Ronja Ryövärintytär juoksi aina kevään tullen metsään kajauttamaan keväthuudon. Ymmärrän täysin sen tavan ja tarpeen. Pitkien kevättalvisten viikkojen ja epämääräisen vakuuttelun jälkeen kevät on vihdoin täällä. Se saapui maanantaina, nyt tällä kertaa ihan oikeasti. Merkit ovat niin selvät että niistä ei voi erehtyä - auringonlämpö kuumana poskilla, huivin siirtäminen kaulasta laukkuun, krookukset talon kulmalla ja kasvavan nurmikon tuoksu. Kämppikset jotka kantavat kavereineen tuolit ulos jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Häivähdys jostain joka muistuttaa kesästä. Kevät!
Jokakeväinen ongelma mulle on se, että en malttaisi yhtään olla sisällä. Yliopiston kiireisin kausi ajoittuu yleensä juuri siihen kun lämpö ja valo harppaavat eteenpäin ja kaikki alkaa kasvaa, ja sisällä istuminen on joka vuosi yhtä tuskaisaa. Viime vuonna olin kerrankin järkevä ja ajoitin kurssini siten, että toukokuussa oli lomaa. Ai että se oli ihanaa, olla vapaa kulkemaan ja nauttimaan.
Nytkin kevätaika näyttää aikataulullisesti ihan hyvältä. Viimeisiä luentoja viedään jälleen - niitä on jäljellä ehkä noin viisi. Maaliskuun loputtua olen täysin oman aikani herra. Kaksi suurta esseetä on tosin kirjoitettavana, mutta aikataulutuksen vapaus on jotain mistä varmasti nautin.
Maanantaina loppui jo yksi kurssi. Oikein kiitin opettajaa hyvistä luennoista. Samalla tietty haikeus täytti taas mielen - tämäkin on lopun alkua. Juuri nyt tuntuu siltä että eteen tulee vain loppuja: kurssien loppuja, vaihdon loppua, kirjojen loppuja, vierailujen loppuja... Eikä niinkään alkuja. Kai niiden aikakin tulee pian, mutta välitila ja epävarmuus siitä missä esimerkiksi asuu tai työskentelee kolmen kuukauden päästä on ehkä aavistuksen kuluttavaa.
Mutta carpe diem, mitäpä sitä miettiä, parempi olla tässä ja nyt. Nauttia tästä ajasta ja näistä paikoista ja asioista. Vähän pysähtyä, seisoa ja katsoa vain. Niin kuin maanantaina bussipysäkillä, tämän mielettömän auringonlaskun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti