimeän eteisen sijaan kohtaakin tämän:

Nyt haluaisin oleskella koko ajan eteisessä. 

Heikko valo

Asuntoni eteinen on mahdollisimman kaukana kahdesta ikkunastani, pieni käytävä asunnon perällä. Keltaisista kaapeistan huolimatta sisääntulo on aina vähän hämärä, ja vaatii lamppua päälle usein päivälläkin. Syksyisin ja keväisin on kuitenkin hetkiä, kun kaikki muuttuu. Aamuaurinko paistaa juuri oikeasta raosta ja oikealta korkeudelta ja loistaa rappukäytävän ikkunoihin ja niistä ulko-oveni maitolasin läpi eteiseen. 

Niinä hetkinä tuntuu, että koko eteinen kylpee valossa. Vaikka aurinko saa ujutettua tilaan vain pari sädettään, ovat ne ikään kuin väärässä paikassa huiman loistavia. 

Tuntuu aina onnekkalta huomata valon hetket eteisessä. Ne ovat oikeasti harvinainen ilo, ja siten sitä rakkaampi. 

Silloin vain seison ja katson. 

Nyt on jo pimeää

Taas saapuivat lokakuun pimeät illat ja viileät aamut. Eilen vielä kesäviirit roikkuivat katossa, mutta tänään puin kodin syksyyn.

Se kävi helposti. Viirit pois ja kaamosvalot tilalle. 

Sydänvalot saavat valaista talvihämärää taas kevääseen asti, siiheksi että on taas aika laittaa viirit kattoon. Jatkumo tuntuu hyvältä. Koskaan ei ole koti tyhjä. 

Valoa syksyysi!

Sitä ja tätä

Terveisiä kotoa.

Heinäkuun helteet ovat vaatineet suojautumista sisätiloissa. Lueskelen kirjoja sohvalla, kuuntelen tuulettimen huminaa ja aina välillä tuijottelen vastapäistä seinää. Onneksi se miellyttää silmää - pikkuhiljaa kerääntyneet julisteet asettuivat kuin itsestään kollaasiksi joka sekä rauhoittaa että inspiroi.

Julisteet: pyöräjuliste Ateneumin museokaupasta, marjajuliste Smakby Ålandin mainos, tekstijuliste Kiasmasta Alfredo Jaarin näyttelystä ja maisemajuliste vanha Suomen valokuvataiteen museon mainos.