Eilen oli ilmassa jälleen yksi kevään, tai oikeastaan kesän, merkki, kun ainejärjestö teki matkan mökille. Olin vähän allergiapöhnässä ja väsynyt, mutta iloinen ihmisjoukko ympärillä lämmitti mieltä ja aurinko villapaitaa. Pari kertaa kiivettiin kalliolle - sieltä näki yli saariston, ulapan toiselle rannalle ja auringonsäteiden ali.
Istuin pitkään auringossa kalliolla ja vain katsoin maisemaa. Päässä pyöri viime aikojen stressinaiheet ja toisaalta kaikki tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus. Täytän ensi viikolla 24, ja se tuntuu yhtäkkiä aika paljolta. Ensi viikolla alkaa myös harjoittelu, joka tuntuu johtavan suoraan vaihtoonlähtöön ja kaiken muuttumiseen. Uuden kynnyksellä tekee aina mieli juosta toiseen suuntaan ja lujaa.
Kallio käsien alla, kanadanhanhien huudot korvissa ja aurinkoläikkäinen meri edessä päässä soi Tehosekoittimen Maailma on sun, eikä ne sanat ole koskaan sopineet hetkeen niin hyvin kuin nyt. Kasvava vuosien paino ja ahdistavat ajan pyörteet, tyly asfaltti ja ohuet unet. Mutta kukkulalta näki maailman ja tuuli puhdisti ajatukset. Ehkä maailma vielä on mun.
Kasvaa vuosien paino
meidät pian alleen musertaa
käy jalkoihin tyly asfaltti
unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa
niil on liikaa mistä valita
ei kukaan huomaa
et kaikki on selvää
jos vain osaa katsoa
Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun
Nosta kasvot ylös sateeseen
katso lintujen lentoa
ne ei kylvä
ei ne satoa korjaa
mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle
sieltä näkee ohi kaupungin
niin sä muistat mistä tullut oot
ja minne palaat takaisin
Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun
kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle
näin maailma saa ohi virrata
Sun aika on kukkaan puhjeta
kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa
jos ymmärtää odottaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti