Ihan vaan nopeita iltalenkkejä

On paljon asioita joita tehdessäni ajattelen, että tulen vielä Tanskaan takaisin tekemään tätä. 

Syömään leivoinnaisia, opiskelemaan tanskaa, ostamaan siemenleipää ja pakastelehtikaalia.

Kiertämään rantakaupunkeja, uimaan niiden aalloissa, syömään tuoretta kalaa terasseilla.

Kävelemään Kööppenhaminan katuja. 

Eniten kuitenkin tahtoisin palata tänne pyöräilemään. 

Aalborgin ympäristö on (tuulettomana päivänä) pyöräilytaivas. Joka puolella on pieniä nyppylöitä ja notkelmia, joiden taakse tahtoo vielä katsoa. Vielä tmä mutka, vielä tämä mäki. Ja sieltä avautuvat maisemat ovat aina vain kauniimpia postikortteja. 

Jokaine tie vei jonnekin. Seuraavaan pikkukylään, vähän kaukaisempaan pikkukylään, kiertotietä pikkukylään. Välimatkat ovat juuri sopivia. Aina tuntuu että saapuu jonnekin. Aina on joku paikka johon vielä voisi polkea. Aina löytyy joku reitti kotiin.

Joka suunnassa rajautuvat jotenkin kauniisti vihreät pellot ja taivas, tai nyt kukkivat rypsipellot ja taivas. Vihreää ja sinistä on silmänkantamattomiin, autot (ja nopeammat pyöräilijät) ajavat harvakseltaan ohi ja mikään ei häiritse matkaa. Alkukesän vihreä on varsinkin ilta-auringossa lempivärini. Sen pauloissa ihan vaan nopea iltalenkki kasvaakin hetkessä aikamoiseksi. 

Ai että.

Pitkät jäähyväiset

Olen kamalan suunnitelmallinen. Elän aina jossain kolmen viikon päässä, täytellen kalenteria ja valmistautuen jo milloin mihinkin muutokseen. Tätä lähtöä Tanskasta olen tehnyt jo kuukausia. Ei ihme että on tuntunut että olen ihan jumissa. 

Nyt aikaa Aalborgissa on kuitenkin enää viikko. Eikä lähtö oikeastaan tunnu sen kummallisemmalta, onhan sitä työstetty jo kauan. Ehkä tässä on hyvätkin puolensa.

On alkanut tapahtua lähtöasioita. Suljin niin liittymän kuin pankkitilin. Sanoin kiitos ja heihei lempijumppaohjaajalle. Kaikki vaihtopaperit on täytetty ja yliopistolla on seisottu viimeisen kerran katselemassa vähän hämmentyneenä ympärille - tässäkö se oli? 

Tänään oli viimeinen tanskantunti jolle pääsen. Palautin kirjat ja lupasin opettajalle että en anna ruotsin voittaa tanskan ääntämystäni. Lähetin terveisiä luokkakaverille joka ei ollut paikalla. Sitten pyöräilin kotiin viimeistä kertaa. Huomenna myyn (toivottavasti) pyöränkin pois.

Ruoaksi on joka päivä jotain kimaraa, eli kaikkea-mitä-kaapista-löytyy-sekaisin-kattilassa. Ja sitten välillä kaikkea tätä-tahdon-vielä-syödä-ennen-lähtöä herkkuja. Tänään sekoitin tomaattimurskaa, riisiä, soijarouhetta ja pakastelehtikaalia. Sitä on ruoaksi varmaan loppuviikon... 

Kalenteri olisi vieläkin täynnä kaikkea tekemistä ja näkemistä, mutta enää ei oikein jaksa. Olen viime viikkoina suhannut paikasta toiseen sen verran taajaan, että enää ei vain ole innostusta nähdä aina uusia rantoja ja puistoja. Tai istua bussissa kolmea tuntia. Tuntuu siltä että pitäisi matkustaa, mutta oikeasti se ei innosta. Joten miksi tekisin niin.

Sen sijaan on mukavaa kävellä ympäri Aalborgia, kävellä vielä kerran läpi lempimetsien ja pikkukatujen. Ja vielä kerran uudestaan. Eilen löysin vielä uuden suosikkipaikan kaupungista. Parin kilometrin päästä kotoa. Siellä kukkulan laella, ihan sen pohjoisimmassa päädyssä, istuin puoli tuntia ja katselin kaupungin parasta näköalaa. Koko keskusta, Eternitten ja Vejgaard, Kærby ja kaikki tutuimmat alueet levittäytyivät alapuolelle. Näkyi vuonolle ja Vendsysselin maille asti. Jänis juoksi rinnettä ylös ja pysähtyi vasta kahden metrin päässä. Aurinko laski. Taivas oli vaalenapunainen ja kädet jäässä.

Voitti sata-nolla jokaisen rannikon rantakaupungin. 

Vaputon vappu

Loma alkoi. Perjantaina palautin esseet, lauantaina nukuin. Ulkona vihmoi tuuli ja sade, takkia vasten ropisi jäärakeet. Sisällä kuljin villahousuissa, unisin silmin keitin teetä ja katsoin jakson sitä, toisen tätä tv-sarjaa. Illalla kävelin puistossa, seisoin puron ylittävällä sillalla ja mietin miten toisaalla on nyt juhlat parhaimmillaan. Østerådalen oli hiljainen ja kylmä, ja jossain raikuva riemu tuntui ajatuksena kovin kaukaiselta. 

Mutta sitten aukesi sunnuntaiaamu ja aurinko helotti kirkkaana taivaalla. Kävelin takki auki keskustaan ja ostin munkinkaipuussani kesän ensimmäisen jäätelön. Paradis on paras ja ainoa jäätelökioski täällä - vähän kuin pieni Minetti. Herkkua.

Tanskassa ei juuri vappua vietetä - internetin mukaan jonkin verran, mutta käytännössä en kyllä huomannut sitäkään - mutta kaupungilla oli silti vilinää. Aurinkoinen sää oli houkutellut ihmiset terasseille, paistattamaan kasvoja auringossa ja hortoilemaan keskustan kaduilla. Vuonon rannalla penkit olivat täynnä, rantakadulta ongittiin kiiltäviä kaloja ja koripallokentällä juostiin. Nähtävästi jonkinlainen pihakirppiskin oli ollut rannassa, mutta olin niin myöhään liikkeellä että jäljellä oli vain yksi rekillinen vaatteita. Istuin vuonon rannan rappusilla, nyökkäilin vanhan herrasmiehen kanssa että ja, det er en dejlig dag, ja det er - kyllä, ihana päivä, niin on. Ja niin oli. 

(Vaikka täytyy myöntää - vaikka Suomessa en ole juuri vapusta välittänytkään, niin kyllä silti mieli vähän kaipasi Taidemusoenmäelle lakkia päähän painamaan. Vappu, ihana keväthulluus, ehkä sen tajuaa vasta kun näkee sen kauempaa.)

Jeg forstår allerede meget

Vieraiden käydessä huomaa tanskantaitojensa kehittymisen. Sen tajuaa busseissa. Ensimmäisten matkaajien kanssa piti aina käyttää englantia saadakseen matkakortille leimatuksi kolme matkustajaa. Tanskankielisille yrityksille kohoteltiin vain kulmia. Seuraavien vieraiden kanssa osui ääntämys jos joskus oikeaan. To, two, aina välillä ekalla yrityksellä onnistui. Ja sitten tuli kolmas vieras ja käytin englantia vain kerran, silloinkin vain kun äkkiä keskustelun keskellä kieli ei taipunutkaan tanskaan. Kaikilla muilla kerroilla "kaksi matkustajaa rejsekortille kiitos" meni kerrasta läpi.

Yhtäkkiä ymmärrän suurimman osan ihmisten puheesta. Kaupan kassalla hinnat, puolituttujen small talkin, puhelinvastaajien automaatit. Olen käynyt oikeita keskusteluja ohikulkijoiden kanssa tanskaksi ja katsonut tv-sarjan tanskalaisilla ääniraidoilla ja tekstityksillä. Hämmentänyt jumppaohjaajia nyökkäämällä kun he luulevat että en ymmärrä tanskaa. Puhunut puhelimessa tanskaa.

On mahtavaa huomata miten nopeasti kielitaito on kehittynyt. Vielä syksyllä kaikki oli ihan käsittämätöntä mokellusta, ja nyt tajuan lauseista erilliset sanat ja jopa niiden merkityksen. Osaan lausua uddannelse ja alligevel, rødgrød med fløde ja lige mode. Pitkästä aikaa sitä muistaa sen uuden kielen oppimisen ilon, mitä peruskoulu oli pullollaan. 

Juuri nyt olen kielitaitoni kanssa vähän hassussa kohtaa - pystyn jo pärjäämään tanskalla melkein kaikkialla. Mutta tuo melkein aiheuttaa hämmennystä niin minulle kuin muille. Aina välillä joudun kaikkien yllätykseksi kääntämään keskustelun ihan yhtäkkiä tanskasta englanniksi, kun en tiedä vaikkapa sanaa muovipussi. Tai hauska. Kielioppi ja vaikeatkin lauserakenteet sujuvat, kiitos ruotsin, mutta sitten tulee joku perusjuttu, jonkapuute tulee eteen ihan yllättäen.  Se tässä tasapainoilussa on tosin ilahduttavaa, että kaupan kassat vaikuttavat spontaanin yllättyneiltä kun toteankin tarvitsevani englantia. Taidan mennä ääntämykseni perusteella siis jo aika hyvin paikallisesta, mikä on riemastuttavaa. 

Kielitaitoa ehtii hioa tanskantunneilla vielä kuukauden ajan. Siinä ajassa ehtii myös katsoa monta tanskalaista tv-sarjaa ja elokuvaa. Kahdeskymmenenviides toukokuuta lennän Suomeen ja juoksen varmaan heti kirjastoon lainaamaan suomenkielisiä kirjoja. Vaikka vuorovaikutus ja arjen askareet sujuvat hyvin vierailla kielillä, ja englanniksi lukeminenkin on jo ihan rutiinia, niin nyt alkaa tuntua siltä että kyllä se omalla kielellä lukeminen on kuitenkin ihan eri asia. Suomenkieliset kirjat ja tanskankieliset tv-sarjat lienevätkin varsin hyvä kesäsuunnitelma. 

Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 

Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!

Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.

Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 

Siinä kasa missä mainitaan

Todistusaineistoa.

Tanskantunnille polkiessa näitä tuli vastaan ainakin kaksi. Taitaa olla taas kevään synttärisesonki käynnissä. 

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...

Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!

Aurinkoa ja tuulta

Vaihto kuluu, on jo huhtikuu. Enään kaksi kuukautta Tanskassa. Se tuntuu välillä ihan hirmuisen lyhyeltä ja välillä ihan kamalan pitkältä ajalta, riippuen mielialasta. Välillä mietin, että kanadalainen kämppikseni oli täällä kokonaisuudessaan vain kolme kuukautta, ja totean että ehkä tuskailen ihan turhia. Ja sitten mietin miten pakkaisin matkalaukun ja sisustaisin uuden kodin, ja tahtoisin palata Suomeen nyt ja heti. 

Ylipäätään on kuitenkin tosi mukavaa. Viihdyn Aalborgissa ihan tosi hyvin, varsinkin nyt kevään koittaessa. Kaupungin ostoskatujen vilinässä on kiva kulkea takki auki, vaikka menisi vain kirjastoon. Aamuisin voi jonottaa leipomossa tuoreita pullia, ja iltaisin lähipuistossa puissa näkyy jo aavistus vihreää. Elämä on todella arkista, mutta juuri siitä pidän. Pidän näistä ihan omista rutiineista, tästä tavasta millä olen oppinut elämään vieraassa kaupungista, näistä kaduista joilla vielä muistan miten ihan vähän aikaa sitten vasta löysin ne, ja tästä omasta ajasta. 

Koska omaa aikaa tämä eniten on. Tuntuu että minun vaihtovuoteni on vähän erilainen kuin se mistä aina puhutaan - se missä tutustutaan sataan uuteen ihmiseen ja reissataan ympäri lähimaita, kuljetaan ryhmässä ruokakauppoihin ja juhlitaan iltamyöhään. 

En tee oikein mitään näistä. Enkä tahdokaan. Oikeastaan jo Suomessa kaipasin vaihdolta enemmänkin aikaa ajatella, aikaa tutustua itseeni, aikaa ulkoilla ja kävellä ja lukea. Kuvioni täällä ovat hyvin arkiset, jopa askeettiset: kirjastoon lukemaan, kotiin syömään, jumppaan tai kävelylle, illalla leffoja tai kirjan lukemista. Ei sen kummempaa. Bussikyytejä kaupungin laidalta toiselle, ruokakaupan hyllyjen välissä haahuilua. Toki välillä vähän jotain muutakin, mutta ei kovin usein. Ja se tuntuu tosi hyvältä. On ihanaa vain olla ja mennä rauhassa eteenpäin. 

Moni kyselee, olenko tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja saanut paljon kavereita. Oikeastaan en. Olen saanut kavereita, olen tutustunut ihmisiin. Välillä käydään kahvilla tai tehdään ruokaa yhdessä, istutaan luennoilla ja puhutaan maailmasta. Mutta se ei jotenkin ole se pääasia. Ei varsinkaan nyt keväällä. Syksyllä ehkä enemmänkin loin kontakteja ja tutustuin uusiin ihmisiin, mutta nyt kaverien määrä alkaa olla vakio. 

Viikonloppuna luin esseen kirjoittamisen lomassa blogia, josta yksi lause kolahti juuri tähän kevääseen: "Illalla join kaksi lasia viiniä, mutten oppinut mitään muuta uutta kuin sen, etten oikeastaan jaksa kiinnostua kenestäkään uudesta ihmisestä juuri nyt." En tahdo sanoa, että kavereita on tarpeeksi, mutta että en koe mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Juuri nyt koen tarvetta olla yksin. Olla itseni kanssa. 

Ja jos jotain olen viime vuosien myllerryksessä oppinut, on se se, että omia tarpeita pitää kuunnella. 

Tanskanopintojen ryhmäni lopetettiin ja meidät sujautettiin toisen ryhmän joukkoon. Juuri kun olin todennut, että siitä ihmisjoukosta ja rutiinista alkaa tulla ihanan tuttua. Mutta niin vain se osa arkea heitti kuperkeikkaa, ja eilen löysin itseni uudesta huoneesta, uusien ihmisten keskeltä. Koko tunnin vain tutustuimme toisiimme, mikä tuntui ironiselta kun olin juuri niin pohtinyt etten nyt jaksa mitään sellaista. Hyvin kuitenkin jaksoin. Ja oikeastaan uusi ryhmä tuntuu paljon mukavammalta kuin vanha - ihmiset ihan toivottivat tervetulleiksi, ja uusi opettaja sekä opetteli heti jokaisen nimen että otti taitotason huomioon. Edellinen opettaja toimi näin ehkä juuri ja juuri kolme kuukauden jälkeen, jos silloinkaan. 

Mukavaa oli myös huomata, miten me uuteen ryhmään hypänneet pidimme keskenämme yhtä. Vaikka joidenkin kanssa ei ole tullut juteltua vanhassa ryhmässä juuri ollenkaan, nyt istuimme tiiviisti vierekkäin ja supattelimme huomioita kaikesta. Tuntui että kerralla sain sekä joukon uusia kavereita että uusia vanhoja kavereita.

Koulua on enään kuukausi. Luennot loppuivat jo viime viikolla, niistäkin viimeiset lintsasin päänsäryn ja Suomen-vieraan takia. Nyt jäljellä on kaksi tenttiä ja kaksi esseetä, eli toisin sanoen pitkiä päiviä kirjastossa ja koneen ääressä. Ajattelin kevään alussa suorittavani kurssit mieluummin esseinä kuin projektina, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, alan nyt ymmärtää miksi kurssikaverit vähän varoittelivat esseeurakasta. Sosiaalitieteiden tutkimuksen metodologian selvittäminen itsekseen kun on hieman haastavaa. Onneksi kuitenkin aloitin ajoissa, ja urakka on ihan hyvällä mallilla. Eiköhän siitä kolmessa viikossa valmista tule. Ja sitten se on siinä. Ohi, loppu, valmis. Aikamoista. 

Huone numero kolme

Viikonloppuna kodin käytävät ovat kaikuneet yskimisestä ja niistämisestä. Kolme neljästä kämppiksestä on kovassa flunssassa, ja me kaksi tervettä pestään käsiä ja toivotaan ettei tauti hyppää meihin. Tyttöpärät ovat kyllä ihan flunssan kaatamia, sääliksi käy. Onkin kiva että pystyy tekemään edes jotain toisten hyväksi. Olen keittiössä ollessani lämmitellyt muille teevettä valmiiksi ja toipilaisin törmätessäni tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa jos on tarve. Keksejäkin leivoin, ja siivosin muidenkin osuudet. 

Muiden autteleminen on erityisen mukavaa nyt keväällä, kun taloon on osunut vallan mukavat kämppikset. Asun siis taas neljän tytön kanssa. Syksyltä tuttu on espanjalainen tyttö, minkä lisäksi tyhjiin huoneisiin saapui helmikuun alussa filippiiniläinen, nepalilainen ja guatemalalainen tyttö. Kolme uutta asukasta tunsivat toisensa etukäteen, sillä he olivat edellisen lukukauden opiskelemassa Lontoossa. Ja on oikeastaan aika mukavaa että heillä oli jo valmiiksi oma porukka - kotona on sen ansiosta vähän kotoisampaa, minkä lisäksi mun on helpompi hoitaa asioita kun yhdelle mainitseminen vie uutiset perille kaikille kolmelle. 

Tullaan muiden asukkien kanssa tosi hyvin toimeen - jokainen hoitaa omat sotkunsa ja pitää kiinni siivousvuoroista. Lisäksi meillä on aika lailla sama rytmi arjessa. Varsinkin uudet tytöt viihtyvät syksyn kämppiksiä enemmän kotona, mikä on kivaa koska talo ei tunnu nyt niin autiolta. Vaikka kaikki edelleen syövät lähinnä omissa huoneissa, kantautuu eteisen pöydän äärestä kuitenki aina silloin tällöin iloista rupattelua, ja keittiössä kokkaillessa saa yleensä jonkun seurakseen.

Ennen Tanskaan lähtemistä en ollut asunut koskaan yhdessä muiden kanssa, jos perhettä ei lasketa. Sain siis syksyllä kertalaakista aikamoisen muutoksen asuinolosuhteisiin - omasta rauhasta neljän eri kulttuureista saapuvan kanssa asumaan. Vaikka syksyllä välillä kirosinkin yhteisasumista, on se nyt ajateltuna ollut tosi hyvä valinta. Syksyistä tuskailua tahditti varmasti eniten se, ettei talossa ollut yhteisiä sääntöjä, varsinkaan sen siivoamisen suhteen, ja se että moni kämppiksistä oli alle parikymppisiä kodinhoitotaidottomia lapsosia. Silloin olikin varmaan aika hyvää tuuria, että loppusyksyn meitä asui täällä vain kolme, ja olin usein ainoa kotona.

Nyt, yhdessä sopimisen ja enemmän samanhenkisten kämppisten kanssa elo on vallan mukavaa. Omassa huoneessa, ja usein yhteistiloissakin, on oma rauha, mutta juttuseura ei ole koskaan kaukana. Vaikka kovin läheisiksi ei olla näidenkään kämppisten kanssa tultu, on silti mukava päästä pitkien opiskelupäivien lomassa kyselemään jonkun toisen kuulumisia ja kuuntelemaan seinien läpi kantautuvaa rupattelua. On mielenkiintoista kuulla eri opinto-ohjelmien sisällöstä ja vilkuilla miten eri tyypit tekevät ruokansa. Ja on ihanaa kun taudin iskiessä tietää että seinän takana on joku, joka ostaa buranaa jos itse ei pysty. 

Keväthuuto

Ronja Ryövärintytär juoksi aina kevään tullen metsään kajauttamaan keväthuudon. Ymmärrän täysin sen tavan ja tarpeen. Pitkien kevättalvisten viikkojen ja epämääräisen vakuuttelun jälkeen kevät on vihdoin täällä. Se saapui maanantaina, nyt tällä kertaa ihan oikeasti. Merkit ovat niin selvät että niistä ei voi erehtyä - auringonlämpö kuumana poskilla, huivin siirtäminen kaulasta laukkuun, krookukset talon kulmalla ja kasvavan nurmikon tuoksu. Kämppikset jotka kantavat kavereineen tuolit ulos jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Häivähdys jostain joka muistuttaa kesästä. Kevät!

Jokakeväinen ongelma mulle on se, että en malttaisi yhtään olla sisällä. Yliopiston kiireisin kausi ajoittuu yleensä juuri siihen kun lämpö ja valo harppaavat eteenpäin ja kaikki alkaa kasvaa, ja sisällä istuminen on joka vuosi yhtä tuskaisaa. Viime vuonna olin kerrankin järkevä ja ajoitin kurssini siten, että toukokuussa oli lomaa. Ai että se oli ihanaa, olla vapaa kulkemaan ja nauttimaan. 

Nytkin kevätaika näyttää aikataulullisesti ihan hyvältä. Viimeisiä luentoja viedään jälleen - niitä on jäljellä ehkä noin viisi. Maaliskuun loputtua olen täysin oman aikani herra. Kaksi suurta esseetä on tosin kirjoitettavana, mutta aikataulutuksen vapaus on jotain mistä varmasti nautin. 

Maanantaina loppui jo yksi kurssi. Oikein kiitin opettajaa hyvistä luennoista. Samalla tietty haikeus täytti taas mielen - tämäkin on lopun alkua. Juuri nyt tuntuu siltä että eteen tulee vain loppuja: kurssien loppuja, vaihdon loppua, kirjojen loppuja, vierailujen loppuja... Eikä niinkään alkuja. Kai niiden aikakin tulee pian, mutta välitila ja epävarmuus siitä missä esimerkiksi asuu tai työskentelee kolmen kuukauden päästä on ehkä aavistuksen kuluttavaa.

Mutta carpe diem, mitäpä sitä miettiä, parempi olla tässä ja nyt. Nauttia tästä ajasta ja näistä paikoista ja asioista. Vähän pysähtyä, seisoa ja katsoa vain. Niin kuin maanantaina bussipysäkillä, tämän mielettömän auringonlaskun kanssa. 

Kummallista aikaa kevättalvella

Se sanonta, että jos ei toisesta kuulu mitään tarkoittaa usein että sille kuuluu hyvää, pitää ihan paikkansa. Hyvää kuuluu tännekin, vaikkei täältä kuulukaan kuulumisia. 

Arki pitää kiireisenä. Kun luentoja on vain kahdeksan viikon ajan, tuntuu fiksulta tämä aika oikeasti keskittyä opiskeluun ja taustamateriaalien lukemiseen. Se tarkoittaa kirjastopäiviä ja tietokoneen tuijottamista, ja tuntuu juuri nyt tosi hyvälle. Motivaatio huitelee tosi korkealla, ja aiheet kiinnostavat.

Opiskeluintoa vauhdittaa varmasti myös kevät. Vaikka täälläkin on tullut pari päivää kaatamalla räntää ja vettä, ja vaikka ulkona kävellessä voisi kylmyyden perusteella luulla että on maaliskuun sijana marraskuu, on silti selkeästi kevät. Valo kasvaa. Ikkunoista kajastaa valo aamuisin, ja kirjastosta lähtiessäkin voi vielä nähdä palan sinistä taivasta. Se tekee ihmeitä, ja saa aikaan jokakeväisen ilmiön että alan herätä aamuisin aikaisin ja pirteänä. Ihanaa!

Olen kotiutunut Aalborgiin aina vain paremmin ja paremmin. Jossain vaiheessa ajattelin, etä tässä se on, nyt olen kotiutunut, mutta eihän se niin mene, ei paikoilleen asettuminen lopu koskaan. Se on prosessi, muuttumista, joka jatkuu viikosta toiseen. 

Viime aikoina olen yhä enemmän löytänyt kaupungin eri puolia, sivukatuja ja uusia kauppoja. Olen rutinoitunut ruoka-ostosteni suhteen syksyn villin tätäkin-pitää-kokeilla- vaiheen jälkeen. Kaupungilla ja kirjastossa on alkanut tulla vastaan tuttuja. Se on aina jotenkin asettumisen merkki - alkaa tuntea sen verran ihmisiä, ettei enää koe kulkevansa ulkona ihan anonyyminää.

Olen myös hakenut opiskelija-asuntoa Turusta ja pohtinut paljon sitä miten saan kaikki tavarani takaisin kotimaahan. Aikaa elellä täällä on enää kolme kuukautta. Syksyllä sellainen ajanjakso tuntui valtavan pitkältä, ja oikeastaan vielä helmikuun alussakin. Nyt yhtäkkiä tuntuu kuin aika olisi vetäisty jalkojen alta ja viikot juoksevat kohti kotiinpaluuta. Kai se merkitsee vähän sitä, että enää ei huvita niin paljon palata. 

Vielä tammikuun lopussa haikailin armottomasti Turkuun ja Suomeen. Nyt mieli on heittänyt kuperkeikan - Aalborg onkin se mistä tykkään ja missä viihdyn. Ajatus täältä lähtemisestä onkin vähän vaikea. 

Nämä fiilikset kuitenkin tulevat ja menevät. Mikä on niitä pysyvämpää on se, että valitsin hyvän vaihtopaikan, ja että nyt ehdin vielä kolme kuukautta nauttia tanskaelämästä ennen paluuta kotiin. Sillä vaikka tänne on ihmeen hyvin kotiutunut, on Suomi silti se koti. 

Kukkamekossa konserttiin

Tässä on Aalborgin Musikkens Hus.

Kaupungin musiikkiskenen sydän, symfoniaorkesterin koti ja mahtava konserttipaikka. Valtava rakennus hätkähdyttää ja ihmetyttää, mutta jotenkin silti istuu täydellisesti vuonon rantaan, entisten tehtaiden keskelle. Pari vuotta sitten valmistunut konserttitalo olikin yksi pakollisista käyntikohteista, kun turisteilimme siskojen kanssa Aalborgissa tammikuussa. Silloin kiertelimme taloa ristiin rastiin, mutta itse suuren konserttisalin ovet pysyivät (suruksemme) lukittuina. Pettyneinä poistuimme kahvittelemaan muualle.

 Pääsin kuitenkin vierailemaan Musikken Husissa uudelleen viime viikolla, tällä kertaa vähän eri merkeissä. Tanskantunneilla olen ystävystynyt ranskalaisen Aalborgin sinfoniaorkesterissa huilua soittavan naisen kanssa. Yhdessä hänen ja kiinalaisen ystävämme kanssa saimme idean tulla katsomaan orkesterin esitystä kevään aikana. Valittiin näytös, huilistiystävä hankki ilmaisliput, ja viime torstaina saavuin kukkamekossani Musikkens Husin aulaan.

Konsertti, johon päädyimme, keskittyi slaavilaiseen klassiseen musiikkiin. Ensimmäisenä orkesteri esitti mielettömän hienon Smetanan Moldaun, jonka tahdissa aika katosi ja hymy nousi huulille. Seuraava sävellys oli modernimpaa tuotantoa, Lutoslawskin sellokonsertto vierassellistin säestämänä. Tauon jälkeen kuulimme Dvorákin Sinfonia nro 7:n (d-mol, op. 70). Lukuisien encorien ja yleisön poistumisen jälkeen piipahdimme vielä kaverini kanssa lavalla onnittelemassa ja kiittelemässä uskomattoman taitavaa ystäväämme. Kokonaisvaltainen elämys siis, harvoin pääsee näkemään konserttisalin lavalta käsin! 

Oli myös mielenkiintoista istua yleisössä kiinalaisen kaverin kanssa. Omakin tietämykseni klassisesta musiikista on hyvin heikkoa, mutta silti pääsin selittämään paljonkin asioita konserttiin liittyen. Esimerkiski puhuimme siitä, mikä on sinfonia, mikä on encore ja miksi esiintyjät menevät ja tulevat eteen ja taakse taputusten aikana. Kulttuurierot saivatkin katsomaan konserttia taas vähän eri tavalla, ja pohdin kyllä itsekin että mitäs järkeä tässä lavalle ja sieltä pois ramppaamisessa on. Niin monta asiaa tulee otettua itsestäänselvyytenä, kun kukaan ei ole niitä kyseenalaistamassa. 

Hämmästelyn ja kummastelun lisäksi nautimme silti konsertista valtavasti. Konsertin jälkeen tuntui siltä, ettei opiskelupäivän iltaa voisi paremmin rentoutuen käyttää. 

Keskiviikkona

 Kun ei ole viime aikoina tullut tehtyä mitään sen kummempaa josta kertoa, niin kirjoitetaan sitten arjesta. Vaikka eilisestä, joka oli pitkä mutta kovin mukava päivä. Tälläistä se elämä täällä on pohjimmiltaan, tavallista koulunkäyntiä pienellä säihkeellä. Niinkuin Turussakin. 

Eilen heräsin puoli yhdeksältä - ei ollut pakko herätä niin aikaisin, mutta kun kello soi aikaisin voi siihen ylös nousemiseen käyttää huoletta vaikka tunnin. Aamupalaa tehdessä rupattelin parille keittiossä käyvälle kämppikselle ja annoin toiselle kokeiltavaksi edellisen kämppiksen mun huomaan jättämän pyörän. Aamupalan lomassa tein koko loppupäivän ruoat - pitkää päivää varten piti ottaa mukaan sekä välipalat että illallinen. 

Koska loppupäivä oli kokonaan opiskelua, otin aamun rennosti kirjoja lueskellen ja radiota kuunnellen. Yhdentoista jälkeen söin lounaan ja vähän ennen kahtatoista lähdin bussilla kampukselle. 

Ensimmäinen luento oli nimeltään Chinese Civics. Valitsin tälle lukukaudelle pari kurssia Kiina-opintoja, koska tajusin syksyllä että en tiedä siitä kulttuurista yhtään mitään. Jo nyt parin luennon jälkeen muutamat kiinalaisen kämppiksen oudot reaktiot ovat kirkastuneet - olisinpa tiennyt nämä jutut jo aiemmin. Muutenkin Kiina-kurssit ovat tosi mukavia. Meitä on luennoilla vain 6-8 henkeä, ja kaikki muut ovat tanskalaisia. Pienessä ryhmässä on kuitenkin tosi rento henki, ja opettajatkin ovat välittömämpiä ja tutumpia kuin yleensä. Lisäksi pieni ryhmä painostaa opiskelemaan paremmin - on vähän pakko lukea artikkelit luennoille, kun on pienessä ryhmässä muut huomaa heti jos ei tiedä mistä puhutaan, hehe. 

Keskiviikon luennon aiheena oli kiinalaisten yritysten kansainvälistymisstrategiat, joita opetti kiinalainen proffa. Oikein mielenkiintoista. Itse jouduin kuitenkin lähtemään luennolta vähän etuajassa, sillä seuraava luento alkoi vartin päästä viiden kilometrin päässä keskustassa. Matkaa ei taita millään vartissa, ei bussilla eikä pyörällä, joten olen todennut että helpointa on napata molempien luentojen päistä pari minuuttia matka-aikaan. Hyppäsin siis kampuksella bussiin ja ajelin keskustaan.

Iltapäivän luento oli tässä huippuhienossa arkkitehtuuriaineiden rakennuksessa, jonka isojen ikkunoiden vuononäkymät meinasivat kovasti haitata keskittymistä. Luento kuului kurssiin nimeltä Introduction to Scandinavia, joka nimestään huolimatta esittelee lähinnä Tanskan kehitystä ja erityispiirteitä. Tämänkertaisen luennon aiheena oli tanskalainen taide, ja se miten se kuvasi maan kehitystä. Luennoitsija väläytteli kuvia maalauksista, taiteilijoista ja muusta mainittavasta kertoillen samalla Tanskan tarinaa suurvalta-ajoista eteenpäin. Lisäksi saimme kuulla tarinoita niin viikinkihaudoista, Kööpenhaminan sisustusliikkeistä kuin Grönlannistakin.  Mielenkiintoista knoppitietoa.

Luennon alussa luennoitsija kyseli opiskelijoiden kotimaita, kurssi kun on suunnattu vaihtareille, ja jostain syystä innostui mun suomalaisuudesta. Luennollakin hän vertasi Tanskaa monta kertaa Suomeen, ja Alvar Aallon arkkitehtuuri oli nähtävästi tärkeässä osassa tanskalaisen muotoilun kehitystä. Kuulemma tanskalisten mustavalkoinen tyylitaju on suurelta osin Aallon funktionalismin peruja. 

Luennon jälkeen rouva luennoitsija jalkautui opiskelijoiden pariin, ja tuli kovin innoissaan puhumaan mulle Suomesta. Vertailtiin vähän suomalaista melankoliaa ja tanskalaista huumoria todeten niiden olevan reaktio samoihin pimeisiin talviin, ja hän hehkutti suomalaista taidetta ja historiaa. Jotenkin puhe kääntyi kirjoihin, ja hän alkoi kirjallisuuden professorina laatia mulle lukulistaa tanskalaisista klassikoista joihin olisi hyvä tutustua. Juuri sellaista olinkin kaivannut! Aika sattuma. 

Luento-osuuden jälkeen kurssi jatkui elokuvanäytöksenä. Suoritusvaatimuksiin kuuluu yhden tanskalaisen elokuvan katsominen, ja tänään meille näytettiin synkkä komedia nimeltä Adams æbler (Adam's Apples). Leffa on kuulemma todella tunnettu ja suosittu, ja kuvaa hyvin tanskalaisten kierohkoa huumorintajua. Itse ainakin tykkäsin ja näin elokuvan hauskana, mutta osa muista opiskelijoista ei tainnut ihan saada elokuvan huumorista kiinni. Kovimpaan ääneen taisi nauraa tanskalainen opettajamme.

Yliopisto-opinnot päättyivät siltä päivältä puoli seitsemän maissa, ja lähdin saman tien kävelemään tanskantunneille läntiseen keskustaan. Seitsemältä alkavalla tunnilla oli tavanomaisen mukava tunnelma, varsinkin kun selvisi että kyseisellä kerralla katsomme lyhyteokuvan. Päivästä tuli siis oikea leffapäivä! Tanskantunnilla katsotun leffan nimi oli Dennis, ja sekin oli aika synkkäsävyinen mutta hauska pätkä. Elokuvan jälkeen keskustelimme tanskaksi sen tapahtumista, tosin totesimme ettei sanavarastomme ihan vielä riitä moiseen. 

Tanskantunti päättyi yhdeksältä, ja kavereille hyvää talvilomaa toivoteltuani hyppäsin taas bussiin ja ajelin kotiin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävelin bussipysäkiltä kotiovelle, mutta kotona odotti aamulla tehty tortilla ja kaksi postin tuomaa kirjettä Suomesta. Kuin piste iin päälle hyvän päivän suhteen. 

Terve!

Nuolaisin ennen kuin tipahtaa. Viimeksi iloitsin siitä, miten tauti taittui parissa päivässä. Seuraava mitä tapahtui oli totaalinen uuvahtaminen ja kuumeen palaaminen. Viikon puolivälissä ehdin käydä yhdellä luennolla ja ruokakaupassa, kun päädyinkin taas vuodelepoon loppuviikoksi.

Moinen vointi ajoikin tutustumaan tanskalaiseen terveydenhuoltoon. Täällähän ei ole erillistä opiskelijatetrveydenhuoltoa kuten Suomessa, vaan jokaiselle Tanskassa asuvalle on osoitettu oma lääkärikeskus. Minunkin hekilökortissani lukee Lægerne ved Sauers Plads ja puhelinnumero johon soittaa jotta sinne pääsee käynnille. Yleensä numerosta on vastannut tanskankielinen puhelinvastaaja, mutta tällä kertaa kävi tuuri ja pääsin puhumaan ihmiselle. 

Siitä eteenpäin kaikki kävikin ihmeen kätevästi. Puhelimen toisessa päässä kuunneltiin suurinpiirtein mitä selitin oireiksi, ja noin toisen lauseen kesken todettiin että tule kahdeltatoista. Ajelin bussilla paikalle, vedin korttini kortinlukija läpi ja kone kertoi että minulle on aika klo 12. Heti pian minua huudeltiin verikokeisiin, jonka jälkeen odotin noin viisi minuuttia ja pääsin englantia sujuvasti puhuvan lääkärin huoneeseen. 

Lääkäri kuunteli keuhkot, tsekkasi verikokeen tulokset ja totesi että virustauti, ei voi tehdä mitään. Mene kotiin ja lepää. Hymyiltiin, toivoteltiin hyvää viikonloppua ja lähdin kotiin. Koko käyntiin meni ehkä 15 minuuttia. Ihmeellistä, ja ihanaa. 

Täällä olen sitten levännyt, katsellut aina pari jaksoa tv-sarjoja päivätorkkujen välissä ja niistänyt pari nenäliinapaketillista. Miettinyt, että tähänkö tämä vaihtoaika nyt kuluu. Pohtinut että voisi lukea luentomateriaaleja ja todennut sitten etten jaksa edes istua, joten ehkä ei kannata. Lopulta sunnuntaina alkoi taas olla tutun levoton olo, ja kuume ei ole sen koommin palannut. Kärsivällisyys palkittiin.

Tänään maanantaina olin yhdellä luennolla ja ruokakaupassa. Ulkona sää oli huikaisevan ihana, raikas ja keväinen, ja mieli olisi kovasti vetänyt puistoihin, kaupungille, matkoille, mihin tahansa paitsi kotiin neljän seinän sisälle. Olin kuitenkin luvannut itselleni että käyn vain luennolla ja tulen sitten varmuuden vuoksi kotiin lepäämään. Kyllä harmitti ja ärsytti, mutta sitten kun komensin itseni päiväunille ja heräsin kolmen tunnin päästä paljon elävämmän tuntuisena ja iloisempana, totesin että ratkaisu oli oikea. Ehdin ulkoilemaan vaikka joka päivä tästä eteenpäin, kunhan ensin maltan ihan oikeasti kunnolla karistaa taudin pois.  

Laskiaistauti

Helmikuu, ja kaikki sosiaalisen median sivut ovat täynnä suomalaisten kavereiden laskiaispullia ja runebergintorttuja. Voi miten olenkaan kateellinen. Helmikuu on vuoden paras leivossesonki, eikä runebergintorttuja - tai runebergintorttukakkua - voita mikään. Onneksi laskiaista sentään vietetään Tanskassakin. Viikonloppuna täällä on ilmeisesti ollut paikoin aitoa karnevaalimeininkiä, varsinkin lapsilla. Naamiaisasuja ja vastaavaa. Itse en nyt päässyt todistamaan mitään tästä, sillä kuumetauti kaatoi sunnuntaina sängyn pohjalle.

Yskästä kasvanut kuume ja väsymys pitivät pari päivää otteessaan, mutta onneksi Fazerin sininen ja appelsiinit auttoivat nopeasti, ja tänään olen taas jaloillani. Taudin päättymisen tietää aina siitä, että tekee mieli siivota. Tuulettaa ja lakaista ja hakata tyynyistä kaikki basillit pois. Nyt pölyt piti saada nurkista senkin takia, että vaikka kuume väistyi, on kurkku yhä kuin autiomaa kaktuksineen. Yhtään pölyhiukkasta en nyt tarvitse tähän yskittämään lisää. 

Onni onnettomuudessa on sekin, että tautisena raahauduin ruoan perässä kaupan sijasta lähileipomoon. Omenamehun ja leipien lisäksi sieltä tarttui mukaan uusi tuttavuus - tanskalainen laskiaispulla. Oli muuten överein pulla mitä olen koskaan syönyt - suklaakuorrutteen lisäksi sisällä on tutut kermavaahto ja vadelmahillo. Mitä mainiointa taudinkaatoruokaa siis. Ja yhden syötyään pärjääkin taas vallan hyvin seuraavaan laskiaiseen saakka...

Nolo fanityttö tässä hei

Oi niitä teinivuosia, kun tunsi lempibändinsä kaikki sanoitukset, levyjen julkaisupäivät ja soittajien elämät kengännumeroa myöten. Kyllä on meno muuttunut - nykyään en tunnista suosikkejani edes metrin päästä. Tämän totesin kun olin viime lauantaina keikalla, ja juotavaa ostaessani pohdin mitä tiskiin nojailevat heput oikein tuijottavat. No, keikan alkaessa samat heput kiipesivät lavalle. Olin mulkoillut lempibändini solistille ja basistille. Hups. 

Onneksi olen kuitenkin sen verran perillä lemppareistani, että tiedän milloin ne konsertoivat kotikaupungissani. Kun Northern Winter Beat toi The Tallest Man on Earthin Aalborgiin, ostin lipun samantien. Ja kyllä kannatti.

Lauantai-iltana Nordkraftin Skråenissa esiintyi ensin Adrian Crowley. Irlannista saapunut artisti oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta jäänee soittolistalle pitkäksi aikaa sykähdyttävän äänensä ansiosta. Crowleyn pikkukeikan jälkeen lauteille kiipesi Tallest Man yhtyeineen, ja olin ihan myyty. Vaikka poppoon musiikki on loistavaa ihan äänitettynäkin, oli tämä niitä bändejä jotka ovat livenä parhaimmillaan. Solistina toimivan Kristian Matssonin energia, biisit ja huhhuh mitkä kitaransoittotaidot olivat ihan omaa luokkaansa. Loistobiisi toisensa perään, mukana vähän viulua, vähän pianoa, olaviuusivirtamaista tanssahtelua ja tajuton määrä karismaa. Alussa laulajan liiasta puhumisesta moittima yleisö hiljeni kuuntelemaan, taputtamaan ja laulamaan mukana. Ja kun viimeisenä kappaleena soitettiin suosikkini The Dreamer, en olisi voinut olla onnellisempi. 

På vej til dansk

Jeg kan godt lide at lære dansk. 

Jeg går till Sprogcenter altid on mandagen og onsdagen. 

På skole snakker jeg med veninde. 

Nu læser jeg også en bog på dansk.

Tanskan opiskelu etenee tasaista kahden tunnin viikkotahtia, ja muuttuu samalla mielenkiintoisemmaki ja palkitsevammaksi. Meidän parinkymmenen hengen ryhmä on kutistunut noin kahdeksaan oppilaaseen, mikä on toki sääli mutta myös ihan mukavaa. Nyt tunneilla on tuttavallisempi fiilis, ja opettaja ehtii keskittyä jokaisen huomioimiseen enemmän. Viime viikolla hän vihdoin oppi mun nimen, ja tällä viikolla hänelle selvisi että osaan ruotsia. Hyvä hyvä.

Ruotsinosaaminen tuli esiin, kun opettaja vei meidät tunnilla Kielikeskuksen kirjastoon. Muiden valkatessa alkeistason kirjoja minä hiippailin toiselle hyllylle ja nappasin aiemmin bongaamani Astrid Lindgrenin mukaan. Opettajan ilme oli aika hämmentynyt, kun ojensin sen lainattavaksi. Selvittelin sitten siinä miten alkeiskirjat ovat turhauttavan helppoja kun lukeminen sujuu melkein kuin vettä vain. Ope ymmärsi, mutta alkoi tosin luottaa vähän liikaa mun tanskantaitoihin. Luokkaan palatessa hän yritti meinaan käydä kanssani vähän liian monimutkaista keskustelua ruotsin ja tanskan eroista  - tanskaksi tietenkin. Mutta mistäpä sitä ei selviäisi hymyilemällä ja nyökyttelemällä. (Plus opin että ruotsissa sanotaan jätte ja tanskassa meget. Jätte tulee kuulemma jättiläisestä - käy järkeen!)

Veljeni Leijonamielen lukeminen onneksi sujuu juuri sopivan hyvin ja haastavasti. Sanan sieltä, toisen täältä saa tarkistaa jostain, mutta tuttu tarina auttaa paljon. Ja voi miten kirja kuvituksineen ja hahmoineen viekään suoraan lapsuuteen. Jo parin ensi sivun jälkeen oli aivan hurmaantunut ja hymyilin keskellä luokkahuonetta itsekseni. Voi kirjat ja kevät, ah!

5/10

Vähän on nyt jäänyt tämä kuukausiraportointi. Viides vaihtoajan virtanpylväs hurahti ohi jo viikko sitten, ihan huomaamatta. Enää en laskekaan kuukausia saapumisesta eteenpäin, vaan enemmänkin lähtemisestä taaksepäin. Kymmenen kuukauden aika tuntuu muutenkin vähän hassulta, kun yksi kuukausi meni jouluna Suomessa, ja kesäkuussa ei olekaan opintoja joten lennähtänen jo toukokuun lopussa Suomeen. 

Viime torstai oli siis enemmänkin tavallinen viikonpäivä, ja ensi sunnutai on merkityksellisempi - silloin on enää neljä kuukautta tanskaelämää jäljellä. Se on aika vähän se, varsinkin kun ovella kolkuttaa jo kevät. 

Tämä kuva on viime lauantailta - silloin lämpötila nousi plussalle, sumu valtasi kadut ja maailma loppui ennen vuonon vastarantaa. Kevät tuli sen jälkeen rytinällä. Lumet sulivat vesisateessa, tuui puhalsi loputkin pois ja lämpötila kipusi lähelle kymmentä astetta.

Tänään olo oli kuin maaliskuussa. Aurinko paistoi, linnut sirkuttivat ikkunan takana ja vielä viideltä oli valoisaa. Kuvitelkaa, laitoin kevätkengät jalkaan ja kuljin takki auki. Tammikuussa! (Rehellisyyden nimissä pitää kyllä sanoa että tällä varustukselle kuljin vain kuntosalille, jonne on kotoa ehkä viisikymmentä metriä. Mutta silti!) Kevätkeveys valtasi mielen. 

Tein myös lukujärjesteksen alkavalle lukukaudelle. Taktisesti valitsin kurssit siihen malliin, että yliopistolla tarvitsee olla vain maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Loppuviikon voin siis opiskella omaan tahtiin missä huvittaa, polkea ympäri naapurikuntia ja muutenkin fiilistellä Tanskaa ja Jyllantia. Niin herkullista että melkein hävettää. 

On sellainen fiilis, että keväästä taitaa tulla vallan mainio.

Tämä talo on tyhjempi nyt

Helmikuu hätyyttelee jo tammikuun viimeisiä päiviä, mutta mun elämä on edelleen kummallista lomankaltaista olemista. Viimeiset palautukset ja projektin tentti käärittiin pakettiin viime torstaina, ja seuraavat kurssit alkavat vasta ensi viikolla. Oikein mitään rutiineja tai aikatauluja ei siis ole, ja se tuntuu vähän kummalta. Onhan tässä lomailtu jo kohta puolitoista kuukautta. Kyllä on rankkaa. 

Vähän lisäsäihkettä arkeen toivat myös viime torstaina Suomesta Aalborgiin lennähtäneet siskot. Vieraiden kanssa oleminen oli kuin lomaa lomasta. Vajaat viisi päivää hujahtivat liian nopeasti.

Siskot olivat ensimmäiset vieraat, joita olen tänne Aalborgiin saakka saanut. Jo ihan tyyppien näkeminen oli ihanaa, mutta myös turistioppaana toimiminen ja itsellekin uusien paikkojen koulaminen täällä oli vallan mukavaa. Oikeastaan olen halunnut jo pitkään näyttää näitä paikkoja ja tätä elämää tutuille, joten oli kiva vihdoin päästä oikeasti näyttämään mitä kaikkea olen löytänyt ja missä oikeasti asun. 

Yhdessä kierreltiin keskustaa ja kauppoja, tsiigailtiin vuonossa seilaavia jäälauttoja, kahlattiin lumessa Sønder Trandersin pikkukyläidyllissä ja kokkailtiin iltaruokaa kotikeittiössä. Itsekin näin uusia paikkoja, kun esimerkiksi tarkastettiin maisemat Nordkraftin katolta ja ihmeteltiin Musikkens Husin arkkitehtuuria ja kokoa. 

Viikonlopun loskainen sää vähän hyydytti ulkoiluhaluja, joten yksi päivä vietettiin myös Storcenter-kauppakeskuksessa ja Tanskan suurimmassa Bilkassa kierrellen. Tutustuttiin myös kaupungin parhaaseen kaakaoon sekä kolmeen erilaiseen voileipäravintolaan. Ja pålægschocoladeen. Ja æbleskivareihin. Tanskan ruokakulttuuri tuli siis majoneesisalaatteja myöten hyvin tutuksi, kuten myös keskikaupungin kadut ja opiskelijakämpän tavat. 

Täällä vierailemista helpottaa kyllä valtavasti Rejsecard, jolla saan kuljettaa vieraita mukanani. Koko Tanskassa toimivalle matkakortille saa itse ladata tarvitsemansa määrän rahaa, ja sitten sillä huristella pitkin maita ja mantuja. Kaverin saa mukaan helposti kun vain pyytää bussikuskia kirjaamaan sisään vähän useamman määrän matkustajia. Nyt siskot pääsivät kaikkialle kätevästi samoilla halvoilla hinnoilla kuin minä, eikä tarvetta erillisille lipuille ja kolikkojen kaivelulle ollut. Samalla tavalla kuskasin syksyllä kaveriani Kööpenhaminassa. 

Takana on siis ihana viikonloppu ja mieli täynnä hauskoja muistoja. Nyt oma huone tuntuu autiolta, kun lattia näkyy syrjään siirrettyjen patjojen paikalla ja kaapeille pääsee parilla askeleella. Jääkaappi on täynnä yhteisiä ruoanloppuja, muistikortti kuvia ja kalenteri tyhjää. Aika aloittaa arki, valita kurssit ja miettiä mitä keväällä tekisi. 

Paluu lähipuiston poluille

Täällä taas.

Joululoma Suomessa tarkoitti näköjään myös hiljaisuutta blogissa, mutta ehkä ihan hyvä niin. Pitkä ja rentouttava loma oli kyllä paikallaan syksyn kiireiden jälkeen. Oli aivan ihanaa vierailla kavereilla, vaihtaa kuulumisia ja syödä hyvin. Tarpoa pakkasessa ja lukea joululahjakirjoja. Olla vain ja ihmetellä. 

Eilen piti kuitenkin palata Tanskaan, ja pitkän pitkän matkan jälkeen rantauduin viime yönä lumiseen Aalborgiin. Tännekin on joululoman aikana saapunut talvi. Lunta on melkein enemmän kuin Orivedellä, mutta pakkasta ei onneksi ole kuin muutama hassu aste. Kauppareissullakin piti kouriutua hanskoista ja huivista etten ihan paahtunut Suomen pakkasten jälkeen. 

Tuntuu ihan hassulta että täällä on talvi ja lunta. Tuntuu että se kuuluu Suomeen, ja tämä on joku huijaustalvi. Mutta pakko se on uskoa. Kovin todellisia ovat ainakin lumipenkat joiden yli pitää kiivetä tien yli loikkiessa sekä ulko-oven eteen jäätyneet jääkimpaleet - nähtävästi lumityöt ovat ainakin etelästä tulleille kämppiksilleni tuntematon käsite. 

Vaikka ihana Suomi vähän vielä kummittelee kaipauksena, niin kummasti jo päivässä arki on laskeutunut pikku huoneeseeni. Samat tavat syödä aamupalaa sängyssä, samat öiset kohinat patterista, sama kylmä kylppärin lattia. Varsinkin samat lähipuiston polut miellyttävät, ja niille oli oikeasti kiva palata. Arki lähtenee ihan käsistä jo pian, kun kaikki joulun yli työnnetyt hommat tuntuvat pulpahtelevan esiin alitajunnasta. Lähipäiville on ainakin projektin tenttiä, työnhakua, portfolion vääntämistä ja kevään lukujärjestyksen suunnittelua. Aika tuskin siis tulee käymään pitkäksi, vaan lomalla kerätyn energian voi saman tien käyttää uusiin askareisiin.