Kukkamekossa konserttiin

Tässä on Aalborgin Musikkens Hus.

Kaupungin musiikkiskenen sydän, symfoniaorkesterin koti ja mahtava konserttipaikka. Valtava rakennus hätkähdyttää ja ihmetyttää, mutta jotenkin silti istuu täydellisesti vuonon rantaan, entisten tehtaiden keskelle. Pari vuotta sitten valmistunut konserttitalo olikin yksi pakollisista käyntikohteista, kun turisteilimme siskojen kanssa Aalborgissa tammikuussa. Silloin kiertelimme taloa ristiin rastiin, mutta itse suuren konserttisalin ovet pysyivät (suruksemme) lukittuina. Pettyneinä poistuimme kahvittelemaan muualle.

 Pääsin kuitenkin vierailemaan Musikken Husissa uudelleen viime viikolla, tällä kertaa vähän eri merkeissä. Tanskantunneilla olen ystävystynyt ranskalaisen Aalborgin sinfoniaorkesterissa huilua soittavan naisen kanssa. Yhdessä hänen ja kiinalaisen ystävämme kanssa saimme idean tulla katsomaan orkesterin esitystä kevään aikana. Valittiin näytös, huilistiystävä hankki ilmaisliput, ja viime torstaina saavuin kukkamekossani Musikkens Husin aulaan.

Konsertti, johon päädyimme, keskittyi slaavilaiseen klassiseen musiikkiin. Ensimmäisenä orkesteri esitti mielettömän hienon Smetanan Moldaun, jonka tahdissa aika katosi ja hymy nousi huulille. Seuraava sävellys oli modernimpaa tuotantoa, Lutoslawskin sellokonsertto vierassellistin säestämänä. Tauon jälkeen kuulimme Dvorákin Sinfonia nro 7:n (d-mol, op. 70). Lukuisien encorien ja yleisön poistumisen jälkeen piipahdimme vielä kaverini kanssa lavalla onnittelemassa ja kiittelemässä uskomattoman taitavaa ystäväämme. Kokonaisvaltainen elämys siis, harvoin pääsee näkemään konserttisalin lavalta käsin! 

Oli myös mielenkiintoista istua yleisössä kiinalaisen kaverin kanssa. Omakin tietämykseni klassisesta musiikista on hyvin heikkoa, mutta silti pääsin selittämään paljonkin asioita konserttiin liittyen. Esimerkiski puhuimme siitä, mikä on sinfonia, mikä on encore ja miksi esiintyjät menevät ja tulevat eteen ja taakse taputusten aikana. Kulttuurierot saivatkin katsomaan konserttia taas vähän eri tavalla, ja pohdin kyllä itsekin että mitäs järkeä tässä lavalle ja sieltä pois ramppaamisessa on. Niin monta asiaa tulee otettua itsestäänselvyytenä, kun kukaan ei ole niitä kyseenalaistamassa. 

Hämmästelyn ja kummastelun lisäksi nautimme silti konsertista valtavasti. Konsertin jälkeen tuntui siltä, ettei opiskelupäivän iltaa voisi paremmin rentoutuen käyttää. 

Nolo fanityttö tässä hei

Oi niitä teinivuosia, kun tunsi lempibändinsä kaikki sanoitukset, levyjen julkaisupäivät ja soittajien elämät kengännumeroa myöten. Kyllä on meno muuttunut - nykyään en tunnista suosikkejani edes metrin päästä. Tämän totesin kun olin viime lauantaina keikalla, ja juotavaa ostaessani pohdin mitä tiskiin nojailevat heput oikein tuijottavat. No, keikan alkaessa samat heput kiipesivät lavalle. Olin mulkoillut lempibändini solistille ja basistille. Hups. 

Onneksi olen kuitenkin sen verran perillä lemppareistani, että tiedän milloin ne konsertoivat kotikaupungissani. Kun Northern Winter Beat toi The Tallest Man on Earthin Aalborgiin, ostin lipun samantien. Ja kyllä kannatti.

Lauantai-iltana Nordkraftin Skråenissa esiintyi ensin Adrian Crowley. Irlannista saapunut artisti oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta jäänee soittolistalle pitkäksi aikaa sykähdyttävän äänensä ansiosta. Crowleyn pikkukeikan jälkeen lauteille kiipesi Tallest Man yhtyeineen, ja olin ihan myyty. Vaikka poppoon musiikki on loistavaa ihan äänitettynäkin, oli tämä niitä bändejä jotka ovat livenä parhaimmillaan. Solistina toimivan Kristian Matssonin energia, biisit ja huhhuh mitkä kitaransoittotaidot olivat ihan omaa luokkaansa. Loistobiisi toisensa perään, mukana vähän viulua, vähän pianoa, olaviuusivirtamaista tanssahtelua ja tajuton määrä karismaa. Alussa laulajan liiasta puhumisesta moittima yleisö hiljeni kuuntelemaan, taputtamaan ja laulamaan mukana. Ja kun viimeisenä kappaleena soitettiin suosikkini The Dreamer, en olisi voinut olla onnellisempi. 

We could do this all night/ Yeah everything is all right

Odotan aina H2Ö:tä (ja aikoinaan sen edeltäjää Ilmiötä) koko kesän kuin kuuta nousevaa. Niin taas, ja niin taas myös odotus palkittiin. Ai että mikä ihana viikonloppu, täynnä aurinkoa, hymyileviä kamusia, tajuttoman kauniita tiloja ja tanssista särkeviä jalkoja.

Jaksan aina hehkuttaa sitä, miten H2Ö on siitä ihana festari, että ei tarvitse tuntea yhtäkään esiintyjää ennakkoon ja silti nauttii varmasti. Tänäkin vuonna mulla oli vain pari tärppiä, jotka oli pakko nähdä, ja loput keikoista joille päädyin oli ihan sattumia tai kaverien suosituksia. Ja aivan ihania. Ainakin Aavikko ja Vähäsarja yllättivät positiivisesti - enkä kumpaankaan olisi varmasti törmännyt arjessa.

Sitä en olisi vuosi sitten ikinä uskonut, että eniten odottamani ja jälkikäteen hehkuttamani keikka festareilla olisi räppiä. Suomiräppiä. Ruger Hauer kuitenkin veti loistosetin, jonka kanssa parhaasta keikasta kilpailee vain Pintandwefall. Ai että, miten paljon parhautta voikaan mahtua pariin päivään.

Ja sitten vielä kaikki se silmänilo, kauniit ihmiset, aluetta koristava taide ja iltaa kohden esiin tulevat valot. Heinäkuun pimeässä illassa tuntui kuin olisi tunnut johonkin satumaailmaan, jossa nurkan takaa voi tulla esiin mitä vain. Ei ollut muuta kuin puhdasta iloa, kun tanssi hyppivässä väkijoukossa, ympärillä värivalot ja ystävät ja kesäisen lämmin ilta. 

Kännykällä räpsityt kuvat ei tee oikeutta alueelle eikä mun selitykset musiikille. Tekee mieli kirjoittaa kliseitä, kuten että tätä ei voi sanoin kuvata ja että H2Ö pitää vain kokea. Ehkä sanon vain, että H2Ö on ihana, ja odotan jo seuraavaa kesää, tanssia yöhön asti ja joka kulman takana odottavaa seikkailua.

What a difference a day made

Koko aamupäivän kirosin sitä, miten koko kämppä oli kuin sauna ja sohvalla maatessakin kylvin hiessä. Jo yöllä heitin peitot lattialle ja nukuin silti huonosti, ja ulos lähtiessä koetin rynnätä ulos mahdollisimman nopeasti farkkujen jalkaan vetämisen jälkeen etten vallan pakahtuisi. Turhautti, että ulkona on vasta +12 ja täällä tukahtuu jo nyt. Kesähelteitä odotellessa.

Kotiin palatessa avasinkin heti ikkunat ja annoin kevättuulen puhaltaa ilman vähän viileämmäksi. Sekin vähän ärsytti - ulkoa syöksyi tuulen mukana katujen kakofoninen meteli, ja olin toivonut että tuulettamisen voisi säästää myöhemmälle keväälle, jotta oikeasti lämpimällä säällä ei olisi jo käyttänyt kaikkia viilennyskeinoja.

Mutta sitten.

Viereisellä Kerttulinmäellä eli Hirttokukkulalla alkoi soida musiikki. Ensin pieniä torven pärähdyksiä, sitten pidempiä pätkiä, ja lopulta ihan tunnistettavasti Finlandia. 

Helmikuussa listasin asioita, jotka saavat sydämen pakahtumaan. Yksi niistä oli klassinen musiikki livenä yllättävässä paikassa. Nytkin hymy levisi korviin ja roikuin puoliksi ikkunasta ulkona kun kuuntelin kivitaloista kaikuvaa klassista. Ei tullut Game of Thronesin katsomisesta enää mitään.

Kyseessä oli Turun filharmonisen orkesterin lauantain spektaakkelin harjoitukset. Lauantaina 9.5 orkestri järjestää Turussa konsertin Seitsemän kukkulaa soi, jossa orkesteri jalkautuu kaupungin seitsemälle kukkulalle ja soittaa yhtä aikaa Sibeliuksen Finlandian. Onnistuin näkemään Kerttulinmäen harjoitukset, lucky me!

Tuntuu että aina unohdan, miten ihanaa ja vaikuttavaa klassinen musiikki on, varsinkin livenä. Nytkin tuntui, että päivään tuli jotain ihmeellistä taikaa, kun yhtäkkiä oma koti kaikui musiikista ja arkinen kukkula muuttui konserttipaikasi. Ihanaa ja yllättävää. Tämän takia rakastan Turkua. Aina tapahtuu jotain uutta ja yllättävää, juuri kun sitä vähiten odottaa. Aina tulee jotain kaunista vastaan.

Ehkä suloisinta kaikessa oli se, kun kukkulaa vastapäätä olevan päiväkodin lapset roikkuivat piha-aidassa ja huusivat "Uudestaan, uudestaan, soittakaa uudestaan!"

Mielimediani

Viime päivinä kotona on soinut usein Radio Helsinki. Spotifyn soittolistoihin kyllästyy ja omat cd:t kuluu puhki, mutta Radio Helsinki jaksaa kiinnostaa ja yllättää. Eikä haittaa edes, ettei asu Helsingissä, kun ihana internet tuo kanavan kaikkialle. 

Sille ei vedä vertoja muut kanavat. En jaksa kuunnella toistuvia soittolistoja ja juontajien huonoa huumoria. En tahdo kuunnella jotain laulua vain koska se on nyt suosittu. En tahdo että hyvät laulut soitetaan puhki. En kestä mainoksia. Mitään näistä ei tapahdu jos kuuntelen Radio Helsinkiä. 

Siellä juontajat ovat niin hyviä, että edes heti herätessä niiden kuunteleminen ei häiritse. Musiikki on aina vaihtelevaa ja hyvää, ja eri tyylejä kuulee laidasta laitaan. Kanava on ajankohtainen mutta luottaa myös klassikoihin. Radio Helsingistä olen bongannut vaikka kuinka monta nykyistä suosikkiani, kuten Atletico Kumpulan ja Kerkko Koskisen Kollektiivin. 

Kun kanavaa kuuntelee koko päivän, pysyy kärryillä niin uutisista kuin kulttuurista ja muusta tärkeästä. 

Parasta ovat erikoisohjelmat. Sunnutai-aamuille jazzia, maanantaisin Helsingin Ruokaradio. Keskiviikkoiltaisin hyvinvointia tuottaa Mili Kaikkosen Vaiheessa, ja arkipäiviä viihdyttää Päiväkämmit. Radio Helsingin aamut -ohjelman juontajista on tullut jo melkein tuttuja, kun radio tahdittaa aamuja lakanoiden välistä asti. Ja kevään ehdoton kohokohta on ollut Näköradion kuunteleminen. Radio-ohjelma, jossa puhutaan lempisarjoistani ja soitetaan lempimusiikkiani. Girls kohtaa Oasiksen ja Fleet Foxesin, Sinkkuelämää vertautuu Lookingiin ja kaiken kruunaa viimeisimpien jaksojen ruodinta. Puhdasta parhautta. 

Ja vinkki: suurta osaa näistä timanteista voi kuunnella myös jälkikäteen netistä. Podcasteja löytyy aseman nettisivuilta.

Lavan reunalla

Tänä syksynä olen pitkästä aikaa käynyt keikoilla. En missään spektaakkeleissa, vaan pienillä, kotoisilla keikoilla Turun kuppiloissa. Sitä aina unohtaa miksi ei käy kuuntelemassa livemusaa useammin kun vihdoin päätyy lavan reunalle. Onhan se nyt kamalan ihanaa. Yksikään esiintyjä ei vangitse samalla tavalla Spotifystä soitettuna kuin istuessaan kahden metrin päässä instrumentteineen. Siinä on kaunista intimiteettiä, tunnelmaa ja arjesta irtautumista. Jonkinlaista luksusta. 

Ehkä kaunein ja intiimein keikoista oli ihana Mirel Wagner Dynamossa. Lavalle saapui nainen, joka hurmasi äänellään ja soitollaan mutta lauloi silmät visusti kiinni. Yleisö aavisti jännityksen ja epäröi jopa taputtaa. Niin herkkä oli tunnelma eteeristen laulujen aikana. Ihana ihana Mirel. 

Sitten oli ehkä suloisin keikka ikinä. The Hearing musisoi marraskuussa täyteen pakkautuneessa Kukassa. Ulkona vihmoi vetistä lunta, mutta sisällä oltiin ihan eri maailmoissa. Superlahjakas nainen taikoi kuin ohimennen mielettömiä äänimaailmoja ja piti parhaat välispiikit ikinä. Jatkuva sähläys ja säätäminen olivat häiritsevän sijaan söpöjä, ja illan jälkeen musiikkielämyksen lisäksi olin saanut poskilihaksiin hymyilemisestä krampin. 

Ja sitten oli vielä mystinen mutta mahtava Shivan Dragn Dynamossa. Vaikka bändiä ei voi kuunnella vielä mistään, on se jo nyt niin kehuttu että ostin lipunkin etukäteen. Artturi Tairan Rubikista tuttu lauluääni siivitti senkin illan kattoon, ja taas kaatosade ulkona unohtui leijuessa sisällä. Oi musiikki, ois Shivan Dragn. 

Keikat on parempaa kuin yksikään humala tai hampurilainen. 

Antakaa hetki vielä

En tiedä johtuuko elämänpituisesta kirjojen suurkulutuksesta ja vain yleisesti luonteesta, mutta olen aina ollut kova tyttö ajattelemaan tapahtumia narratiivissa. Tapahtumia taaksepäin miettiessä hahmottuu niistä yleensä jonkinlainen draaman kaari tai tarina, ja syy-seuraussuhteita näen sielläkin missä niitä ei ehkä rehellisesti sanottuna ole. 

Tällä kertaa näen elämässäni jatkumon bändiasioissa. Tuntuu siltä, että tasaisin väliajoin hurahdan suomalaiseen poppisryhmään. Kun tässä mietin asiaa taaksepäin, näyttää että lähimenneisyydessä sama kuvio on toistunut melko tasaiseen. Yhtenä talvena oli Ultramariini, sitten tuli Pariisin Kevät. Sen jälkeen kuuntelin yhden kesän Atlètico Kumpulaa, viime syksyn Minä ja Ville Ahosta, ja tämä marraskuu on jo viikon perusteella omistettu Pimeydelle. 

Pimeyttä on kai kaveripiirissäkin hehkuteltu vuoden mittaan, mutta aiemmin tiesin siitä vain nimen. Joka ei houkuttanut. Piti käydä taas kaukana että näin lähelle - olin lapsuudenkodissa lomailemassa ja Radio Suomi soitti poppoon uutta singleä toistuvasti perusiskelmiensä välissä. (Näköjään on kanavan soitetuin kipale viime viikolla!) Ja sieltä se sitten lähti. 

Nyt olen soittanut tuota Hetki vielä -sinkkua luupilla päivästä toiseen. Ja laulanut sitä kadulla ehheh. Korvamadoksi en kuitenkaan biisiä tuomitse, lyriikat vain sattuvat kolahtamaan marraskuuhun aiiiika hyvin. 

Pitääkö mun olla mun koko elämäni tälläinen

ja mihin se viekään

ja pitääkö sulkea ovia joita

ei voi ehkä avata enää?

Ja pitääkö auringon paistaa

kun haluaisi jäädä vaan nukkumaan

Antakaa hetki vielä

hetki vielä...

Saa nähdä jääkö tämä vain marraskuun muistoksi, kuten jatkumon edellisille innostuksille on käynyt. Potentiaalia on kyllä ehdottomasti enempäänkin. Pimeys soittelee sen verran taidolla ja tunteella, että voisin veikata sen pysyvän kaiuttimissa pidempäänkin.

Hengissä nyt

Lauantaisin käyn jumpassa. Se on muodostunut viikon kohokohdaksi; jotain niin rauhoittavaa ja turvallista on siinä, että joka lauantai polkee kampukselle kello kahdeksi liikkumaan. Yleensä siinä vaiheessa viikkoa hartiat ovat jo jumissa ja pää samoin, mutta enää ei ole niin kiire etteikö saisi irrotettua päivästä kahta tuntia hyvinvoinnille.

Joten joka lauantai hypin ja kyykin ja nostelen punnuksia hiki päässä tunnin ajan. Välillä tuntuu pahalta, välillä hyvältä - varmaa on vain se, että lopuksi tuntuu aina hyvältä. Jumppatunnin jälkeen jään venyttelyyn, jota voi yleensä kuvailla sanalla euforinen. Niin viimeksikin. Tuntui vaan niin käsittämättömän hyvältä, kun istui tuntien välisen ajan salin lattialla ja kuunteli salissa soivaa kappaletta.

Mutta jossakin tuolla paikkamme on

ja jos niin ei käy, me olemme hengissä nyt

Give me your hand and I'll hold it

Hidas, harmaa sunnuntaiaamu. Polttelen kynttilöitä, järjestelen kotia, hitailen. Ajatukset on samaa sävyä kuin Kauppatori viime viikon perjantaina, kun seisoin siellä sormet palellen ja jalat flunssasta painavina. En ole oikein tiedostanut marraskuun saapumista ja sitä, mitä se oikein tarkoittaa. Mutta tätähän se on. Hiljaisia, harmaita aamuja, kun ei ole kiire, kun ei ole väsy, kun huoneen vain täyttää kirkas kaihoisa laulu ja ikkunasta näkyy tasaisenharmaa taivas. 

Viikonlopun soundtrackina toimii Birdy, yleensä aivan liian haikea ja herkkä mutta näihin hetkiin juuri sopivan hienovireinen. People help the peolpe, siinä on viime kuukausien teemat tiivistettynä. Voinko pelastaa maailman hymyilemällä ystävälle, kysymällä mitä kuuluu? Mielestäni voin. 

Keep the earth below my feet

Kehuin Mumford and Sonsia jo syyskuussa, ja se on selvästikin kaikkien kehujen arvoinen koska hullaantuminen jatkuu yhä. Koska olen repeat-toiminnon ystävä, suosikkilevyt kuluvat yleensä puhki parissa viikossa. Babel on kuitenkin toista maata - puhkikulumisen sijaan ostin sen oikeana plättynä!

Jos suinkin jostain löydätte, niin katsokaa ihmeessä kyseisen bändin livevetoja - ihan mieletön meininki. Koska ostin levyni bonusversiona, tuli mukana hauskoja kiertuedokkareita ja keikakpätkä Red Rocks-teatterista. Oh my oh my. That's what I call music.   

You're beautiful and found

William Fitzsimmonsia on hyvä kuunnella, kun tenttikirjat huutelee, ulkona tuulee ja jääkaapi on tyhjä. Sitä on hyvä kuunnella, kun kaverit näkee painajaisia, kun kuulee vaan huonoja uutisia ja kun ystävät itkevät. Kun aamuisin ei jaksa nousta ja kun iltaisin ei jaksa käydä suihkussa, nousta sohvalta tai hymyillä.  

I will never, I will never

I will never let you break

I will never, I will never

I will never let you break.

Kaikki  järjestyy kyllä. Niin on asioilla tapana. 

Hold me fast

Näihin pitkiin syysaamuihin (ja päiviin, ja iltoihin) on asettunut asumaan Mumford & Sonsin Babel-albumi. Taidokasta soittoa, juurevaa laulua, kauniita sanoja ja ylipäätään lämmintä tunnelmaa täynnä olevat laulut vierittää tunteja eteenpäin, häivyttää kovan hiljaisuuden ja pehmentää ajatukset. Sunnuntai-aamu lämpimän peiton sisällä, valon kajastus verhojen välistä ja 

hold me fast, Hold me fast

Cuz I'm a hopeless wanderer

And hold me fast, Hold me fast

Cuz I'm a hopeless wanderer

And I will learn, I will learn to love the skies I'm under

And I will learn, I will learn to love the skies I'm under

The skies I'm under

Kaupunkijuhannus

Aurinko paistaa, nurmikko varpaiden alla, hien ja aurinkorasvan sekoitus valuu pitkin niskaa ja lokit huutavat pilvettömällä taivaalla. Keskipäivän valo heijastuu kirjan sivuista silmiin, mutta ne voi sulkea ja haistella grillin savua pensaan takaa. Ei ,en ole maalla, olen kaupungissa. Mutta kaikkien muiden ollessa poissa tuntuu puistossa makoilukin rentouttavan eri tavalla kuin yleensä. Tyhjät kadut, polttava asfaltti pöyrän alla, paljaat reidet ja aavistus hiljaisuudesta - pidän tästä enemmän kuin luulinkaan. 

Olen melko varma, että olen ainut jäljellä kerrostalon tässä rapussa. Soitan Reginaa astetta kovempaa kuin yleensä. Siitä huokuu kesä ja valuvat, kuumat valon päivät.

Video kyllä muistuttaa ikävästi siitä, miksi kaikki muut ovat pois kaupungista. Kyllä sekin kelpaisi. 

Ikkunat auki pitkin keskustaa

Ilta kuin linnunmaitoa. Plus kakskytseitsemän, hienoinen tuulenvire, jokirannassa loiskuvat laineet ja valtavat lehmukset Tuomiokirkon kupeessa. Heinäkuu on siis tuonut juuri sen sään mitä kaikki aina kaipaa. Otsa kostuu vaikka taivas on täynnä pilvenmolluskoita, ja tuuli vain hyväilee hyytämättä lainkaan. Ulkona voi vain maata, ei tarvitse mitään muuta kuin ihon ja korvat.   



Tällaisena iltana on niin hienoa hengissä olla.

Hei läskipää, mikset sä nää?

Nää on nyt vähän tälläsiä vanhoja juttuja, mutta kun on ollut viime aikoina niin kiire elää ettei ole ehtinyt muuta.

Kirsikkapuut kukkivat jokin aika sitten kadulla, jota kiidän päivittäin. Silloin en kiitänyt, vaan katselin. Kukissa oli mehiläisiä. Vaaleanpunaista valoa.

Mietin, että tajuavatkohan muut ohikulkijat tätä ihanuutta, vai kulkevatko he sokeasti läpi arjen? Kuinka moni nostaa katseensa ja hidastaa tämän parin viikon kukkaloiston aikana? Sitä en voi tietää. Sen tiedän, että sai ainakin pari lisäkatselijaa kukille kun ihastelin niitä ääneen eri seurueissa. Osa hihkui innosta. Kirsikankukat yhdistävät ja herättävät.

Ja sitten on tämä uusi kesämusiikki. Atlético Kumpula tulee jostain Kumpulan puutaloidyllistä ja laulaa helteestä, sandaaleista, perheistä ja arjesta. Tykkään kovasti tästä leppoisuudesta ja sanailusta. Tekis mieli itsekin puutarhajuhliin.

On vasta toukokuun puoliväli, mutta olen kohta soittanut nää kesäbiisini puhki. Me kuulutaan yhteen, mä ja kesä ja elämä. Kirjoitin viikko sitten päiväkirjaani: "Elämä on kauneinta, mitä tiedän."  

Super Honky Tonk Sound!

Jotekin on tämä viikko nyt vähän tökkinyt. Tai no, pari viikkoa. Kaikki rutiinit on ihan kateissa ja löydän itseni toistuvasti syömästä seisaaltaan kylmää iltaruokaa. Liikunnat ovat jääneet flunssan ja juoksusta kiukuttelevan polven takia sivuun, vappuna poltin kurkun ulkoa ja kylmetin sen sisältä pitkittäen näin väistymään alkanutta flunssaa. Aina kun en ole nukkunut päiväunia tai ollut jossain menossa, olen lukenut kiireellä tentteihin, joissa en ole silti osannut mitään. "Metonymia on myös runon kuvallinen keino. Harmi vain, että en nyt muista siitä enempää." Ja kaiken kruunasi tänään ihanasti aamuyöllä herättänyt kynsivallintulehdus, jonka kanssa vietin sitten aamupäivän päivystyksessä. How nice.

Mutta. Nyt on vapaailta! Oi auvoa. Vihdoinkin aikaa, jolloin ei tarvitse miettiä huomisen ohjelmaa tai kahlata kahtakymmentä sivua kirjallisuusanalyysia tunnissa. Tiedossa ihan lukemista ihan vain huvin vuoksi, sämpylöiden paistelua ja jääkiekkokatsomoa. Tiskasin, ja sekin tuntui luksukselta. Kävin kirjastossa, joka aukesi pitkän tauon jälkeen tällä viikolla. Ja, kuulkaapa tätä. Ostin huuliharpun! Hehee! 

Huuliharppu liittyy niihiin lapsuusmuistoihin, jotka ovat hieman sumeita, mutta onnellisia. Jossain vaiheessa lapsuuteni huuliharppu kuitenkin hajosi, ja olen haaveillut uudesta iäisyyden. Varsinkin nyt, kun kesä tulee ja joen rannoilla istuu ihmisiä piknikillä kitaroiden kanssa, on huuliharppu pyörinyt mielessä. Jos voisi soitella sitä omalla piknikillään, kun en kitaraa hallitse. No voin kertoa, etten kyllä hallitse huuliharppuakaan. Jotenkin se on paljon vaikeampaa kuin muistin sen olleen silloin neljävuotiaana?

Joka tapauksessa, nyt jatkan vapaaillan viettoa ja huuliharpunsoiton harjoittelua. Toivottavasti tästä ei tule uutta kohtaa listalle projekteista, jotka alkavat innolla mutta loppuvat lyhyeen...  

Ah niin ihana Adele

Yksi tällä hetkellä eniten ihailemistani ihmisistä on Adele.

Kuten yleensä käy, löysin neitosen ihan vahingossa. Uudenvuoden iltana nuokuin tv:n äärellä, ja joku käänsi kanavalle, jossa Adele lauleli konserttiaan Royal Albert Hallissa. Aina ennen kyseinen artisti oli ollut ihan kiva. Siitä uudesta vuodesta lähtien Adele on ollut aivan ihana.

Tähän päivään mennessä olen katsonut nauhoittamani konsertin jo ainakin neljä kertaa läpi. Joka kertaa kylmät väreet vilistävät selässä ja silmäkulmat kostuvat. Adelessa yhdistyvät uskomattomasti upea ääni, karisma, todellinen aitous sekä mielettömät kappaleet. Siitä todistaa sekin, kun Adele sai Grammy-gaalassa lähes enemmän huomiota kuin edesmennyt Whitney Houston. Jokin hänessä saa sympatian ja vilpittömän ilon heräämään.

Nyt olen jo siinä pisteessä, että lainasin pikkusiskolta molemmat Adelen levyt. Luen innolla artikkelit, joissa kerrotaan tähden urasta ja tulevaisuudesta, ja iloitsin vilpittömästi, kun hän pääsi palaamaan lavalle kurkkuleikkauksensa jälkeen. Koko Adelen tarina, kokemukset ja se, miten hän on onnistunut kääntämään ne voitoiksi kadottamatta silti aitouttaan, on todella vaikuttavaa. Intuitioni sanoo, että Adelesta kuullaan vielä, ja että tämä on sitä musiikkia, jota kuunnellaan vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua. Ja kuten juuri jostain luin, taiteessa on luotettava tiedon sijasta intuitioon.  

Kuva Adelen kotisivuilta.

Ilta-aurinko hymyilee

Kaikki on mahdollista, kun ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään!

The world is yours

Kaunista ja keveää sunnuntaita kaikille!

Itse aion tänään hoitaa rästihommat pois päiväjärjestyksestä ja käydä aurinkokylvyssä ulkona.

Yölauluja

Kuuntelin äsken, kun postinkantaja juoksi tuomassa aamun lehdet. Ikkunasta näkyy vain pimeitä verhoja ja lumisia autoja. Mistään ei kuulu mitään. Viiden tunnin päästä pitäisi herätä ranskantunnille. Arvostaisin suuresti jos nukahtaisin sitä ennen.

Mutta kun kerran ei nukuta, niin sillon ei nukuta. Koko kevät on ollut uutta ja ihmeellistä täynnä. Ennen ihmettelemäni opiskelijan epäsäännöllinen päivärytmi kuuluu näköjään omaksumiini asioihin. Mutta niin kuuluu myös uusi musiikki.

Bob Dylan, Emmilou Harris, Gram Parsons... Klassikot ovat täyttäneet kotini nurkat. Mutta eniten on soinut ihan uusi folk. First Aid Kit, duo länsinaapurista. Neidot laulavat ihanan vanhasti ja särösti, mutta tuoreesti ja koukuttavasti. Olen tosi huono kuvailemaan miksi jokin musiikki toimii, mutta tämä toimii. Toimii niin hyvin, että ihan aito levy lähti lauantaina mukaan spontaanilla levykauppavierailulla. Ja ne pitkät hippitukat ja värikkäät hippimekot! Ah!

Tule jo kesä. Ja tule jo aamu. Sitten voin laulaa First Aid Kitin kanssa:

"So the morning came
And swept the night away
As I was looking for
A way to disappear
Amongst the quiet things
And all these empty streets
I found a way, I found a way
To reappear..."