En dejlig dag

Kiirettä on pitänyt lomallakin - tai oikeastaan varsinkin lomalla. Päiväretkiä olisi suunnitteilla sinne ja tänne, ja lähinähtävyyksiäkin olisi vielä monen monta tarkastamatta. Vähän tahtia rajoittavat budjetti ja hajonnut pyörä, mutta tärkeimmät tässä ehtii onneksi näkemään. 

Yksi eniten haaveilemistani päiväretkistä suuntautui maanantaina Hirtshalsiin. Pohjoisen rantakaupunkiin ajeli helposti junalla, ja puolessatoista tunnissa pääsi ihan toiseen maailmaan. Vaikka Aalborgkin on tavallaan vuonon rannalla, on se silti sisämaakaupunki. Hirtshalsissa junasta astuessa tervehti meri, satamassa keikkuvat kalastajapaatit ja tuulen mukana kantautuva aaltojen humina.

Hirtshals on kalastuskaupunki ja yksi Tanskan suurimmista  kalastussatamista. Aitojen välistä kurkin laivoja, satamaan vievillä portailla ilmassa kaikuivat vasarointi ja hitsaus. Kyltit osoittivat kalaravintolaan, josta ostin kalapullia ruisleivällä ja remouladella. Istuin terassilla takki auki syömässä, kuuntelin ruotsalaisten turistien keskusteluja ja ihmettelin, kuinka tuoreelta ruoka voikaan maistua. 

Matkan tavoite oli selvä: merenrantaan. Kun keskustasta ylitti heinää kasvavan dyynin, iski kasvoille reipas tuuli ja aaltojen pauhu löi vastaan.Rannalla ei ollut muita. Kävelin, kuuntelin, seisoin vasten tuulta. Keräsin kiviä (niin käy aina rannalla, sitten kotona ne heittää kuitenkin pois. Miksi?) ja laskin aaltoja. Oliko se niin että joka seitsemäs aalto on muita suurempi? Ei tullut selkoa tällä tutkimusotannalla, mutta rentouttavaa puuha ainakin oli. 

Hiekalla ja soralla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Aina teki mieli nähdä mitä seuraavan kallion takana on. Mutta muutakin nähtävää oli - kiipesin takaisin dyynien päälle ja siitä vielä majakkaan. Ylätasanteella pelkäsin ihan törkeästi, mutta maisemat olivat niin hienot että oli pakko kiertää koko kierros, seinää halaten ja hitaasti hivuttautuen. Alas tullessa jalat tärisivät kuin pitemmänkin lenkin jäljiltä, mutta koettelemus oli kyllä sen arvoinen. 

Lisää nähtävää löytyi heti majakan vierestä. Siihen levittäytyi valtava bunkkerimuseo. Tanskan rannikkoa täplittävät sodanaikaiset bunkkerirauniot ovat tulleet tutuiksi jo muilta vaelteluilta, mutta Hirtshalsissa puolustuslinja oli säilytetty ehjänä todella laajasti. Se minkä muualla olen nähnyt vain satunnaisina betonimöhkäleinä rannalla oli täällä koottu ja selitetty jälkipolvien koettavaksi.

Itse museo ei ollut edes auki, mutta alueelle pääsi vapaasti kulkemaan. Olin ainoa vierailija siihen aikaan, ja jos majakasta tullessa jalat tärisivät, niin hylättyjen bunkkereiden tutkiminen yksin ei hirveästi auttanut asiaa. Pimeisiin ja karuihin loukkoihin kurkkiminen oli kuitenkin valtavan kiinnostavaa. Ehkä muiden turistien puuttuminen, ehkä se että katsoin juuri pari viikkoa sitten tanskalaisen sotaleffan, mutta joku sai kokemuksen tuntumaan todella kutkuttavalta ja vavahduttavalta. Betonihuoneissa pystyi seisomaan, lukemaan selitykset rakennelmien historiasta ja kurkkimaan merelle aukoista, kuvitellen että tähystelee vihollista. 

Museokäynnin jälkeen olinkin ihan puhki. Keskustassa kävin vielä teellä hyvin hämmentävässä kahvilassa - kiinalainen kahvila, joka myi todellisuudessa valtavaa valikoimaa erilaisia grilliruokia kahvilatavaran sijaan. No, tee lämmitti mieltä ja antoi puhtia haahuilla vielä junanlähtöön asti keskustan kaduilla. 

Hirtshals oli ihana matkakohde. Pitkästä aikaa reissaaminen piristi, sai kulkemaan innoissaan aina uudelle ja uudelle kulmalle, ottamaan miljoona valokuvaa ja ajattelemaan tänne tahdon palata. Meri, perinteinen kalastusmeininki ja dyyneihin piiloutuva historia - kaikki kiehtoivat valtavasti. Ai että, ihana päivä.

Vanhaakin vanhempi Viborg

Viikko sitten - silloinko se oli, aika kuluu niin kummaan tahtiin - tein päiväretken Viborgiin. Lähdin matkaan aika yllättäen, edellisenä iltana vain googlailin summittaisia tietoja kaupungista sekä bussin lähtöajan aamupäivälle. Ja sitten vaan, tuosta noin vain, olinkin Viborgissa.

Tanskan lyhyet etäisyydet hämmentävät aina. Pitkiin metsätaipaleisiin ja tuntien junamatkoihin tottuneena tuntuu hassulta, että vähän yli tunnissa onkin jo ihan toisessa osassa koko maata. (Tämä pätee Jyllannissa. Kaikki siitä kauemmas on oikeasti aika kaukana.) Viborgiin pääsi bussilla puolessatoista tunnissa. kahdeksankymmentä kilometriä ja olin Keski-Jyllannissa.. 

Iltagooglailujeni perusteella opin, että Viborg on ollut ammoisista ajoista asti Keski-Jyllannin keskus. Jo viikingit asustelivat siellä 700-luvulla, ja läpi vuosisatojen se on ollut tärkeä kaupan ja uskonnon keskus. Erityisesti uskonto on ollut suuressa roolissa kaupungin kasvun suhteen. Viborgissa on ollut aikanaan monen monta luostaria ja kirkkoa, sekä 1100-luvulla rakennettu katedraali. Kaikkiin näihin paikkoihin on tarvittu pappeja ja virkamiehiä hommiin, joten väkeä ja ostovoimaa on riittänyt jo keskiajalla. Sen myös huomasi kaupungista - siinä missä Aalborgin vanha keskusta on pieni ja söpö, Viborgin ytimen katuja reunustavat suuret vanhat rakennukset vaikuttavine muureineen. 

Katedraali on selvästi kaupungin tunnetuin nähtävyys, ja ymmärrän kyllä miksi. Alkuperäinen rakennus on ehtinyt palaa jo monta kertaa, mutta nyt paikalla seisova kirkko oli silti aika upea. Aurinko tuli sopivasti esiin paikkaan tutustuessani valaisten seinien värikkäät maalaukset. Vihreää, kultaista ja punaista, erilaisia maanläheisiä sävyjä tulvillaan olevat seinät toivat jossain määrin mieleen Tampereen tuomiokirkon. Vähän erilaista kuin Rooman kultakatedraaleissa. 

Keski-Jyllannin pääkaupungin asemasta huolimatta Viborg tuntui melko pieneltä. Sen keskusta oli aika pian kävelty läpi, ja kadunvarsia värittivät samat kaupat kuin Aalborgissa. Jotenkin nyt ei uudessa kaupungissa herännyt se matkustamisen riemu ja yleinen virkistyminen, joka yleensä on matkaamisessa parasta. En kuitenkaan usko että se johtuu Viborgista, minulla taitaa vain olla vallalla matkaväsymys. Tavallaanhan sitä on koko ajan matkalla, joten ei ihme jos nyt jo alkaa vähän turtua.  .

Kummallista aikaa kevättalvella

Se sanonta, että jos ei toisesta kuulu mitään tarkoittaa usein että sille kuuluu hyvää, pitää ihan paikkansa. Hyvää kuuluu tännekin, vaikkei täältä kuulukaan kuulumisia. 

Arki pitää kiireisenä. Kun luentoja on vain kahdeksan viikon ajan, tuntuu fiksulta tämä aika oikeasti keskittyä opiskeluun ja taustamateriaalien lukemiseen. Se tarkoittaa kirjastopäiviä ja tietokoneen tuijottamista, ja tuntuu juuri nyt tosi hyvälle. Motivaatio huitelee tosi korkealla, ja aiheet kiinnostavat.

Opiskeluintoa vauhdittaa varmasti myös kevät. Vaikka täälläkin on tullut pari päivää kaatamalla räntää ja vettä, ja vaikka ulkona kävellessä voisi kylmyyden perusteella luulla että on maaliskuun sijana marraskuu, on silti selkeästi kevät. Valo kasvaa. Ikkunoista kajastaa valo aamuisin, ja kirjastosta lähtiessäkin voi vielä nähdä palan sinistä taivasta. Se tekee ihmeitä, ja saa aikaan jokakeväisen ilmiön että alan herätä aamuisin aikaisin ja pirteänä. Ihanaa!

Olen kotiutunut Aalborgiin aina vain paremmin ja paremmin. Jossain vaiheessa ajattelin, etä tässä se on, nyt olen kotiutunut, mutta eihän se niin mene, ei paikoilleen asettuminen lopu koskaan. Se on prosessi, muuttumista, joka jatkuu viikosta toiseen. 

Viime aikoina olen yhä enemmän löytänyt kaupungin eri puolia, sivukatuja ja uusia kauppoja. Olen rutinoitunut ruoka-ostosteni suhteen syksyn villin tätäkin-pitää-kokeilla- vaiheen jälkeen. Kaupungilla ja kirjastossa on alkanut tulla vastaan tuttuja. Se on aina jotenkin asettumisen merkki - alkaa tuntea sen verran ihmisiä, ettei enää koe kulkevansa ulkona ihan anonyyminää.

Olen myös hakenut opiskelija-asuntoa Turusta ja pohtinut paljon sitä miten saan kaikki tavarani takaisin kotimaahan. Aikaa elellä täällä on enää kolme kuukautta. Syksyllä sellainen ajanjakso tuntui valtavan pitkältä, ja oikeastaan vielä helmikuun alussakin. Nyt yhtäkkiä tuntuu kuin aika olisi vetäisty jalkojen alta ja viikot juoksevat kohti kotiinpaluuta. Kai se merkitsee vähän sitä, että enää ei huvita niin paljon palata. 

Vielä tammikuun lopussa haikailin armottomasti Turkuun ja Suomeen. Nyt mieli on heittänyt kuperkeikan - Aalborg onkin se mistä tykkään ja missä viihdyn. Ajatus täältä lähtemisestä onkin vähän vaikea. 

Nämä fiilikset kuitenkin tulevat ja menevät. Mikä on niitä pysyvämpää on se, että valitsin hyvän vaihtopaikan, ja että nyt ehdin vielä kolme kuukautta nauttia tanskaelämästä ennen paluuta kotiin. Sillä vaikka tänne on ihmeen hyvin kotiutunut, on Suomi silti se koti. 

Miksi ovet ei aukene meille?

Läpi alkutalven haaveilemani päiväretket Pohjois-Jyllannissa tuntuvat lipsuvan käsistä. Aina on jotain: luento, kylmä, tanskantunti, sade, väsy... Ja viimeisimpänä tietenkin se ikuisuusflunssa. Tauti tuntui kuitenkin lopullisesti kaikonneen viikko sitten lauantaina. Heti sunnuntaina hyppäsin kaverini kanssa junaan ja ajelin tutustumaan Frederikshavniin. 

Frederikshavn on parinkymmenentuhannen asukkaan satamakaupunki Aalborgista pohjoiseen. Junalla sinne matkustaa puolitoista tuntia, lähinnä koska juna kiertää kaikki alueen suuremmant kylät ja hidastaa pienempien kohdalla. Autolla matka taittuisi alle tunnissa. Yksi Suomesta kaipaamani asia on kuitenkin junamatkailu, joten matkasimme kohteeseen kiskoja pitkin maisemia katsellen ja matkustamisen tunnetta fiilistellen. 

Sunnuntain piti olla kaunis päivä, mutta kuten on tullut todettua, Tanskassa säätä ei voi ikinä varmuudella ennustaa. Nytkin Jyllannin ylle vyöryivät ukkospilvet ja jo junasta näimme kuinka sade piiskasi maaseutua. Perillä odotimme hetken asemalla pahimman sateen laantumista ennen kaduille sukeltamista. Jossain vaiheessa nälkä voitti ja uskaltauduimme ulos, mutta se päätös johti märkiin kenkiin ja rännän ravistelemiseen sateenvarjon päältä. Ei kovin lupaava alku retkelle.

Pikkuhiljaa sade kuitenkin taukosi, löysimme pääkadun oikeaan päähän ja löysimme ravintolan joka oli auki. Tanskassa matkailu sunnuntaisin kun on hieman haastavaa - paikat tuppaavat olemaan kiinni kaikkialla. Nytkin ohitimme monta pimeää ruokapaikkaa ennen kuin näimme maailman ihanimman kyltin: "Come in, we're open!" Kohmeisin sormin kuorituduimme takeistamme ja tilasimme herkulliset hampurilaiset. 

Frederikshavnia ei ole siunattu kovin monella turistikohteella, ja sesongin ulkopuolella ne vähätkin taisivat olla kiinni. Kesällä kaupunki pääsee varmasti oikeuksiinsa - on kaunis keskuskatu, puistoja, rantabulevardia ja palmurantaa. Nyt saimme vain katsella kuvia siitä, mitä olisi voinut olla tarjolla ja kuvitella, miltä tuntuisi maata kesällä palmujen katveessa tanskalaisella hiekkarannalla. 

Lauttayhteydet Ruotsiin ja Norjaan ovat ehkä asia, joka vetää eniten ihmisiä Frederikshavniin. Kävelysilta keskustasta terminaaleihin oli mainittu kaupungin turistisivuillakin yhtenä mukavana käyntikohteena. Sinne myös me pakenimme tuulta. Ylhäältä saikin paremman käsityksen kaupungista, ja varsinkin sen suuresta satamasta. Nostokurkien, lauttojen ja autoparkkien lomassa kaverini kehitti akuutin matkakuumeen Göteborgiin, jonne matkaaminen olisi käynyt kyltin mukaan hämmästyttävän nopeasti. Lautan lähtöön oli kuitenkin turhan monta tuntia, joten palasimme keskustan kaduille. 

Koska myöskään yksikään kahvila ei ollut auki, haahuilimme keskustan kaduilla kauniita taloja bongaillen ja hiljaisuutta ihmetellen. Näimme raatihuoneen ja musiikkitalon, kauniin hotellin ja monta tyhjää liiketilaa. Kun kiinnostavat kadut alkoivat loppua, käännyimme takaisin juna-asemaa kohti. 

Aseman vieressä koetimme tutustua vielä kirkkoon, jonka ovi oli lukossa, sekä kaupungin matkailumainoksia kuvallaan koristavaan Krydttårrnetiin, joka sekin oli lukittu. Esittelykylttejäkään ei ollut. Mystisen tornin tarina ei siis selvinnyt, ja käteen jäi vain kasa turistikuvia sen edessä. Sen sijaan kymmenen metrin päässä olevan kiven vieressä oli iso kyltti, joka kertoi siitä miten kivi oli nostettu satamasta ja tuotu aseman pihaan. Tapauksesta oli laadittu oikein runo. Koko paluumatkan ajan hämmensi, miksi kiven olisi pitänyt kiinnostaa enemmän kuin tornin.

Sellainen oli siis Frederikshavn. Hieman synkästä tarinasta huolimatta matka sinne oli mukava ja virkistävä. Kotoisa kaupunki on varmasti varsinkin kesällä mukava matkakohde, ja räntäsateessakin sen kaduilla oli kiinnostavaa tallustaa. 

København, København...

Tavattiin turkulaisen kaverin kanssa puolimatkassa ja valloitettiin Kööpenhaminan kadut. Oli ihmeellistä ja ihanaa. Käveltiin paljon ja nukuttiin hyvin, iltapalaksi oli luksusnäkkäriä ja hummusta, päivisin piti aina löytää kahvia ja kanelsnegeleitä. Kierreltiin Nørrebro läpi ja käytiin kolmesti Grødissä (mun lempiravintola, tällä hetkellä oon käynyt Köpiksessä kahdesti ja Grødissä viidesti...) ja todettiin kinuskikastike aamupuurossa hyvin toimivaksi. 

Ajettiin junalla Louisiana -taidemuseoon ja uuvahdettiin taiteesta. Kuljettiin metroilla ja jouduttiin turistivirtaan Nyhavnilla. Sitten välteltiinkin turistipaikkoja aika huolella. Istuskeltiin kirjastoissa ihan muuten vaan, metsästettiin talvitakkia ja hyviä mustekyniä, nähtiin pari kuninkaanlinnaa muttei yhtäkään kuninkaallista.  

Päästiin satumaahan kun mentiin illalla halloweenvaloin koristeltuun Tivoliin. Syötiin ekosushia, brunssia, nuudeleita ja aika paljon muutakin. Juteltiin ja oltiin ihan hiljaa. Kierreltiin loputtomissa vintagekaupoissa eikä ostettu mitään. Löydettiin tavattoman halpa japanilaisia astioita myyvä kauppa, josta haluttiin ostaa kaikki joten ei pystytty ostamaan mitään. Kahdehdittiin tanskalaisten tyyliä ja yritettiin omaksua se, heikohkoin tuloksin... 

Käveltiin läpi hautausmaiden, Kristianian, Kristianshavnin kanaalien ja Strøgetin. Poikettiin sisään kaikkialle mikä kiinnosti. Luettiin kirjoja ja katseltiin maisemia. Nähtiin kasvitieteellinen puutarha talviasussa. Kuljettiin merituulta vastaan ja kannettiin sateenvarjoja turhaan mukana. Katseltiin ikkunoista sisään, puusepänverstaisiin ja koteihin, lehtikasojen keskellä ihmeteltiin kotoisuutta ja leppoisuutta. 

København, København... Aika ihana kaupunki. Mut vielä ihanampi ystävän kanssa nähtynä. 

Harmaana päivänä

Yksi parhaista jutuista Tanskassa tähän mennessä on ollut Aarhusissa näkemäni Your rainbow panorama. Aros-museon katolle rakennettu teos on ihan mahtava sukellus väreihin ja loistava paikka tsiigailla Aarhusia yläilmoista. Harmaanakin päivänä valo virtasi ihmeellisen vaaleanpunaisena, sinisenä ja kaikkina muina sateenkaaren sävyinä, eikä sitä jaksanut lakata ihmettelemästä vaikka kävelin teoksen kahdesti läpi. 

Katolla sijaitseva teos ei varmasti sovi kovin korkeanpaikankammoisille, mutta sinne uskaltaminen palkitsee. Kuin kävelisi taivalla tai kelluisi väreissä. Niin kaunista.