Pitkät jäähyväiset

Olen kamalan suunnitelmallinen. Elän aina jossain kolmen viikon päässä, täytellen kalenteria ja valmistautuen jo milloin mihinkin muutokseen. Tätä lähtöä Tanskasta olen tehnyt jo kuukausia. Ei ihme että on tuntunut että olen ihan jumissa. 

Nyt aikaa Aalborgissa on kuitenkin enää viikko. Eikä lähtö oikeastaan tunnu sen kummallisemmalta, onhan sitä työstetty jo kauan. Ehkä tässä on hyvätkin puolensa.

On alkanut tapahtua lähtöasioita. Suljin niin liittymän kuin pankkitilin. Sanoin kiitos ja heihei lempijumppaohjaajalle. Kaikki vaihtopaperit on täytetty ja yliopistolla on seisottu viimeisen kerran katselemassa vähän hämmentyneenä ympärille - tässäkö se oli? 

Tänään oli viimeinen tanskantunti jolle pääsen. Palautin kirjat ja lupasin opettajalle että en anna ruotsin voittaa tanskan ääntämystäni. Lähetin terveisiä luokkakaverille joka ei ollut paikalla. Sitten pyöräilin kotiin viimeistä kertaa. Huomenna myyn (toivottavasti) pyöränkin pois.

Ruoaksi on joka päivä jotain kimaraa, eli kaikkea-mitä-kaapista-löytyy-sekaisin-kattilassa. Ja sitten välillä kaikkea tätä-tahdon-vielä-syödä-ennen-lähtöä herkkuja. Tänään sekoitin tomaattimurskaa, riisiä, soijarouhetta ja pakastelehtikaalia. Sitä on ruoaksi varmaan loppuviikon... 

Kalenteri olisi vieläkin täynnä kaikkea tekemistä ja näkemistä, mutta enää ei oikein jaksa. Olen viime viikkoina suhannut paikasta toiseen sen verran taajaan, että enää ei vain ole innostusta nähdä aina uusia rantoja ja puistoja. Tai istua bussissa kolmea tuntia. Tuntuu siltä että pitäisi matkustaa, mutta oikeasti se ei innosta. Joten miksi tekisin niin.

Sen sijaan on mukavaa kävellä ympäri Aalborgia, kävellä vielä kerran läpi lempimetsien ja pikkukatujen. Ja vielä kerran uudestaan. Eilen löysin vielä uuden suosikkipaikan kaupungista. Parin kilometrin päästä kotoa. Siellä kukkulan laella, ihan sen pohjoisimmassa päädyssä, istuin puoli tuntia ja katselin kaupungin parasta näköalaa. Koko keskusta, Eternitten ja Vejgaard, Kærby ja kaikki tutuimmat alueet levittäytyivät alapuolelle. Näkyi vuonolle ja Vendsysselin maille asti. Jänis juoksi rinnettä ylös ja pysähtyi vasta kahden metrin päässä. Aurinko laski. Taivas oli vaalenapunainen ja kädet jäässä.

Voitti sata-nolla jokaisen rannikon rantakaupungin. 

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...

Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!

Kildeparken

Perjantaina vietin perhe-illan. Jonkun järjestön kasaaman ohjelman kautta pääsin kylään tanskalaisen perheen luo. Pointtina oli kai tutustuttaa paikallisia ja vaihtareita, näyttää tanskalaista kulttuuria ja sen sellaista. Mulle ilta oli enemmänkin rentoutumista ja yhdessäoloa - perhe johon pääsin kylään oli aivan ihana, ja maittavan ruoan äärellä rupateltiin monta tuntia. 

Hyvän ruoan ja seuran lisäksi sain menovinkkejä kotikaupunkiin. Yhden niistä kävin tsekkaamassa heti lauantaina, ja aurinkoinen päivä olikin ihan loistava Kildeparkeniin tutustumiseen. 

Rautatieaseman takana levittäytyvä Kildeparken on suurimmalta osalta ihan tavallinen puisto. Tai no tavallinen sellaisella eurooppalaisella tavalla - suihkulähteitä ja puukujia, patsaita ja pensasaitoja. Välillä tuntui silta kuin olisi ollut Ranskassa. Se ei kuitenkaan ole puiston juju, vaan yhteen nurkkaan 1987 perustettu Musiikkipuisto. 

Ainoa laatuaan maailmassa, Musiikkipuisto on muistomerkki kaikille viereisessä kulttuurikeskuksessa esiintyneille nimekkäille esiintyjille. Aalborgiin saavuttuaan tähti tuodaan puistoon ja laitetaan istuttamaan puu. Puun viereen asennetaan sitten pieni kaiutin, josta painamalla voi kuulla pätkän artistin musiikkia. Käyskennellessäni puistossa ilmassa soi sekaisin ainakin Beyoncé, Guns and Roses, Wienin Filharmonia ja Elton John. Lapset juoksentelivat painelemassa nappuloita ja paikassa oli oikein mukava fiilis. Tosi hauska idea!

Kildeparkenissa mietin, miten Tanskassa on niin monen eri maan hyvät piirteet yhteen kerättynä. On nämä ranskalaiset puistot, on Hollannin tasaiset maisemat, on Saksan monikulttuurisuus ja Keski-Euroopan vanhat kaupungit. On sellainen italialainen elämänilo ja suomalainen rauhallisuus samassa. Aika mainio paikka, sanoisin. 

Kun toivotaan ei mitään

Sitä taitaa olla aikuinen, tai ainakin aikuiseuuden kynnyksellä, kun oman ikäiset kaverit alkaa menemään naimisiin. Viime viikonloppuna juhlittiin serkkuni häitä seuvun kesken, ja tuo rakkauden juhla oli kyllä vallan suloinen ja rento. Häät tuovat tullessaan kuitenkin häälahjojen pohdinnan. Mitä antaa toiselle, kun kaikilla niin usein nykyään on jo kaikkea? 

Tällä kertaa lahjan pohtiminen oli tuplasti hankalampaa, sillä hääpari ei toivonut mitään. Toisaalta lahjoja ei kovin tiukkaan kiellettykään, joten jotakin oli kiva viedä. Antaa jokin muisto päivästä ja juhlista, jotain kivaa uutta elämää ilahduttamaan. 

Siskojen kanssa päädyttiin ostamaan yhdessa Saana ja Olli -merkin Turku-aiheinen kangaskassi. Idea vaikutti ihan hyvältä; jotain pientä ja käytännöllistä, joka on kuitenkin arvokasta ja vielä muistuttaa hääparia Turkuun tekemästään häämatkasta. Omia arvoja hivelivät myös kassin paikallisuus ja ekologisuus. 

Saana ja Olli on turkulainen designyritys, joka tuottaa tuotteensa mahdollisimman lähellä ja käyttää kankaissaan ekologista hamppua. Hamppu on puuvillaan verrattuna paljon parempi niin ilmastolle ja maaperälle kuin myös satoisampi ja ilman lannoitteita tai myrkkyjä kasvava kasvi. Lahjaidea oli siis win-win-win-win -tilanne - kaikki voitti, niin suomalainen design, antajat, saajat ja maailma. 

Ylipäätään Saana ja Ollin meininki on tosi symppis - postissa tilatun kassin mukana oli jopa suloinen kortti jossa kiitettiin ostoksesta. Tuli hyvä mieli. Ja kuulemma hyvä mieli tuli myös hääparille - sehän tässä kuitenkin oli pääasia. 

Avaa ovi maailmalle ja rahkapiirakalle

Vaikka kevät on luonnostaan ilon ja valon aikaa, sen tullen puhutaan usein kuitenkin myös kevätmasennuksesta. Kevät ja masennus kuulostaa ihan mahdottomalta yhtälöltä: keväthän on uuden energian, kesäloman alkamisen, kasvavan valon ja lämmön ja kaikenlaisen ihastumisen ja innostumisen aikaa. Kuten yksi kaverini kerran totesi, kevät on soturi joka voittaa talven. Ja sitä tekee mieli juhlia. 

Kuitenkin jotain kevätmasennukseen viittaavaa on ollut liikkeellä tässäkin asunnossa. Luennoilla istuminen on ollut tuskaista ja lukeminen tökkinyt. Ruokahalu oli hetken ihan kateissa, eivätkä kesäiset kadut houkuttelleet läheskään niin paljon kuin oma sänky, tai sängynalunen. Joinakin aamuina ei olisi yhtään halunnut herätä. Olisi niin tehnyt mieli vain jäädä sänkyyn odottamaan uutta unta ja seuraavaa päivää. 

Aika tuo yleensä avun alakuloisiin kausiin, ja niin toi nytkin. Pikkuhiljaa aamut helpottuvat, ja tennarit keräävät taas kaduilla kevätpölyä pohjiinsa. Keksin myös uuden ruoan! Siitä lisää myöhemmin...

Joinain aamuina on silti yhä vaikea aloittaa uusi päivä. Silloin ei auta tehdä suunnitelmia tai yrittää liikoja, katsoa vain mitä elämä tuo eteen ja mitä itse jaksaa. Yleensä eteen tulee kivoja asioita ja illalla mieli on jo paljon iloisempi kuin herätessä. Jonain päivänä saatta vaikka soida yhtäkkiä ovikello ja rappukäytävässä seistä ystävä rahkapiirakan kanssa! Silloin on iloinen että uskalsi avata oven. Ja herätä sinäkin aamuna. 

Put yourself in the way of beauty

Ennen reilille lähtöä kävin katsomassa elokuvateatterissa leffan Wild. Cheryl Strayedin huimasta vaelluksesta kertova filmi kosketti monella tasolla, mutta parhaiten siitä jäi mieleen eräs sitaatti:

There is a sunrise and a sunset every day. 

You can choose to be there for it.

You can put yourself in the way of beauty.

Koska maailma oikeasti on niin kaunis. Ja se on paljon kauniimpi oikeasti koettuna kuin Pinterestin kuvissa. Viime aikoina olen ollut onnekas ja nähnyt monenmonta ihanaa auringonlaskua. Tuntuu että niihin ja tähän kevääseen tiivistyy tuo ajatus kauneuden ja oman tien valitsemisesta. Tuntuu, että auringonlaskut ovat tavallaan toteemieläimeni. Valitsen maailman, ja maailma näyttää mulle värit. 

Viimeisiä aikoja

Tammikuu, helmikuu, kuka näissä nyt pysyy perässä? Tenttikiireiden ja matkastressin ohella päiviin on onneksi mahtunut kivojakin juttuja ja seikkailuja:

-aikaa lukea kirjoja

-ja katsoa tv-sarjoja (Parks and Recreation!)

-lumisateelta suojautumista

-luistelua Kupittaan iltahämyssä

-monta smoothieta

-teehetki ystävän kanssa silloin kun väsytti kaikista eniten

-Meeri Koutaniemen ja WWF:n valokuvanäyttely Kauppatorilla

-mustelmanvärisiä hämäränhetkiä

-keinumista

-kaupunkiöiden vaaleanpunaiset taivaat

-peffamäkeä Luolavuoren huipulta alas

-arkkitehtuurin ihailua ja porraskäytävärakkautta

-puistot täynnä lumiukkoja

-talvea uhmaavia sorsia

-neulomista pitkästä aikaa

-blinilauantai perheen luona

-to-do-lista josta suurin osa kohdista on ruksittu yli

Alkutalven parhaat palat

Tammikuussa miellyttää esim.

Kahviloissa istuminen. Oon todennut etten saa kotona mitään aikaan. Pakko hengailla kahviloissa, mikä harmi.

Luistelu! Harvinaista herkkua näillä leveysasteilla.

Talven aurinko. Marraskuun jälkeen kaikki taivaalta tuleva valo on vaan... taivaallista. 

Turun jokiranta. (Tämä kohta tosin miellyttää kaikkina vuodenaikoina.)

Pakkanen ja kaikki siihen liittyvä. Kuurakukat, villasukat, huopikkaat, paleltuneet posket, tee ja kerrospukeutuminen. Oon talven lapsi. 

Ja lopulta kuitenkin: kotona hengailu, villavaatteisiin kääriytyminen ja lämpimässä lukeminen kun tuuli vinkuu ikkunoissa. 

Ekolahjuksia, osa 2

Kuinka pakkaat ekologisen ja (tunnistettavan) persoonallisen paketin.

-Nappaa lehtilaatikosta sanomalehteä tai mainoksia.

-Kääri lahja paperiin ja asettele kiva kuva päällepäin. Taittele ja teippaa nätisti.

-Kierrä ympärille kauniinväristä villalankaa ja tee rusetti. 

-Nimikoi paketti uhkauskirjetyyliin leikkaamalla lehdestä kirjaimia ja liimaamalla ne käärepaperiin.

Vaikka irtokirjaimet auttavat siinä ettei pakettia tunnisteta käsialasta, on mahdollista että niistä välittyy antajalle tyypillinen askarteluinnokkuus ja lahjan anonymiteetti katoaa.

Etuja:

-ekologisuus

-persoonallisuus

-muokattavuus

-askartelun tarjoama rentoutuminen ja mahdollinen flow-tila

Il pleure dans mon coeur, comme il pleut sur la ville

Runosuoni ei kuki kuten ei oikein mikään muukaan elämässä tällä hetkellä. Vaikeita aikoja, surullisia asioita. Tenttejä ja ruttuja matoissa. Ruskeita lehtiä huonekasveissa, kaatosadetta kaduilla. 

Onneksi välillä löytyy valoisiakin hetkiä. Aina kun aurinko muistuttelee olemassa olostaan, tuntuu uudestisyntyneeltä. Myös hyvä ruoka on kivaa. Kuulemma kohta on joulu. Vaikea uskoa. Ehkä menen tänä vuonna vain virran mukana, tulee mitä tulee. Joulufiilis tai ei. Suklaata lienee ainakin lähiviikkoina tiedossa, ja se on hyvä se. 

Tänään ei siis ole sanoja, on vain kuvia viime viikoilta. Lähiaikoina taivaanranta on ollut usein vaaleanpunainen. Se on aina ollut merkki hyvästä. 

Minä sinua vaan

Ei vitsi kun oon niin rakastunut.

Tv-sarjaan.

Ylen SuomiLOVEa on nähtävästi jossain hehkutettu enemmänkin, mutta minä löysin sen ihan tyhjästä yhtenä tiistai-aamuna. Satunnainen nettiselailu muuttui kyyneliksi kun klikkasin Ylen etusivulta kiinnostavaa linkkiä ja pääsin sarjan nettisivuille. Sarjan ensimmäinen jakso valloitti täysin. Sinä aamuna lähdin kotoa onnen euforiassa ja illalla katsoin loputkin ilmestyneet jaksot. 

SuomiLOVEn ideana on se, että tavalliset ihmiset yllättävät rakkaitaan lauluesitysten kautta. Peruskaava on, että ensin yllättäjä kertoo suhteestaan yllätettävään, sitten mennään yhdessä johonkin ja siellä toisen lempiartisti esittää jollain tavalla suhteeseen liittyvän tärkeän laulun. 

Kyynelkanavat aukeavat usein jo tarinoiden kohdalla, mutta viimeistään laulun alkaessa ja yllättyneiden kasvojen loistaessa valuvat hymynsekaiset kyyneleet. Ohjelma on täysosuma. Sen tarinat ovat tosia, ihania ja toivoa luovia kertomuksia oikeasta elämästä. Rakkaudestaan puhuu niin poika äidilleen kuin vaimo miehelleen ja ystävä toiselle. Yhteiset polut ovat suuria ja koskettavia tai ihan tavallisia ja pieniä, mutta aina keskiössä on rakkaus. Rakkaus ja kiitos, arvostus siitä että toinen on tässä ja lupaus pysyä lähellä. 

Ihanaa on myös se, miten tarinoita kerrotaan musiikin avulla. Mitä erilaisemmat kappaleet ovat iskostuneet eri ihmisille tärkeiksi. Kun miettii omaa elämää, voisi heti luetella vaikka kuinka monta tiettyn ihmissuhteeseen linkittynyttä kappaletta ja tarinaa niiden takaa. On kiehtovaa nähdä, miten eri tavalla tututkin kappaleet ovat saaneet jonkun elämässä niin suuren ja erilaisen merkityksen. Ja se, miten laulut ja musiikki koskettavat ja lohduttavat. Sitä on ihanaa katsella. 

Suosittelin sarjaa kavereillekin, mutta ne eivät oikein ymmärtäneet mun "Siis se on niin iiiiiiiiihana! Niin ihana!" -kommentteja. Kuulemma onnellisuus on yliarvostettua. Ja pah sanon minä. Elämään tarvitaan iloa ja rakkautta ja onnenkyyneleitä. Kauniita hetkiä ja euforiaa. Ja jos niitä kaikkia saa yhdestä tv-sarjasta, niin silloin joku on todella onnistunut jossain!  

Jokaisen SuomiLOVE-jakson katsottua tulee sellainen olo, että haluaa halata rakkaitaan ja kertoa näille miten tärkeitä he ovat. Ja pitää kaikista ihanista elämässä olevista tyypeistä kynsin ja hampain kiinni. 

Ei kai sitä muuta elämässä pitäisikään tehdä. 

SuomiLOVE nettisivut täällä ja jaksot YleAreenassa.
Eka kuva täältä ja täältä.