En tiedä johtuuko elämänpituisesta kirjojen suurkulutuksesta ja vain yleisesti luonteesta, mutta olen aina ollut kova tyttö ajattelemaan tapahtumia narratiivissa. Tapahtumia taaksepäin miettiessä hahmottuu niistä yleensä jonkinlainen draaman kaari tai tarina, ja syy-seuraussuhteita näen sielläkin missä niitä ei ehkä rehellisesti sanottuna ole.
Tällä kertaa näen elämässäni jatkumon bändiasioissa. Tuntuu siltä, että tasaisin väliajoin hurahdan suomalaiseen poppisryhmään. Kun tässä mietin asiaa taaksepäin, näyttää että lähimenneisyydessä sama kuvio on toistunut melko tasaiseen. Yhtenä talvena oli Ultramariini, sitten tuli Pariisin Kevät. Sen jälkeen kuuntelin yhden kesän Atlètico Kumpulaa, viime syksyn Minä ja Ville Ahosta, ja tämä marraskuu on jo viikon perusteella omistettu Pimeydelle.
Pimeyttä on kai kaveripiirissäkin hehkuteltu vuoden mittaan, mutta aiemmin tiesin siitä vain nimen. Joka ei houkuttanut. Piti käydä taas kaukana että näin lähelle - olin lapsuudenkodissa lomailemassa ja Radio Suomi soitti poppoon uutta singleä toistuvasti perusiskelmiensä välissä. (Näköjään on kanavan soitetuin kipale viime viikolla!) Ja sieltä se sitten lähti.
Nyt olen soittanut tuota Hetki vielä -sinkkua luupilla päivästä toiseen. Ja laulanut sitä kadulla ehheh. Korvamadoksi en kuitenkaan biisiä tuomitse, lyriikat vain sattuvat kolahtamaan marraskuuhun aiiiika hyvin.
Pitääkö mun olla mun koko elämäni tälläinen
ja mihin se viekään
ja pitääkö sulkea ovia joita
ei voi ehkä avata enää?
Ja pitääkö auringon paistaa
kun haluaisi jäädä vaan nukkumaan
Antakaa hetki vielä
hetki vielä...
Saa nähdä jääkö tämä vain marraskuun muistoksi, kuten jatkumon edellisille innostuksille on käynyt. Potentiaalia on kyllä ehdottomasti enempäänkin. Pimeys soittelee sen verran taidolla ja tunteella, että voisin veikata sen pysyvän kaiuttimissa pidempäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti