Kun meret kohtaa

 Skagen, mitä siitä kertoisin? Tanskan pohjoisimpaan kärkeen kasvaut kaupunki hiekkadyyneineen ja sinisine taivaineen oli niin ihana, että kotiinpaluuiltana totesin kavereille muuttavani sinne isona. Karut rannat ja lomailukaupunki hurmasivat ihan totaalisesti. 

Teimme siis kahden kaverin kanssa viikko sitten sunnuntaina päiväretken Skageniin. Tanskan pohjoisin piste sijaitsee juuri siellä, niemenkärjessä hiekkarannalla. Niemi jakaa meret; toisella puolella velloo Atlanrin suolaisempi vesi ja Skagerrakin salmi, toisella puolella on rauhallisempi Itämeri ja Kattegatin salmi. Grenen -niminen niemi on kuuluisa siitä, että siellä saattaa nähdä rajan vedessä siinä missä eri suolapitoisuuden omaavat vedet sekoittuvat. 

Skageniin pääsi Aalborgista helposti bussilla ja junalla, ja kaupungin keskustasta oli parin kilometrin kävelymatka rantaan. Kirmattiin meren äärelle heti kun se pilkahti dyynien takaa, ja voi sitä huokailua ja valokuvien määrää. Meressä on aina jotain kiehtovaa, hienoa, suurta ja koskettavaa. Joka kerta yritän tallentaa sen kuviin, mutta aina ymmärrän että se ei koskaan voi onnistua. Se pitää vain kokea, olla siinä, kuunnella aaltojen jylinää ja ihmetellä veden häikäiseviä pärskeitä.

Rantaa pitkin kävellessä tuli vastaan niin hylättyjä bunkkereita, majakka, näkinkenkiä, veden pyöreäksi hiomia kiviä kuin kanssaturisteja. Hiekassa tarpoen ja dyyneillä polveilevia polkuja pitkin seikkailimme kärkeen katsovalle kukkulalle. Ja sieltä se oikeasti näkyi, sinisen sävyjen raja vedessä, Skagenin reuna ja Tanskan katto. Allaolevassa maisemassa pidettiin evästauko; syötiin keskustan leipomosta haettuja kanelirullia ja napoleoninhattuja ja unohduttiin tuijottamaan ulappaa.

Meillä oli kyllä seikkailulle ihan paras sää - rannallakin tarkeni ilman takkia, ja keskustassa paikalliset istuskelivat teepaidoissa jäätelöbaarien edustalla. Tuntui että kesä ja syksy sekoittuisivat, vaikka kaupungin tyhjät kauppakadut ja suljetut liikkeet kertoivatkin sesongin mennen jo ohi. Sai vain kuvitella, millaista olisikaan olla Skagenissa kesällä, vaellella rannoilla vailla huolen häivää ja nauttia rantakaupungin lomatunnelmasta. 

Rantakaupungin näkeminen kesällä onkin nyt ehdottomasti yksi haaveistani. Skageniin tahdon palata. Sinne veisin myös mielelläni mahdolliset Aalborgiin saapuvat vieraat, vink vink! 

Kuulin että Skagenin valo on vuosisatoja kiehtonut taiteilijoita ja houkutellut paikalle lomailijoita. En yhtään ihmettele. Katsokaa nyt sitä. 

Hyvä päivä

Aurinko on säteillyt melkein koko viikon pilvettömältä taivaalta. Vain pari kertaa sade on muistutellut olemassaolostaan heittämällä täysin yllättäen saavikaupalla vettä taivaasta, mutta onnekkaasti olin molemmilla kerroilla sisällä turvassa. Auringossa kaikki näyttää kauniilta ja mukavalta. Ei tarvitse paljoa saada maailmalta että viihtyy. Siitä kertoo myös viime viikon lauantai, joka oli ihana ihana ihan tavallinen päivä. 

Viime viikon lauantai alkoi jo perjantaina, kun sovittiin kämppiksen kanssa että mennään seuraavana päivänä ulos lounaalle. Jatkuva kotona kokkaaminen alkaa tasaisin väliajoin tympiä pahasti, mutta onneksi kaupungilta saa vitosella tosi hyviä voileipiä. Hurautettiin siis lähibussilla kaupunkiin ja syötiin vatsamme täyteen herkkuja. 

Keskustassa vähän shoppailtiin ja kierreltiin katuja - Sallingilla, paikallisella Stockalla, oli gourmet-festivaalit mikä tarkoitti elävää musiikkia ja paljon paljon ilmaisia maistiaisia. Näytteitä tarjottiin aina nachoista ja päärynöistä olueeseen asti. Keskellä kauppaa soitti kolme miekkosta klasssista ja jazzia, ja kauppa oli täynnä rentoa lauantaita viettäviä ihmisiä. 

Rento lauantai näkyi kaduillakin - ihmiset kaupungilla nauttivat lämpimästä syyssäästä ja vapaapäivästä. Mekin päädyttiin kämppiksen suosikkipaikkaan jugurttijäätelölle - onnistuin kasaamaan loistavan annoksen mansikoista ja browniemurusta. Suosittelen! Ulkona ei tarvinnuta takkia, vuono kimalteli uomassaan ja vanhat rakennukset pääsivät syysvalossa oikeuksiinsa. Oli hieno päivä olla Aalborgissa.

Jätskiltä minä suuntasin kirjastoon opiskelemaan. Sekään ei latistanut lauantaifiilistä - tykkään hengalla kirjastoissa, ja Aalborgin kaupunginkirjasto on erinomainen sitä varten. Paikka oli lauantainakin auki yhdeksään asti, vaikka henkilökunta oli lähtenyt kotiin jo kahdelta. Lainaamaan pystyi automaateilla ja lukunurkat olivat täynnä näkeä. Arvostan tälläistä asiakkaiden huomiointia ja niihin luottamista. Luku-urakkaa viihdyttivät kirjastossa lapsikaksikko, joka löysi puolen tunnin ajan iloa ovella leikkimisestä, sekä tuntematon joka soitti pianolla mahdottoman kauniita sävelmiä. Ja valo, tuo ihana syksyinen valo. 

Hyvän päivän kruunasi auringonlaskussa loistavat tiilitalot ja iltaan valmistautuva keskusta, jonka läpi ajelin bussilla kotiin. Pieniä hyviä juttuja täynnä oleva päivä, joka näytti kaupungista taas uusia hyviä puolia. 

1/10

Perjantaina tuli sitten täyteen neljä viikkoa Aalborgissa. Ensimmäinen kuukausi on siis takana ja yhdeksän on vielä edessä. 

Valehtelisin jos väittäisin, että aina on kivaa ja oon kotiutunut heti ihan loistavasti. Täällä oleminen on joka päivä erilaista; joinain aamuina heti herätessä kiroan sitä että olen Tanskassa, jonain päivinä onnellisuus oikein kuplii sisällä. Olen ollut yllättynyt, miten mahanpohjasta asti kaipaankaan Turkua ja Suomea ja kaikkia ihmisiä siellä. Suomen kieltä varsinkin. Toisaalta ihmetyttää myös, miten täällä oleminen tuntuu niin normaalilta, ja miten ihan hirmuista ikävää tai kriisiä ei ole ollenkaan tullut. Huonoinakaan päivinä en olisi valmis ostamaan paluulippua samalle illalle. Ja huonojen päivien jälkeen tulee aina hyvä päivä, entistä parempi. 

Perjantaina juhlistin melkein huomaamattani täydeksi vierähtänyttä kuukautta, kun matkalla kauppaan poikkesinkin lähileipomoon ja uudistin helmikuisen tuttavuuteni tanskalaisiin leivonnaisiin. Ai että, ai että! Jos jotain täällä osataan tehdä niin herkkuja. Valinnanvaikeuden edessä päädyin kolmeen leivonnaiseen, joista jokainen oli tajuttoman hyvää. 

Leivonnaisten lisäksi Tanskassa ja Aalborgissa pidän tällä hetkellä: keskustan pienistä kujista, uimahallista, Österådalenista (tosi tosi tosi paljon), hymyilevistä ihmisistä, Studenterhusetista, lenkkarimuodista, omasta huoneesta, auringonlaskuista, vuonosta, Skagenista, ruisleivästä, tauoista luentojen keskellä, halvoista tomaateista, Visa-ravintolasta, alamäkeen pyöräilemisestä, kämppiksistä, kauniista puutarhoista, kotoisuudesta, opiskelusta, HBO Nordicista, hummuksesta sekä oikeastaan myös sateesta. 

Seuraavat yhdeksän kuukautta näyttävät siis vallan valoisilta. Täällä eleleminen alkaa olla yhä tutumpaa, ja arjesta alkaa oikeasti tulla arkea, mikä on mukavaa. Valoisaa tulevaisuutta edesauttaa myös se, että kummallisen raskas pyöräni keveni huomattavasti kun huoltomies pumppasi renkaat. Ja se, miten tajusin että naapurikaupunkeihin pääsee parissa tunnissa päiväretkille. Monia seikkailukohteita on jo mielessä, ja monta leipomon leivosta maistettavana!

Aalborg from above

Uusi kotikaupunki, tai oikeastaan mikä tahansa kaupunki, on aina kiva nähdä ylhäältä. Korkeilta paikoilta saa kokonaiskuvan kaupungista, hahmottaa naapurustojen rajat ja niihin vievät reitit paremmin. 

Aalborgissa näen maisemia korkealta vähän joka päivä, aina jos raahaudun kotoa kukkulan laelle. Paremman ja laajemman näkökulman pääsi kuitenkin näkemään Aalborgin tornista. Aalborgtårnet kohoaa läntisen kukkulan laella. Neljäkymmentä kruunua maksamalla saa hissikyydin 50 metrin korkeuteen, eli yhteensä kukkulan ja tornin laskemalla maisemia pääsee ihastelemaan 150 metrin korkeudelle merenpinnasta. Voittaa Näsinneulan!

Kävin tornissa keskiviikkona, joka oli aika pilvinen päivä. Maisemat oli slti näkemisen arvoisia; seutua halkova vuono ja sen keskellä oleva saari, valtavat keskussairaalan rakennukset ja oma koti kaukana toisen kukkulan rinteessä oli hienoa nähdä ylhäältä päin. Samoin Aalborgin punaiset katot ja tiivis mutta toimiva keskusta näyttivät luonteensa ihan eri tavalla ylhäältä katsottuna. Veikkaan, että aurinkoisena päivänä näkymät Pohjois-Jyllantiin olisivat olleet vielä huimemmat, mutta nytkin nämä (sumean lasin läpi otetut) kuvat kertovat kaupungista paljon. 

Läntistä Aalborgia, aluetta nimeltä Hasseris. Takana vuono ja siinä oleva saari.

Keskustan länsipuolta, oikealla alhaalla näkyy myös pala hautausmaata ja taidemuseon remonttia.

Keskusta, kaiken ydin. 

Itäistä Aalborgia, kaukana kukkulan rinteellä myös oma asuinalue Gug. Edessä yliopistollinen sairaala. 

1930-luvulla maatalousnäyttelyyn rakennettu torni oli turvallisen oloinen ja sisälsi jopa ravintolan. Tuulen tunsi silti hyvin, vaikka ei ollut edes myrskyinen päivä. Olinkin kaverini kanssa liikkeellä kreivin aikaan - tänään maanantaina torni onkin jo talvitauolla. 

100 ha luontoa

Kilometrin päässä kotoa on Østerådalen. Sitä on vaikea kuvailla - se ei ole puisto, mutta ei ihan maaseutuakaan. Se on laidunta ja puistoja ja järviä, polkuja ja siltoja ja metsää. Se on 100 hehtaaria luontoa, jonne kävelee kotoa vain pari minuuttia. Se on ihan parasta. 

On mutaisia polkuja, jotka johtavat salaperäisiin pusikkoihin, on kaislikkoja ja osmankäämejä lampien rannoilla. 

On salaperäinen linnnunbongauskoppi, on pieniä polkuja ja leveämpiä teitä. On tilaa polkea ja juosta, katsella ja istua. 

On vettä joka virtaa lammissa ja puroissa, on siltoja jotka vie sen yli ja polkuja jotka vie sen luo. On lehmiä jotka laiduntaa sorkat mudassa ja joutsenia jotka ui sinisen taivaan alla. 

On ihmisiä jotka hymyilee ja tervehtii tuntemattomia. Ihmeellinen paikka. 

Ne pienet erot

Kun tein lähtöä Tanskaan, olin aika luottavaisin mielin sen suhteen, että samat tavarat täällä löytyy kaupoista kuin täälläkin. Että kulttuuri on suurimmilta osin samanlainen, että täällä on helppo elää arkea kun kaikki on niin tuttua. 

Ja niin se onkin. Suurimmilta osin. 

Paikallisista kaupoista löytyy lähes kaikkea mitä Suomestakin. Joissain paketeissa jopa lukee suomea, kun samaa pakettia käytetään muissakin pohjoismaissa. Ruisleipää ja salmiakkia, suomalaisten yleensä muualla kaipaamia herkkuja, löytyy. Dumlejakin näin jossain kaupassa, ja Valion maitoa. Mutta on niitä erojakin, ja se että niitä on niin vähän tekee niistä muutamista eroista sitäkin yllättävämpiä ja kummempia. 

Esimerkiksi: nenäliinoja oli todella vaikea löytää kaupasta. Joko olen etsinyt ihan vääristä paikoista tai sitten niitä ei oikeasti juuri myydä täällä. Hyvin hämmentävää. 

Kaikissa kaupoissa on muihin tuotteisiin nähden todella paljon karkkia. Hariboja on tuhatta sorttia, ja herkkuja tulee vastaan milloin missäkin hyllynkulmassa. Nähtävästi meillä suukoiksi nimetyt suklaakermaherkut on täällä todella suosittuja, niitä myydään kaikkialla. Ja erityisesti hämmentää nämä leivän päälle laitettavat suklaalastut, joita niin ikään löytää melkein joka kaupasta. (Ei, en ole vielä maistanut.)

Karkkia siis kaupoissa on vaikka millä mitoin, mutta kasvisruokia sen sijaan on todella vähän. Tämä on ollut todella yllättävää. Kolmen viikon aikana oon todellakin alkanut arvostaa Suomen kauppojen laajoja valikoimia, joista oon aina ennen valittanut. Täällä ei ole falafelia, ei ole soijarouhetta, ei ole todellakaan seitania, ja tofua olen löytänyt yhtä sorttia yhdestä kaupasta. Jopa pakasteissa valikoima on ihan onneton - pakastekalaakin on välillä vähän hankala löytää, kun ainoa tarjolla oleva vaihtoehto tuntuu olevan liha. 

Kaiholla muistelen Punnitse&Säästää ja eri lailla marinoituja tofuja, soijarouhetta ja jopa joitain eineksiä. Nyt kokkaillessa proteiinivaihtoehto kasvissyöjälle on lähinnä pavut - vähän veikkaan, että ne alkavat tulla korvista ulos keväällä. Muuten kyllä kaupasta löytää tosi hyvin syötävää - kasvikset on tuoreita ja herkullisia, valmissalaatit oikein kivoja pikaruokavaihtoehtoja, ja sanoisinpa että täkäläinen ruisleipä siemenineen on jopa enemmän mun makuun kun suomalainen. 

Kasvisruokavaikeuksien lisäksi toinenkin ekojuttu on ihmetyttänyt. Tanskalla on maine ekomaana, mutta ainakin tähän mennessä roskien käsittely on ollut siihen nähden aika ristiriitaista. Ollaan kämppisten kanssa pähkitty kierrättämistä ja sitä, mihin roskikseen voidaan laittaa mitkäkin roskat. Sen takia meillä on nyt keittiössä tälläinen ihana kolmen viikon roskakasa. 

Pullojen ja tölkkien kierrättäminen ratkesi helposti, kun huomasin sen tapahtuvan samaan tapaan kuin Suomessa. Sen sijaan lasin, metallin ja pahvin kierrätys on vielä vähän mysteeri. Mitään selkeää vaihtoehtoa sille ei täällä ole. Eilen meille selvisi, että erään kaupan pihassa on lasin ja paristojen kierrätyspiste. Sinne voi siis kiikuttaa ne, mutta muut kuulemma pitäisi laittaa normaaliin sekajätteeseen. Kamalan vaikea uskoa että täällä ei kierrätettäisi metallia ja paperia. Jatkamme siis asian selvittämistä, ja roskien säilömistä keittiön pöydällä... 

Kummastusta on herättänyt myös kertakäyttöastioiden käyttäminen yliopiston ruokalassa, se että kassatyöntekijät sulkee kananmunarasiat kumilenkillä, yliopiston jakelemat vesipullot, pyöräilysäännöt sekä talojen tuulettaminen ikkunat avaamalla. Mutta mikäs tässä ihmetellessä kun kaikki kuitenkin sujuu hyvin. Ihmettelemäänhän tänne on tavallaan tultu. 

EDIT: Pyöräilin kaupungin toiselle puolelle Bilkaan. Se on kuin Kupittaan Cittari, eli myy kaikkea mitä vaan voi kuvitella. Löytyi hyllyllinen nenäliinoja, Pandan lakuja sekä soijarouhetta. Melkein itketti kun ilahduin niin (vähän myös itketti se, että rouheet maksoi yli neljä euroa per sata grammaa...). Taidan alkaa Bilkan vakiasiakkaaksi. 

Kaikki mitä tarvitsen

Tässä on mun huone. 

Se on juuri sopiva - löytyy sopivasti tilaa, mutta ei liikaa. Paljon kaappeja, mutta ei hukkatilaa. Täällä on melko kotoisaa - ja se on kyllä hyvä, sillä varsinkin kuluneella viikolla nämä seinät ovat tulleet todella tutuiksi. Olin nimittäin flunssassa ja kuumeessa tuossa kolme päivää, keskiviikosta lauantaihin. Syysflunssaa on täälläkin liikkeellä, ja kämppiksistäkin pari muutakin on saanut taudin kimppuunsa. 

Mut kuume kellisti kolmeksi päiväksi sängyn pohjalle. Onneksi viikonloppu sattui sopivasti, ja sain lepäillä vailla stressiä luennoista. Olin myös fiksuna käynyt kaupassa juuri ennen sairastumista, joten kotoa ei tarvinnut seikkailla mihinkään. Paikallaan makaaminen ja jatkuva niistäminen alkoivat kyllä turhauttaa melko lailla eilen, mutta onneksi tänään tauti kääntyi paremmaksi. On niin ihanaa olla taas voimissaan, ai että!

Kotona ollessa on ollut aikaa näpsiä kuvia muistakin huoneista - tältä meillä näyttää keittiössä ja eteisessä/ruokailuhuoneessa. Keittiö on valoisa ja hyvin varusteltu, mutta viiden hengen tarpeisiin tarvittaisiin ehkä vähän suurempi jääkaappi. Nykyinen on jatkuvasti aivan täpötäynnä, ja itse olenkin alkanut panostaa kuiva-ainekaapissa säilyviin ruokiin... 

Ulko-ovelta aukeaa tällainen näkymä. Pyykkitelineessä asuu miljoona hämähäkkiä ja varastorakennukseen ei ole meillä pääsyä, mutta suojainen paikka säilyttää pyöriä on kyllä kiva. Mun fillari on tuo keltainen. 

Sellaista siis täällä. Huomenna on taas polkaistava luennoille, ja muutenkin ensi viikolle on paljon asioita hoidettavaksi. Toivottavasti ehdin myös seikkailla jossain, kun tämä viikonloppu meni vähän harakoille. 

Ps. Muuten, huomasin juuri että kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi! 

Hei tie vie mut...

Vielä lauantaina keskiyöllä kuuntelin sängyssä, kun tuuli piiskasi kaatosadetta ikkunaan, mutta sunnuntaina heräsin niin kauniiseen säähän että huhhuh. Täysin pilvetön taivas, vain kohtalainen tuuli, auringon lämpö ilmassa ja sunnuntai. Voisiko päivä olla parempi? No voisi, sillä tein pizzaa ja pannaria. 

Ja koska menin pyöräilemään! Olin suunnitellut polkaisevani maaseudulle jo lauantaina, mutta sunnuntai tarjosikin retkelle sata kertaa paremmat puitteet. Nappasin pannaria evääksi, aurinkolasit naamalle ja polkaisin keltaisen fillarini keskustasta poispäin. Seikkailu, vapaus ja kaunis syyspäivä. Ai että mikä fiilis valtasi mielen.

¨

Maalle vievällä tiellä sattui olemaan käynnissä joku suurehko pyöräilykisa. Vastaan suhahteli koko ajan kilpapyöräilijöitä, ja kadunvarsilla seisoskeli paikallisia perheitä taputtamassa kilpailijoille. Onneksi vastakkaiseen suuntaan sai mennä rauhaksiin. 

Otin suunnan Visseen, Aalborgin lähellä olevaan kylään, johon vei suora pyörätie. Vissestä jatkoin vain sinne minne tie vei - kyliä on niin lähekkäin, että melkein aina voi luottaa siihen että ennen pitkää päätyy jonnekin. Ja niin päädyinkin, satunnaisten reittivalintojen kautta poljin Nøvlingin kautta Gunderupiin. Vissessä oli ihan kauppojakin, mutta jälkimmäiset olivat vain pieniä nukkumalähiöitä, joissa oli keskellä kirkko. Ginderupista löytyi onneksi myös Shell, josta ostin tarpeeseen tullutta lisävettä. 

On ihanaa, kun voi vain polkea tuntemattomia teitä ja katsoa mitä edessä siintävien mutkien ja mäkien takaa löytyy. Mukana oleva kartta ja puhelimen gps antavat sen verran turvaa, ettei reittiä tarvitse juuri suunnitella, ja sitäpaitsi ainahan voi palata samaa reittiä takaisin. 

En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olin haaveillut Tanskassa pyöräilemisestä, ennen kuin oikeasti pääsin polkemaan uusia teitä. Kaukana kaupungin humusta, peltojen keskellä polkeminen oli ihan hirmuisen ihanaa. Matkalla oli sopivasti mäkiä, mutkia ja nähtävää - lehmälaumat, maatilat ja tuulivoimalat täplittivät perinteistä maaseutua niin että aina löytyi jotain uutta ja kiinnostavaa. Kotimatkalla oli tosin melkoinen vastatuuli, mutta muuten loistava sää korvasi helposti senkin harmin. 

Kotiin palattua oli pakko lähteä vielä kävelylle lähipuistoon. Tuntuu että näin hyvällä säällä ei vain mitenkään malta istua sisällä. Aurinkoa ja melkeinpä kesäistä säätä on nyt riittänyt jo kolme päivää, ja vielä pari selkeän sään päivää on lupailtu. Niistä on hyvä nauttia täysin rinnoin nyt, kun tietää mitä on tulossa. Ja kun kaapissa odottaa vihdoin se kauan kaivattu sadetakki. Kiitos kun tulit, ihana aurinko! Ja sade, antaa tulla kun on sen aika, meitsi on valmis!