Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 

Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!

Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.

Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 

Silta - paras tanskantunti

Loputtomien kehujen ja ylisanojen innostamana aloin joulukuussa katsoa Siltaa. Se oli vuoden parhaita päätöksiä. Tanskalais-ruotsalainen tv-produktio imaisi heti sisäänsä. Ensimmäisen kauden hotkaisin projektin loppumisen ja Suomeen lentämisen välissä, ja kun lentokoneesta näin Juutinrauman sillan livenä olin ihan fiiliksissä. Joululomalla koetin puhua Sillasta kokoajan kaikkien kanssa, ja toista kautta aloittaessa tunnusmusiikki tuntui jo vanhalta ystävältä. Sekin kausi hujahti, kröhöm, päivässä, ja nyt hartain toiveeni on että kolmoskausi saapuisi Netflixiin vähän äkkiä. 

Silta keskittyy Juutinrauman sillan yhdistämiiin kaupunkeihin, Kööpenhaminaan ja Malmöön, ja niihin levittäytyvään rikosvyyhtiin jota Ruotsin ja Tanskan poliisijoukot yhteistyössä selvittävät. Huikean jännittävä juoni, nopeatempoinen kerronta ja varsinkin loistavat henkilöhahmot vangitsivat näytön ääreen ensimmäisestä jaksosta alkaen. Varsinkin ruotsalaisen poliisin Saga Norénin hahmo on kompleksisuudessaan tavattoman kiinnostava. (Saati varsin ihailtava!)  

Aiemmin olen vältellyt rikossarjoja ja mitään vähänkään kammottavaa katsottavaa viimeiseen asti. Silta oli kuitenkin niin hyvin tehty, että lukemattomat asiat kiinnittivät huomion eikä sarja käynyt liian jännäksi. Toki pimeä joulukuu ei ehkä ollut ideaalein katsomisajankohta - vikoja jaksoja katsoessani hiivin yksin kotona ollessa seinien viertä pitkin varjoja tarkkaillen ja kolahduksia panikoiden. Vielä enemmän iholle jännityksen tuo se, että sarja sijoittuu Pohjoismaihin - tähä paikkaan missä olen nyt. Ajoittain jaksoista saattaa tunnistaa tuttuja Köpiksen katunäkymiä, ja koko se tanskalainen fiilis on nyt paljon läheisempi ja siten myös kiehtovampi.

Tanskalaisuuteen liittyykin aspekti, jonka takia olen antanut itseni fiilistellä Siltaa ihan olan takaa. Sen lisäksi, että se vie vielä lähemmän tanskalaisuutta ja tätä maata, opin sen kautta tanskan kieltä ihan loistavalla tavalla. Poliisikieli ja nopea dialogi eivät todellakaan mahdollista tanskaksi seuraamista (en osaa seurata edes tanskanopea tanskaksi), mutta kun näkee suomenkielisen tekstityksen ja kuulee tanskankieliset sanat, tulee yhdistelleeksi koko ajan uusia sanoja ja sanontoja. 

Tanskantuntien hyödyn huomaa, kun saa aina vain enemmän selvää Sagan ja Martinin puheesta, ja ruudun sammuttamisen jälkeen päässä pyörivät yleensä juonenkäänteiden lisäksi jostain alitajuntaan livahtaneet lauseet. Ja mikä parasta, kuullunymmärtäminen ja aksentti paranevat kuin itsestään. Sitä auttaa varmaan sekin, että sarjassa kuulee rinnakkain sekä ruotsia että tanskaa. Sekoittamisen sijaan erot jäävät mieleen kaikumaan.

Tanskalaiseen tv-tuotantoon voisi nyt vaihdossa ollessa tutustua enemmänkin - ihan kielenoppimisen kannalta, tottakai... Hehe. Seuraavana listalla on ainakin toinen tanskalainen rikossarja, maailmanlaajuinen hitti Forbrydelsen. 

100 ha luontoa

Kilometrin päässä kotoa on Østerådalen. Sitä on vaikea kuvailla - se ei ole puisto, mutta ei ihan maaseutuakaan. Se on laidunta ja puistoja ja järviä, polkuja ja siltoja ja metsää. Se on 100 hehtaaria luontoa, jonne kävelee kotoa vain pari minuuttia. Se on ihan parasta. 

On mutaisia polkuja, jotka johtavat salaperäisiin pusikkoihin, on kaislikkoja ja osmankäämejä lampien rannoilla. 

On salaperäinen linnnunbongauskoppi, on pieniä polkuja ja leveämpiä teitä. On tilaa polkea ja juosta, katsella ja istua. 

On vettä joka virtaa lammissa ja puroissa, on siltoja jotka vie sen yli ja polkuja jotka vie sen luo. On lehmiä jotka laiduntaa sorkat mudassa ja joutsenia jotka ui sinisen taivaan alla. 

On ihmisiä jotka hymyilee ja tervehtii tuntemattomia. Ihmeellinen paikka. 

Hei tie vie mut...

Vielä lauantaina keskiyöllä kuuntelin sängyssä, kun tuuli piiskasi kaatosadetta ikkunaan, mutta sunnuntaina heräsin niin kauniiseen säähän että huhhuh. Täysin pilvetön taivas, vain kohtalainen tuuli, auringon lämpö ilmassa ja sunnuntai. Voisiko päivä olla parempi? No voisi, sillä tein pizzaa ja pannaria. 

Ja koska menin pyöräilemään! Olin suunnitellut polkaisevani maaseudulle jo lauantaina, mutta sunnuntai tarjosikin retkelle sata kertaa paremmat puitteet. Nappasin pannaria evääksi, aurinkolasit naamalle ja polkaisin keltaisen fillarini keskustasta poispäin. Seikkailu, vapaus ja kaunis syyspäivä. Ai että mikä fiilis valtasi mielen.

¨

Maalle vievällä tiellä sattui olemaan käynnissä joku suurehko pyöräilykisa. Vastaan suhahteli koko ajan kilpapyöräilijöitä, ja kadunvarsilla seisoskeli paikallisia perheitä taputtamassa kilpailijoille. Onneksi vastakkaiseen suuntaan sai mennä rauhaksiin. 

Otin suunnan Visseen, Aalborgin lähellä olevaan kylään, johon vei suora pyörätie. Vissestä jatkoin vain sinne minne tie vei - kyliä on niin lähekkäin, että melkein aina voi luottaa siihen että ennen pitkää päätyy jonnekin. Ja niin päädyinkin, satunnaisten reittivalintojen kautta poljin Nøvlingin kautta Gunderupiin. Vissessä oli ihan kauppojakin, mutta jälkimmäiset olivat vain pieniä nukkumalähiöitä, joissa oli keskellä kirkko. Ginderupista löytyi onneksi myös Shell, josta ostin tarpeeseen tullutta lisävettä. 

On ihanaa, kun voi vain polkea tuntemattomia teitä ja katsoa mitä edessä siintävien mutkien ja mäkien takaa löytyy. Mukana oleva kartta ja puhelimen gps antavat sen verran turvaa, ettei reittiä tarvitse juuri suunnitella, ja sitäpaitsi ainahan voi palata samaa reittiä takaisin. 

En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon olin haaveillut Tanskassa pyöräilemisestä, ennen kuin oikeasti pääsin polkemaan uusia teitä. Kaukana kaupungin humusta, peltojen keskellä polkeminen oli ihan hirmuisen ihanaa. Matkalla oli sopivasti mäkiä, mutkia ja nähtävää - lehmälaumat, maatilat ja tuulivoimalat täplittivät perinteistä maaseutua niin että aina löytyi jotain uutta ja kiinnostavaa. Kotimatkalla oli tosin melkoinen vastatuuli, mutta muuten loistava sää korvasi helposti senkin harmin. 

Kotiin palattua oli pakko lähteä vielä kävelylle lähipuistoon. Tuntuu että näin hyvällä säällä ei vain mitenkään malta istua sisällä. Aurinkoa ja melkeinpä kesäistä säätä on nyt riittänyt jo kolme päivää, ja vielä pari selkeän sään päivää on lupailtu. Niistä on hyvä nauttia täysin rinnoin nyt, kun tietää mitä on tulossa. Ja kun kaapissa odottaa vihdoin se kauan kaivattu sadetakki. Kiitos kun tulit, ihana aurinko! Ja sade, antaa tulla kun on sen aika, meitsi on valmis! 

Tattarin mysteerit

Kävipä niin että kuulin suuria kehuja tattarin tervellisyydestä ja mausta. On kuulemma kuitua ja proteiinia, magnesiumia ja vaikka mitä. Yksi kaveri ylisti tattariaamupuuronsa maasta taivaaseen ja toinen kertoi että se on suurta herkkua Virossa. Oli pakko kokeilla.

Ostin ison paketin tattarisuurimoita. Tein innoissani puuroa. Mikrossa se haisi ja näytti ällöttävältä. En luovuttanut. Nostin lautasen pöytään ja sekoittelin puuroa viileämmäksi. Tuoksu ällötti vieläkin. Maistoin ja totesin että juu ei maistu hyvälle. Siita puuroannoksesta sain ehkä kolmanneksen alas, loput piti heittää roskikseen. Tattaripuuro ei harvinaisen selvästi ollut mun juttu.

Kokeilin syödä myös kokonaisia keitettyjä tattarisuurimoita. Hain niitä vahingosta viisastuneena vain pienen pussin Punnitse&Säästästä. Tulos vaikutti aika samalta kuin puuro - jo keittäessä haju oli sama tuttu ja ällö. Tässä muodossa tattari meni kuitenkin alas, tosin se taitaa johtua siitä että hukutin sen lautasella pippurikastikkeeseen. En tiedä lasketaanko tätä siis maistamiseksi.

Nyt kotona onkin sitten paketillinen puurohiutaleita, joista tehtyä puuroa inhoan. Olenkin viettänyt sämpyläviikkoja ja tehnyt monta kertaa kuussa sämppytaikinan, johon olen heittänyt reippaasti tattarihiutaleita. Ja oi ihmettä: taikinassa tattarista tulekin ihan sairaan hyvää! Jotekin hiutaleet pääsevät leivässä täysin oikeuksiinsa - maku on tosi mieto, lähes huomaamaton, ja sämpylöiden koostumuksesta tulee tavallista mehevämpi. (Lisäksi ällö haju jää pois kokonaan.) 

Tattarisämpylät ovatkin yllättäen nousseet ihan suosikikseni, mietin tässä jopa että pitäisikö ostaa lisää hiutaleita kun ensimmäinen paketti alkaa loppua. Tällä kertaa leipomiini sämpylöihin lisäsin myös nokkosta, jonka sesonkin on nyt ja joka on mahtava lisä melkein mihin tahansa ruokaan. Nokkonen on myös aasinsilta heppakuvaan - jotenkin mun ja kamun villiyrttiretket aina jossain kohtaa ajautuu siihen että ihaillaan Halisten heppoja ja yritetään puhua niille. 

Tattarinokkossämpylät

5 dl vettä

50 g hiivaa

2 tl sokeria tai hunajaa

4 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja

2 tl suolaa

2 dl tattarihiutaleita

1 dl ryöpättyä ja pilkottua nokkosta

n.6-7 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja

4 rkl öljyä

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi ja liuota siihen hiiva. Sekoita puuhaarukalla mukaan sokeri/hunaja ja jauhot. Siirrä lämpimään paikkaan, esimerkiksi vesihauteeseen, nousemaan vartiksi. Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Lisää turvonneeseen ja kuplivaan taikinaan suola ja tattarihiutaleet sekä nokkonen. Sekoita voimakkaasti puuhaarukalla. Lisää vähitellen jauhoja ja sekoita voimakkaasti puuhaarukalla ja tarvittaessa kädellä. Kun lähes kaikki jauhot on lisätty, sekoita mukaan öljy. Lisää tarvittaessa jauhoja, jos taikina tuntuu liian löysältä.

Kostuta kädet vesialtaassa ja nostele löysää taikinaa pellille hieman palloiksi pyöritellen. Tästä taikinasta saa noin 30 sämpylää, koosta riippuen tietenkin. Nosta sämpylät pellille vasta juuri ennen uuniin nostamista, sillä pehmeä taikina leviää muuten helposti. Paista sämpylöitä uunin keskitasolla 10-15 minuuttia ja nosta pelliltä jäähtymään. 

Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa

Oi oi, on kyllä kevättä ilmassa. Kevään merkkejä on kaiken rakkaushömpötyksen ja kukkivien kirsikkapuiden lisäksi ehdottomasti se, että on taas aikaa lukea hyviä kirjoja. 

Jo pari viikkoa olen päässyt tekemään kirjastoon sellaisia retkiä, että voin lainata ihan mitä huvittaa koska arjessa on oikeasti aikaa lukea. Keskellä lukukausia sitä aikaa harvemmin on, ja vaikka olisi niin sitä on tenttikirjojen pänttäämisestä niin poikki että ajatuskin lukemisesta illalla uuvuttaa. Mutta nyt, nyt on taas aikaa ja intoa lukea. Ai että.

Viimeisin loistava kirja jonka olen lukenut on Sadie Jonesin uutukainen Ehkä rakkaus oli totta. Se oli niitä hyviä kirjoja, jotka vie mukanaan niin täysin ettei kirjan parhaita puolia edes osaa eritellä. En tiedä mikä tässä niin ihastutti. Tuntuu aina mahdottomalta osoittaa lempikirjoista se juttu, joka saa rakastamaan niitä.Oliko kerronta hyvää, vai juoni, vai hahmot? Vai veikö se niin kiehtovaan aikaan ja paikkaan etten malttanut tulla sieltä pois? Koskettivatko teemat? Rehellisesti sanottuna en tiedä.  Mutta sen tiedän, että luin tätä ääneen hihkuen ja voihkien ja hihitellen, lukuja yötä päivää ahmien ja kokonaisvaltaisesti mukana eläen. Loppua kohti en meinannut pysyä housuissani, niin malttamaton olin lukemaan tarinan loppuun. 

Lyhyesti referoituna tarina kertoo siis 1960-luvun Lontoon teatteripiireistä ja niissä pyörivästä ystäväkolmikosta. Luke on tarinan päähenkilö, pikkukaupungista Lontooseen muuttava lahjakkuus. Paul ja Leigh ovat tämän ystäviä, ja kolmikon tarinat kietoutuvat monella tasolla toisiinsa. Kirjassa ihmiset rakastavat ja riitelevät, ovat rikki ja sekaisin ja tekevät vääriä valintoja. Menestys ja tunteet ajavat tapahtumia vääjäämättä kohti konfliktia, eikä tarinaa seuratessa voi kuin purra huulta ja elää mukana. 

Näin mukaansatempaavia kirjoja tulee vastaan noin kerran vuodessa, ja rakastan sitä kirjaan uppoutumisen tunnetta ihan mielettömästi. Melkeinpä harmittaa että olen jo lukenut kirjan - olisi ihana kokea ensilukukerta aina uudestaan. 

Sebastianin fanitytöt

En tykkää yhtään sellaisista sopimuksista, missä sovitaan ettei anneta tänä vuonna/jouluna/ajankohtana lahjoja. Tylsää! Mä rakastan lahjojen antamista. Ajan kuluessa tulee aina vastaan jotain, josta ajattelee heti että "toi ois sille niiiiiin paras lahja". Joulu ja syntymäpäivät on parhaita syitä toteuttaa niitä ideoita, tuoda hymyä ihmisten kasvoille osuvilla paketeilla. Näyttää antamalla että välittää. Kun joskus se on muuten niin vaikeaa sanoa. 

Että ei mulle tarvitse antaa lahjoja takaisin, mutta antakaa mun antaa lahjoja muille. Sen tuoma ilo on mulle niin suurta ja kirkasta, etten kaipaa itselleni muuta.

Tällä kertaa lähenee ystäväni Sallan merkkipäivä. Sain niin loistavan lahjaidean, että toteutin ja annoinkin muistamiseni jo etukäteen. Sallan parhaita puolia on sen pettämätön maku tv-sarjoissa ja leffoissa. Toinen loistava puoli on jatkuva valmius seikkailuun ja kolmas seura villiyrttiretkillä. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään jos niikseen tulisi. 

Edellä luetelluista hyvistä puolista kaksi ensimmäistä yhdistyy usein. Tänä keväänä on Sallan kanssa toistuvasti päätetty lähteä seikkailemaan johonkin uuteen ja jännittävään paikkaan, keksiä jotain kiehtovaa puuhaa tai kokea jotain jännittävää. Toistuvasti ollaan seikkailun sijaan päädytty mun kotiin syömään jäätelöä ja katsomaan Parks and Recreationia. Kyseisen loistosarjan vinkkasi mulle aikoinaan Salla, joten oli vain sopivaa keksiä synttärilahjakin siihen liittyen. 

Parks and Recreation on täynnä ihania ja rakastettavia hahmoja, joista koskettavin on kuitenkin Little Sebastian, maailman paras minihevonen. Tiedän että kyseinen heppa on Sallankin sydäntä lähellä, joten synttärilahjaksi teetätin sarjassain nähtävän Little Sebastian -t-paidan. Siitä tuli niin hieno että olen lahjasta melkein kateellinen. 

Hyvää synttäriä Salla!

Be the Leslie Knope of whatever you do!

Mitä laittaa tehosekottimee

Outoja tapahtuu, oon alkanut kuunnella suomiräppiä. Tai yhtä räppäriä, sillä Paperi T:n Malarian pelko on on niin hyvä, että jopa mä tykkään. Se tarkoittaa tosi hyvää. 

Yhdessä levyn biiseistä lauletaan: "Joka aamu sama valinta, mitä laittaa tehosekottimee: hedelmät vai pään inee". Tätä mäkin usein pohdin, tosin lähinnä sitä että laitanko hedelmät tehosekoittimeen vai syönkö sellaisenaan. Koko alkukevään tein uudella blenderillä jos jonkinlaista smoothieta, mutta nyt se into on hiipunut. Yhtäkkiä hyvältä vaihtoehdolta tuntuikin hedelmäsalaatti. 

Hedelmäsalaatin tekeminenkin on vähän outoa. Totesin, etten ole tainnut kertaakaan omassa kodissani tehdä sitä. Hedelmäsalaatti on sellainen lapsuuden ruoka. Tai ei oikeastaan - se on lapsuuden herkku. Jotain vähän arjesta poikkeavaa ja parempaa, jolla herkuteltiin jonain erityisenä hetkenä. Jotain mitä tarjottiin vaikka joulupöydän jälkiruokana, ja jonka purkkipersikat olivat ihmeellisen ihania ja jännittäviä. Se oli aikanaan sellainen vähän jännittävä mutta turvallinen herkku. 

Ja nyt söin sitä ihan vaan välipalaksi. Kyllä on maailma ja ruokailutavat muuttuneet. Ehkä ihan hyvään suuntaan, sillä onhan se ihan positiivista että purkkipersikat eivät ole se elämän kohokohta. Mutta vaikka persikat ja tuoreet hedelmät ovat nykyään ihan perusjuttuja, niin kyllä hedelmäsalaatissa silti oli vielä jotain taikaa. Jotain siitä erityisestä hedelmäsalaattifiiliksestä palasi, kun lusikoin riemunkirjavaa sekoitusta yksiössäni. 

Jos lapsuuden fiiliksiin voi palata näin helposti, niin taidan tehdä hedelmäsalaattia ja muita retroherkkuja useamminkin. Esimerkiksi (soija)nakkikastike ja toskapiirakka voisivat olla aika hyviä vaihtoehtoja. Ja hedelmäsalaatti nyt on tekemisen arvoinen jo muutenkin - ei sitä kovin moni herkku ole yhtä ihanan värinen kuin tämä. 

Hedelmäsalaatti

2 banaania

1 omena

2 dl pakastemansikoita sulatettuna

1 appelsiini

1 greippi

Pilko kaikki ja sekoita kulhossa. Voit antaa mehevöityä hetekn jääkaapissa, jos tekee mieli. Nauti välipalana tai herkkuhetkellä.

Kaksikomponenttiliimaa ja huonoja kiinnityksiä

Terveisiä täältä Saaran korupajasta! 

Huhtikuussa on päässyt yllättämään askarteluinnostus. Olen saattanut loppuun pari vanhempaa projektia ja näpertänyt muutamat ihan uudet ideat valmiiksi. Itsetehdyt korvikset ovat olleet pitkään se mun juttu, ja nyt kokoelma karttui hieman. 

Yhdet uudet korvikset tein vanhoista vetoketjujen vetimistä. Reilillä mukana olleesta laukusta hajosi (matkan aikana...) molemmat vetoketjut. Otin vetimet talteen muka korjaamista varten, mutta päätinkin että lienee kätevämpää vaihdatuttaa kokonaan uudet vetskarit laukkuun ja ottaa vetimet ihan uuteen käyttöön. 

Pienellä vaivalla sainkin aikaiseksi mainiot matkamuistokorvikset! Askarteluun tarvitsin vain korvisten taustoja ja kaksikomponenttiliimaa. Taustoja ja muita koruaskarteluun liittyviä romppeita saa askartelu- ja helmikaupoista. Liimaa saa varmaan samasta paikkaa, itsehän käytin hyväkseni iskän varastoja kotipuolessa. 

Homma itsessään on hyvin simppeli. Ensin tsekataan, mihin kohtaan taustat halutaan liimata. Sitten kyseisiä kohtia vähän karhennetaan metallille sopivalla hiekkapaperilla, ja kaksikomponenttiliiman molempia osasia levitetään haluttuun kohtaan. Sitten taustat vain nopeasti liimaan paikalleen ja varovasti kuivumaan. Ja tsazaam: korvikset ovat valmiit!

Askarteluinnostuksessani väkertelin myös tälläisiä värikynäkorviksia, joista tuli myös tosi kivat. Ongelmana vaan on nyt se, että ne hajosivat heti kun laitoin ne korviin. Liian huonot kiinnitykset. Koetan keksiä uuden keinon tehdä hieman kestävämmät versiot, niistä ehkä lisää sitten aikanaan...

Loputtomat lukulistat

Nämä listat eivät lopu koskaan: listat kirjoita, jotka haluaisin lukea.

Niitä on kaikkialla. Puhelimessa, tietokoneella, pikku lappusilla ympäri kotia ja omassa mielessä.  Kavereiden puheissa, kirjahyllyssä, liitutaululle raapustettuna.

Tarkinta listaa pidän tässä liitutaulussa. Näistä viime kesänä kirjoitetuista on jo melkein kaikki luettukin. Ken Follet oli hyvä historiallinen tiiliskivi riippukeinuun, Jonas Gardell taas avartava katsaus lähimenneisyyteen. Eliotin Middlemarch oli niin tylsä että jätin sen kesken, kun taas McCarthyn Veren ääriin oli erilaista ja väkivaltaisempaa kuin mikään ennen lukemani. 

Ayn Randin Fountainheadin ostin Lontoosta ja se odottelee yhä kirjahyllyssä hetkeään. Samoin Donna Tartt ja Sister Souljah ovat yhä korkkaamatta, enkä malta odottaa että pääsen niihin käsiksi. Jhumpa Lahirilta taas luin useammankin teoksen, ja kirjailija nousi varsinkin Tulvaniityn ansiosta yhdeksi suosikeistani. 

Liitutaululista pitäisi päivittää. Se ei palvele tarkoitusta, jos suurin osa kirjoita on jo luettu. Listalle ovat menossa ainakin:

-Michel Houellebeq: Soumission

-Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

-Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

-Henry James: Portrait of a Lady

-Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni

-Christopher Isherwood: Goodbye to Berlin

-Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja Taikavuori

-Michelle Haimoff: These Days are Ours

 ja monta muuta, jotka ajelehtivat jossain lapuissa tai listoissa jossain päin asuntoani...

Asioita joita rakastan

Se tavallinen tarina. Tyttö kuulee kehuja kirjasta, törmää siihen kirjastossa, lainaa, lukee ja rakastuu. Niin käy aina uudestaan ja uudestaan, ja niin kävi nytkin.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on siunattu loistavalla nimellä. Se pistää silmään, tarttuu korvaan ja kiertää kaveripiirissä suusta suuhun. Nimi kiehtoo ja saa ajattelemaan - mitä ovat ne asiat, jotka saavat sydämen hakkaamaan?

Ihan suoraan näistä asioista kirja ei kuitenkaan kerro. Se kertoo jostain vielä kiinnostavammasta. Kankimäki kirjoittaa omasta elämästään, siitä miten hän piti vapaavuoden työstään ja lähti suin päin Japaniin tutkimaan lempikirjailijansa Sei Shōnagonin tarinaa. Hän matkustaa täysin vieraaseen maahan osaamatta kieltä tai omaamatta tarkkaa tutkimussuunnitelmaa tutkiakseen 1000-luvun alun kirjailijatarta, josta ei tiedetä juuri mitään. Kasassa on todellakin ainekset seikkailuun.

Seikkailuksi ei teosta voi kuitenkaan kutsua, vaan enemmänkin tutkimusmatkaksi Japanin kulttuuriin ja nykyaikaiseen elämään. Ummikkona ja omaa epävarmuuttaan ja intoaan rehellisesti kuvaamalla Kankimäki avaa ainutlaatuisen kuvan uuteen kulttuuriin, niin sen hyviin kuin huonoihin puoliin. Hän kertoo miten hikoili Japanin elokuisissa helteissä, miten hurmaantui kabukiteatterista, miten asunnon keittiössä kulkee torakoita ja miten Kioto täyttyy vaaleanpunaisista pilvistä hanamin eli kirsikankukkien kukinnan aikaan. Nykyajan kanssa rinnakkain kulkee koko ajan Sein aika, Heian-kausi tuhat vuotta sitten. Kankimäki vertaa omaa aikaansa historiaan, kertoo ja kuvittelee miten asiat olivat silloin ja yrittää luoda kuvan ihailemansa kirjailijan elämästä omien kokemustensa avulla. 

Rehellinen kirjoitustyyli ja omien kokemusten rohkea esiintuominen tuovat kirjan lähemmäs lukijaa kuin moni muu matkakertomus. Kankimäen teos on ihana sukellus Japanin kulttuuriin ja kiehtovaan menneisyyteen, ylistys elämän pienille iloille ja niiden huomaamiselle, kannustus tuntemattomaan hyppäämiselle sekä kaiken lisäksi ihana lukukokemus. 

Mielestäni kirjat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne vievät aivan uuteen paikkaan ja avaavat silmät näkemään maailman vähän tarkemmin ja kauniimmin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tekee juuri näin. Japani ja sen kulttuuri aukenivat niin kiehtovalla ja kauniilla tavalla, että Kioto hyppäsi suoraan haavematkakohteiden listalle. (Heti siihen Istanbulin, Marokon ja Islannin perään.) Kirja herätti halun elää, tuntea ja matkustaa, nähdä kaikki ja repäistä itsensä irti siitä mikä pelottaa. Kankimäki teki niin, ja sen nyt näkee mitä hienoa siitä seurasi. 

Ja niin, asioita joita rakastan:

-meri

-klassinen musiikki yllättäen livenä

-kirjakaupojen englanninkieliset osastot

-auringonlaskut

-keitetyt kananmunat

-lukeminen

-väreittäin järjestetyt kirjahyllyt

-Pinterest

-kuntonyrkkeily

-valo

Sesonkisafkaa

Kausiruoka-ajattelu on yksi asioista, jotka on tärkeitä vihreämmässä elämässä. Minulla on kotona keittiön seinällä Satokausikalenteri, josta tsekkailen viikon ruokia suunnitellessani mitä kannattaa ostaa. Sesongissa olevat vihannekset ja hedelmät ovat sekä halvempia että maukkaampia, minkä lisäksi on ekologisempaa syödä talvella syksyllä kasvatettua lanttua kuin kasvihuonetomaatteja. 

Lanttujen syöminen talvella ei kuitenkaan ole lähelläkään koko totuutta kausituotteiden suosimisesta. On totta, että talvella harvempi tuote on sesongissa kuin kesällä. Huippukauttaan viettävät kuitenkin monet hedelmät ja juurekset. Esimerkiksi kiivit ja appelsiinit ovat hyviä ja halpoja. Ostinpa eilen myös ananaksen parilla eurolla, ja se oli supermaukas. 

Lisäksi tuntuu ihan hyvältä, että talvella syö vähän erilaisia ruokia kuin kesällä. Keitot ja padat talven vihanneksista sopivat kylmiin päiviin, ja pitkään haudutetut juurekset ovat oikeasti mukavaa vaihtelua kesän tuoreille herkuille. Eiväthän tuoreet kesän tomaatit maistuisi niin erityisiltä, jos niitä ei joutuisi kaipaamaan osaa vuodesta. 

Talven kausiruokakokkailu on paljon muutakin kuin vain uunijuureksia ja sosekeittoa. Pienellä vaivannäöllä vähän vieraammistakin raaka-aineista saa ihania makuelämyksiä, jotka vetävät vertoja kesän ihanuuksille. Esimerkkinä tarjoan tämän punajuuririsoton. Paahdettua punajuurta, valkoviiniä, vuohenjuustoa ja avot! Kyllä kelpaa herkutella sesonkivihanneksilla! 

Punajuuririsotto

4 punajuurta

2 rkl öljyä

1 sipuli

1 kasvisliemikuutio

6 dl vettä

2 dl valkoviiniä (tai 1 rkl valkoviinietikkaa sekoitettuna desiin vettä)

2 1/2 dl risottoriisiä (tai puuroriisiä)

200 g  vuohenjuustoa

Kuori punajuuret ja lohko ne neljään osaan. Levitä punajuuret uunipellille ja ripottele päälle öljyä. Sekoittele lohkoja niin että kaikki saavat pintaansa öljyä ja paista uunissa ensin 225 asteessa 30 min ja sitten 175 asteessa n. 30 min tai kunnes lohkot ovat pehmenneet. 

Kiehauta vesi kattilassa tai vedenkeittimessä. Liuota veteen kasvisliemikuutio. Pilko sipuli pieneksi silpuksi. Palastele jäähtyneet punajuuret pieniksi paloiksi. Kuutioi myös vuohenjuusto. 

Kuullota sipulia pannulla ja lisää sekaan riisi. Sekoittele riisiä ja sipulia kunnes riisi muuttuu hieman läpikuultavaksi. Käännä levy kolmoselle, lisää pannulle valkoviini ja sekoita kunnes se on imeytynyt riisiin. Lisää sitten kasvislientä ja sekoittele, lisää nestettä aina kun edelliset ovat imeytyneet. Hauduttele risottoa miedolla lämmöllä niin kauan, että kaikki neste on lisätty. Jos risotto vaikuttaa raa'alta tai kuivahkolta, lisää vettä halutun lopputuloksen saamiseksi. 

Sekoita risoton joukkoon punajuuret ja vuohenjuustokuutiot. Sekoittele kunnes punajuurten väri on levinnyt ja juusto sulanut risoton joukkoon. Tarjoile lämpimänä.

Surround yourself with beautiful pictures

Joo, mun päiväkirjan kannessa on ranskanperunoita. 

Can't help falling in love.

Villinä villasukkiin

Joo, kävin sitten villasukkanäyttelyssä. 

Tosin oli siellä oikeasti myös tumppuja ja hanskoja. Kysessä oli siis Sukupolvien silmukat -kirjaan liittyvä käsityönäyttely Turun Taitokeskus Juseliuksessa. Lainasin kyseisen kirjan joululomalla kotipaikkakunnan kirjastosta ja hullaannuin ihan täysin. Teokseen on koottu viime vuosisadan alun neuleohjeita rajantakaisesta Karjalasta. Vanhoja malleja on rekonstruoitu niin säilyneistä kappaleista kuin arkistoijen kuvista. Ohjeet on muutettu nykyneulojalle sopiviksi ja kasattu herkullisesti kuvitettuun kirjaan. 

Sen lisäksi, että juureni ovat Pirkanmaalla, koen olevani pieneltä osalta kotoisin myös Karjalasta. Sieltä Laatokan rannoilta ovat kotoisin puolet isovanhemmistani, ja sitä perinnettä on vaalittu lapsuudessa ihan yhtä paljon kuin tuota rievän leipomista. Pienestä pitäen meitä lapsia on opetettu rypyttämään karjalanpiirakoita, ja mummo kertoili aina välillä eläessään lapsuutensa lauluista ja tavoista jälkipolville. 

Mummo opetti minulle myös käsitöiden tekemistä ja innosti aina neulomaan ja virkkaamaan. Mummon lankakorista kotiin kulki monta kerää, joista varmaan vieläkin osa on tallella. Erityisesti niiden muistojen takia hänen lapsuudestaan peräisin olevat neulemallit tuntuvat todella kiinnostavilta ja tärkeiltä. Arvostan hurjasti sitä, että saan mahdollisuuden jatkaa itsekin perinnettä ja toteuttaa vanhoja neulemalleja. Jotka ovat muuten kaiken lisäksi todella kauniita! Valinnanvaikeus iskee, kun pitää miettiä minkä tahtoisi neuloa. 

Erityisen mielenkiintoista kirjassa oli unhoon painuneen, aikoinaan melko yleisen kiinteän ketjusilmävirkkauksen esittely. Kirja esittelee monia kyseisellä tekniikalla tehtyjä töitä, joista esimerkkejä ovat ylläolevan kuvan tuotokset, sekä antaa perusteelliset ohjeet tekniikan opettelemiseen! Aina innokkaana uuden kokeilijana aion todellakin kokeilla virkkausta. Hienoa, että tälläisiä vanhoja taitoja elvytetään. 

Näyttely on nähtävissä vielä pari viikkoa Taitokeskus Juseliuksessa. Vaikka esillä on vain pari vitriinillistä sukkia ja lapasia, pidin ainakin itse tästä vähän erilaisesta taide-elämyksestä, ja selitin kaverille käsitöiden taustoja ja tekniikoita ihan innoissani. Jos villasukat eivät kiinnosta, on Juseliuksen talo vierailun arvoinen jo ihan arkkitehtuurinsa vuoksi! Suosittelen myös kirjaan tutustumista, jos käsityöt vähänkään kiinnostavat. Neulemallit ovat sen verta ihania, että inspiraation vaara on suuri. 

Ja mun suosikkitumppu on ehkä tuo, joka on viimeisessä kuvassa toinen vasemmalta. 

Rievä, rakkaimpani

Olen syntyjäni hämäläinen. Pirkanmaalta, Tampereen kupeesta. Hämeessä on kotiseutu, sielunmaisema ja rakkaimmat perinteet. Niinkuin rievä. Tai riävä, niinkuin Tampereella sanotaan. 

Rievä on ihanaa ohraleipää. Pehmeää, maukasta, täyttävää. Minulle rievä on tullut tutuksi mummun kautta - hän leipoi aina välillä rievää koko suvulle, välillä kahvipöytään, välillä muuten vain. Leivän tekoa en kuitenkaan saanut mummun opissa, vaan kotitaloustunnille oli kutsuttu vieraaksi joku paikallinen rouva opettamaan perinneleivän tekemistä teineille. 

Taisin arvostaa juuriani jo nuorena, koska muistan ottaneeni opit innoissani vastaan. Tulevina viikkoina rievää syötiin kotona usein, ja mummullein vietiin näytekappale. 

Rievää leivon vieläkin mielelläni. Se on arkileipää ja herkkuleipää. Mummullekin rievää viedään, tosin nykyään osat ovat vähän vaihtuneet. Nykyään mummu ei juuri tarjoile rievää suvulle, vaan nuorison osa on tehdä rievää mummulle. Jatkumo tuntuu hyvältä, perusasioita sukupolvelta toiselle. 

Rievän tekeminen ei ole mitään rakettitiedettä, mutta pari kommervenkkiä siinä on. Nostatusvaiheita ja taikinan leiväksi muotoilua kannattaa seurata ohjeista aika tarkkaan, jotta tulos onnistuu. Kun homman jujun oppii, sujuu homma kuin vettä vaan. Loppujen lopuksi rievän teko on helppoa ja leipä herkullista. Ei mikään ihme, onhan ohje sukupolvien saatossa täydelliseksi muotoutunut!

Riävä

6 dl vettä

2 tl sokeria

1 tl suolaa

1 pala hiivaa (50g)

5 dl ohrajauhoja

5 dl vehnäjauhoja

Mittaa kulhoon kädenlämpöinen vesi. Liuota siihen sokeri, suola ja hiiva. Vispaa nesteeseen ohrajauhot ja anna taikinan levätä noin 5 minuuttia. Laita uuni kuumenemaan 300 asteeseen.

Sekoita vehnäjauhot vähitellen lisäillen taikinaan. Käytä sekoittamiseen puuhaarukkaa. Sekoita voimakkaasti. Anna taikinan kohota hetki liinan alla. Taikina saa olla löysähköä, mutta jos se tuntuu liian löysältä, lisää vehnäjauhoja (1/2 dl kerrallaan). Kiinteämpi leipä on helpompi leipoa, mutta ei ole niin pehmeä valmiina. Sopivan pehmeä taikina on vähän kuin... maapähkinävoita.

Jauhota pöytä kunnolla vehnäjauhoilla. Kaada puolet taikinasta kasaksi pöydälle. "Nosta" leivän reunat sivuilta keskelle, aina vastakkaisilta sivuilta nostaen, kuin tekisit lahjapakettia. Nappaa jauhoisin käsin leivän alta kiinni ja kiepauta leipä ylösalaisin pellille. Pöytää vasten ollut puoli on nyt siis leivän päällinen ja nostetut reunat jäävät pohjalle. Leipä on kokonaan jauhotettu. Toista sama lopulle taikinalle ja anna leipien kohota hetki liinan alla. 

Pistele kohonneet leivät nopeasti haarukalla. Paista leipiä uunin alatasolla 20 minuuttia 300 asteessa. Jos leivät meinaavat palaa päältä, laita niiden päälle leivinpaperinpala. Kypsän leivän tunnistaa siitä, että sen pohja kumisee kun siihen koputtaa. Anna kypsien leipien jäähtyä leivinliinan alla.

Rievä maistuu parhaalta tuoreeltaan, voisipaisun kera. Säilytykseen ideaali on paperipussi ja huonelämpötila. 

Ps. Rievästä on moneen - tällä kertaa käytin viimeisen, vähän jo kuivahtaneen rievänpalan palak tofun joukkoon pilkottuna. Toimi!

Ysäriharrastus

Harva harrastus on säilynyt lapsesta asti. Pianonsoitto jäi, samoin satubaletti. Neljähookerhossakaan ei ole tullut käytyä, heh. Yksi harrastus kuitenkin tekee paluun aina noin viiden vuoden välein. Meinaan postimerkkeily.

Skidinä olin kateudesta vihreä kun serkut aina kesälomilla järjestelivät postimerkkikansioitaan. Kansainvälisen perheen jälkikasvulla oli merkkejä vaikka mistä. Minä ja siskoni katselimme kiinnostuneina uusien merkkien etsintää, liotusta irti paperista, kuivausta ja kansioon tallentamista. 

Kaihoisat katseet taidettiin huomata, sillä sain eräänä jouluna oman postimerkkikansion joululahjaksi. 

Niinä aikoina keräilin postimerkkejä suhteellisen aktiivisesti - kyselin kavereilta ja sukulaisilta vanhoja kirjeitä ja leikkelin vaihtuvien kirjekaverien kuorista merkit talteen. Vuosien kuluessa into kuitenkin laantui. Sukulaisten postiarkistot oli käyty läpi, ja kirjekaverit vähenivät sähköpostin myötä. Kokonaan harrastus ei kuitenkaan jäänyt. 

Jo monta vuotta keräily on jatkunut aktiivisen epäaktiivisena. Tilaisuuden tullen huomaan olevani yhä  filatelisti. Silloin harvoin kun postimerkillistä postia tulee, nappaan yhä merkit talteen. Äiti tekee samaa ja tuo aina välillä minulle keräämiään merkkejä. Kotona on aina jossain rasiassa talteen otettuja merkkejä. 

Ja aina voi viiden vuoden välein huomaan, että merkkejä on kertynyt niin paljon, että on aika liottaa ne irti kuorista ja järjestellä kansioon. Se on paras hetki keräilyssä. Kun saa liittää uudet löytönsä kokoelmiinsa, muiden merkkien joukkoon. 

Vuosien saatossa merkkejä on kertynyt jo aika joukko. Lapsena kaikki merkit tuntuivat yhtä vanhoilta ja tutuilta, mutta nyt niissä huomaa jo ajan kulumisen. Pikkutyttönä kerätyt merkit ovatkin vanhoja ja nostalgisia. Postimerkkikansiosta näkee ajan kulun. Jos harrastus pysyy vielä jatkossakin, löytyy hyllystä vuosien päästä aika kiehtova katsaus historiaan.

Katsaus, joka on kerätty puolivahingossa, lapsuuden harrastuksen ansiosta. 

Ekolahjuksia, osa 2

Kuinka pakkaat ekologisen ja (tunnistettavan) persoonallisen paketin.

-Nappaa lehtilaatikosta sanomalehteä tai mainoksia.

-Kääri lahja paperiin ja asettele kiva kuva päällepäin. Taittele ja teippaa nätisti.

-Kierrä ympärille kauniinväristä villalankaa ja tee rusetti. 

-Nimikoi paketti uhkauskirjetyyliin leikkaamalla lehdestä kirjaimia ja liimaamalla ne käärepaperiin.

Vaikka irtokirjaimet auttavat siinä ettei pakettia tunnisteta käsialasta, on mahdollista että niistä välittyy antajalle tyypillinen askarteluinnokkuus ja lahjan anonymiteetti katoaa.

Etuja:

-ekologisuus

-persoonallisuus

-muokattavuus

-askartelun tarjoama rentoutuminen ja mahdollinen flow-tila

Kiitos Youtube!

Hiphei, ihania onnistumisen elämyksiä heti vuoden alkuun. Opin pilkkomaan mangon! Aiemmin olen aina saanut aikaan lähinnä koko keittiön laajuisen sotkun ja superepämääräisiä rääpäleitä. Ja tuntenut hurjia kateuden ja hämmennyksen tunteita tälläisiä kuvia kohtaan:

Mutta internet on ihana ja opettaa kaikenlaista. Youtubesta voi opetella myös mangon pilkkomista. Kiitos elämä, kiitos äiti, kiitos Youtube! Meitsi nauttii nyt symmetrisistä mangokuutioista.

Jätskirakkaus

Yksi syistä, minä takia en ikinä voisi ryhtyä vegaaniksi, on jäätelö. En voi kuvitella että en voisi syödä jäätelöä. Kesän tötteröt kioskilla, lautaselliset jädeä kaverien kanssa ja myöhäisiltojen Ben&Jerrysit on vaan niiiiiin rakas herkku. 

Nyt kuitenkin jäätelö on kohdannut vastustajan. Vuoden aikana olen nimittäin alkanut yhä enemmän lämmetä banaanijädelle. Se on maailman nerokkain ruoka: jäätynyttä banaanina joka murskataan jäätelöksi. 

Herkku on ollut tuttu jo monta kuukautta, mutta syksyllä keksin viedä sen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ripaus kaakaojauhetta muuttaa banaanimössön ihanaksi sulkaajäätelöksi! Tätä olenkin siten makustellut koko loppuvuoden siinä määrin, että tehosekoittimeni otti ja hajosi kovasta käytöstä...

Banaanijätski on supernopea, terveellinen ja monipuolinen herkku. Uusia makuja saa vaikka edellämainitulla kaakaojauheella, maapähkinävoilla, marjoilla... Ideoita olisi vaikka mitä, ja sormet syyhyää toteuttamaan niitä. Banaanijäätelöstä onkin tullut arjen karkinkorvike, herkkuhetkien ilo ja terveellinen välipala. Kokeile säkin!

Banaanijäde

1 banaani

1 tl kaakaojauhetta

Kuori kypsä banaani ja viipaloi se pakaterasiaan. Jäädytä pakastimessa yön yli. Kippaa jäiset viipaleet blenderiin tai tehosekoittimeen, lisää kaakaojauhe ja surauta murskaksi. Sekoita välillä lusikalla jos seos jää kököille tai painuu pohjalle. Siirrä kulhoon ja makustele heti. 

Bingoillen eläkkeelle

Vuoden vaihteessa päättyi yksi iso aikakausi, aikani ainejärjestön hallituksessa ja erityisesti sen puheenjohtajana. Vietin pääkallopaikalla vuoden 2014, ja olen superylpeä siitä että tein sen. Yliopistoon saapuessani en olisi ikinä uskonut päätyväni kyseiseen pestiin, en edes pari vuotta sitten. Mutta tein sen, ja selvisin kunnialla läpi.

Puheenjohtajana olo oli haastavaa, palkitsevaa, mielenkiintoista, kuluttavaa, stressaavaa, antoisaa, ihanaa ja unohtumatonta. Opin itsestäni ja ympäristöstäni valtavasti uutta aina yliopiston toiminnasta ryhmädynamiikkaan sekä ihmisten kannustamiseen ja oman epävarmuuden yli nousemiseen. Opin että mitä vaan voi tehdä jos vain ryhtyy toimeen, ja opin että ryhmän vetäminen on paljon muutakin kuin tehtävien jakamista. Opin että jaksan, osaan ja pystyn. 

Jäähyväisillallisella hallitus antoi superihanan lahjan kiitokseksi kaudesta. Varsinkin kortti lämmittää sydäntä: se on koko porukan kasaama eläkebingo meikäläiselle. Olen tehnyt ainejärjestölehteen eri aiheisiin liittyviä bingoja, ja nyt sain ihan oman henkilökohtaisen bingon. Emeriittana pitäisi näköjään muun muassa tehdä paprikahummusta, seikkailla uuteen kaupunkiin ja pitää teehetki. Houkuttavaa.  Nyt vain raksimaan ruutuja ja rentoutumaan bingon toivossa!