Oi oi, on kyllä kevättä ilmassa. Kevään merkkejä on kaiken rakkaushömpötyksen ja kukkivien kirsikkapuiden lisäksi ehdottomasti se, että on taas aikaa lukea hyviä kirjoja.
Jo pari viikkoa olen päässyt tekemään kirjastoon sellaisia retkiä, että voin lainata ihan mitä huvittaa koska arjessa on oikeasti aikaa lukea. Keskellä lukukausia sitä aikaa harvemmin on, ja vaikka olisi niin sitä on tenttikirjojen pänttäämisestä niin poikki että ajatuskin lukemisesta illalla uuvuttaa. Mutta nyt, nyt on taas aikaa ja intoa lukea. Ai että.
Viimeisin loistava kirja jonka olen lukenut on Sadie Jonesin uutukainen Ehkä rakkaus oli totta. Se oli niitä hyviä kirjoja, jotka vie mukanaan niin täysin ettei kirjan parhaita puolia edes osaa eritellä. En tiedä mikä tässä niin ihastutti. Tuntuu aina mahdottomalta osoittaa lempikirjoista se juttu, joka saa rakastamaan niitä.Oliko kerronta hyvää, vai juoni, vai hahmot? Vai veikö se niin kiehtovaan aikaan ja paikkaan etten malttanut tulla sieltä pois? Koskettivatko teemat? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Mutta sen tiedän, että luin tätä ääneen hihkuen ja voihkien ja hihitellen, lukuja yötä päivää ahmien ja kokonaisvaltaisesti mukana eläen. Loppua kohti en meinannut pysyä housuissani, niin malttamaton olin lukemaan tarinan loppuun.
Lyhyesti referoituna tarina kertoo siis 1960-luvun Lontoon teatteripiireistä ja niissä pyörivästä ystäväkolmikosta. Luke on tarinan päähenkilö, pikkukaupungista Lontooseen muuttava lahjakkuus. Paul ja Leigh ovat tämän ystäviä, ja kolmikon tarinat kietoutuvat monella tasolla toisiinsa. Kirjassa ihmiset rakastavat ja riitelevät, ovat rikki ja sekaisin ja tekevät vääriä valintoja. Menestys ja tunteet ajavat tapahtumia vääjäämättä kohti konfliktia, eikä tarinaa seuratessa voi kuin purra huulta ja elää mukana.
Näin mukaansatempaavia kirjoja tulee vastaan noin kerran vuodessa, ja rakastan sitä kirjaan uppoutumisen tunnetta ihan mielettömästi. Melkeinpä harmittaa että olen jo lukenut kirjan - olisi ihana kokea ensilukukerta aina uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti