keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Sebastianin fanitytöt

En tykkää yhtään sellaisista sopimuksista, missä sovitaan ettei anneta tänä vuonna/jouluna/ajankohtana lahjoja. Tylsää! Mä rakastan lahjojen antamista. Ajan kuluessa tulee aina vastaan jotain, josta ajattelee heti että "toi ois sille niiiiiin paras lahja". Joulu ja syntymäpäivät on parhaita syitä toteuttaa niitä ideoita, tuoda hymyä ihmisten kasvoille osuvilla paketeilla. Näyttää antamalla että välittää. Kun joskus se on muuten niin vaikeaa sanoa. 

Että ei mulle tarvitse antaa lahjoja takaisin, mutta antakaa mun antaa lahjoja muille. Sen tuoma ilo on mulle niin suurta ja kirkasta, etten kaipaa itselleni muuta.


Tällä kertaa lähenee ystäväni Sallan merkkipäivä. Sain niin loistavan lahjaidean, että toteutin ja annoinkin muistamiseni jo etukäteen. Sallan parhaita puolia on sen pettämätön maku tv-sarjoissa ja leffoissa. Toinen loistava puoli on jatkuva valmius seikkailuun ja kolmas seura villiyrttiretkillä. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään jos niikseen tulisi. 

Edellä luetelluista hyvistä puolista kaksi ensimmäistä yhdistyy usein. Tänä keväänä on Sallan kanssa toistuvasti päätetty lähteä seikkailemaan johonkin uuteen ja jännittävään paikkaan, keksiä jotain kiehtovaa puuhaa tai kokea jotain jännittävää. Toistuvasti ollaan seikkailun sijaan päädytty mun kotiin syömään jäätelöä ja katsomaan Parks and Recreationia. Kyseisen loistosarjan vinkkasi mulle aikoinaan Salla, joten oli vain sopivaa keksiä synttärilahjakin siihen liittyen. 

Parks and Recreation on täynnä ihania ja rakastettavia hahmoja, joista koskettavin on kuitenkin Little Sebastian, maailman paras minihevonen. Tiedän että kyseinen heppa on Sallankin sydäntä lähellä, joten synttärilahjaksi teetätin sarjassain nähtävän Little Sebastian -t-paidan. Siitä tuli niin hieno että olen lahjasta melkein kateellinen. 

Hyvää synttäriä Salla!
Be the Leslie Knope of whatever you do!

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Hämmästyttävä loistava valo

Näin keväisin kannattaa olla kotona iltakahdeksan aikoihin. 

Silloin on parin minuutin hetki, jolloin rakastan kotiani ja maailmaa niin että sydän meinaa ratketa rinnassa. Aurinko paistaa juuri oikeasta välistä ja oikealta korkeudelta, ja koko pikku yksiä täyttyy valosta. Kirkkaasta, läpitunkevasta, puhtaasta valosta.


Se on ihmeellistä ja ihanaa, sillä ikkunani ovat sellaiseen suuntaan että suora auringonvalo on todella harvinaista. Se on oikein mukavaa kesähelteillä, ja iltaruskon värittämää taivasta on niin ikään kyllä mukava kuikuilla. Ja ehkä juuri loistavan valon harvinaisuus saa arvostamaan sitä niin paljon.

Se on niin kaunista, että siihen hetkeen voisin jäädä ikuisesti. 

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Sumua

Kerrankin on ollut hyvä esseeflow. On tuntunut oikeasti hyvältä polkea kirjastoon ja istua monta tuntia koneen ääressä, asetellen ajatuksenpalasia järjestykseen ja kasata kappaleista esseetä. Pidän Turun yliopiston uudistetusta pääkirjastosta, Feeniksestä, tosi paljon. Siellä on niin hyvä valo, että tietokoneen ruutu tuntuu pöytien valkoisia pintoja vasten harmaalta jopa sumuisena päivänä.


Olen viihtynyt kirjastossa jopa koko viikonlopun, sunnuntainakin poljin sumuisia katuja yliopistonmäelle. Tälle maanantaille suunnittelin vapapäivää, ja se olikin ihan paikallaan. Pää on kuin täynnä eilistä sumua, uninen ja raskas. Taidan käpertyä sohvalle romaanien ja teen kanssa. Ja tiskata. 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mitä laittaa tehosekottimee

Outoja tapahtuu, oon alkanut kuunnella suomiräppiä. Tai yhtä räppäriä, sillä Paperi T:n Malarian pelko on on niin hyvä, että jopa mä tykkään. Se tarkoittaa tosi hyvää. 

Yhdessä levyn biiseistä lauletaan: "Joka aamu sama valinta, mitä laittaa tehosekottimee: hedelmät vai pään inee". Tätä mäkin usein pohdin, tosin lähinnä sitä että laitanko hedelmät tehosekoittimeen vai syönkö sellaisenaan. Koko alkukevään tein uudella blenderillä jos jonkinlaista smoothieta, mutta nyt se into on hiipunut. Yhtäkkiä hyvältä vaihtoehdolta tuntuikin hedelmäsalaatti. 

Hedelmäsalaatin tekeminenkin on vähän outoa. Totesin, etten ole tainnut kertaakaan omassa kodissani tehdä sitä. Hedelmäsalaatti on sellainen lapsuuden ruoka. Tai ei oikeastaan - se on lapsuuden herkku. Jotain vähän arjesta poikkeavaa ja parempaa, jolla herkuteltiin jonain erityisenä hetkenä. Jotain mitä tarjottiin vaikka joulupöydän jälkiruokana, ja jonka purkkipersikat olivat ihmeellisen ihania ja jännittäviä. Se oli aikanaan sellainen vähän jännittävä mutta turvallinen herkku. 

Ja nyt söin sitä ihan vaan välipalaksi. Kyllä on maailma ja ruokailutavat muuttuneet. Ehkä ihan hyvään suuntaan, sillä onhan se ihan positiivista että purkkipersikat eivät ole se elämän kohokohta. Mutta vaikka persikat ja tuoreet hedelmät ovat nykyään ihan perusjuttuja, niin kyllä hedelmäsalaatissa silti oli vielä jotain taikaa. Jotain siitä erityisestä hedelmäsalaattifiiliksestä palasi, kun lusikoin riemunkirjavaa sekoitusta yksiössäni. 

Jos lapsuuden fiiliksiin voi palata näin helposti, niin taidan tehdä hedelmäsalaattia ja muita retroherkkuja useamminkin. Esimerkiksi (soija)nakkikastike ja toskapiirakka voisivat olla aika hyviä vaihtoehtoja. Ja hedelmäsalaatti nyt on tekemisen arvoinen jo muutenkin - ei sitä kovin moni herkku ole yhtä ihanan värinen kuin tämä. 


Hedelmäsalaatti

2 banaania
1 omena
2 dl pakastemansikoita sulatettuna
1 appelsiini
1 greippi

Pilko kaikki ja sekoita kulhossa. Voit antaa mehevöityä hetekn jääkaapissa, jos tekee mieli. Nauti välipalana tai herkkuhetkellä.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Lippu sulle, lahja mulle

Tänä keväänä vallitseva raivaaminen ja siivousinnostus ovat johtaneet lukuisien turhien tavaroiden havaitsemisen lisäksi moneen yllättävän hyvään löytöön. 

Tällä viikolla löysin helmikuisen interrail-lippuni, jonka olin jo luullut heittäneeni unenpöpperössä Tukholmassa roskiin. Ihanaa etten ollutkaan ollut ihan niin väsynyt, vaan säilönyt lipun fiksuna vihkon väliin. Sieltä se nyt pulpahti esiin riemunkiljahdusten saattelemana!


Vaikka lippu on kiva jo siihen sisältyvien muistojen takia, oli ilahtumiseen muitakin syitä. Lipussa kun luki, että jos sen palauttaa postissa Alankomaihin, saa yllätyslahjan. Voi vitsit kuinka jännittävää ja siistiä! Ehdin jo surra tuon mystisen lahjan menettämistä, joten nyt kiikutin lipun heti postiin lahjan toivossa. 

Ai että, kyllä kannattaa siivota! 

torstai 23. huhtikuuta 2015

Kaksikomponenttiliimaa ja huonoja kiinnityksiä

Terveisiä täältä Saaran korupajasta! 

Huhtikuussa on päässyt yllättämään askarteluinnostus. Olen saattanut loppuun pari vanhempaa projektia ja näpertänyt muutamat ihan uudet ideat valmiiksi. Itsetehdyt korvikset ovat olleet pitkään se mun juttu, ja nyt kokoelma karttui hieman. 

Yhdet uudet korvikset tein vanhoista vetoketjujen vetimistä. Reilillä mukana olleesta laukusta hajosi (matkan aikana...) molemmat vetoketjut. Otin vetimet talteen muka korjaamista varten, mutta päätinkin että lienee kätevämpää vaihdatuttaa kokonaan uudet vetskarit laukkuun ja ottaa vetimet ihan uuteen käyttöön. 


Pienellä vaivalla sainkin aikaiseksi mainiot matkamuistokorvikset! Askarteluun tarvitsin vain korvisten taustoja ja kaksikomponenttiliimaa. Taustoja ja muita koruaskarteluun liittyviä romppeita saa askartelu- ja helmikaupoista. Liimaa saa varmaan samasta paikkaa, itsehän käytin hyväkseni iskän varastoja kotipuolessa. 

Homma itsessään on hyvin simppeli. Ensin tsekataan, mihin kohtaan taustat halutaan liimata. Sitten kyseisiä kohtia vähän karhennetaan metallille sopivalla hiekkapaperilla, ja kaksikomponenttiliiman molempia osasia levitetään haluttuun kohtaan. Sitten taustat vain nopeasti liimaan paikalleen ja varovasti kuivumaan. Ja tsazaam: korvikset ovat valmiit!


Askarteluinnostuksessani väkertelin myös tälläisiä värikynäkorviksia, joista tuli myös tosi kivat. Ongelmana vaan on nyt se, että ne hajosivat heti kun laitoin ne korviin. Liian huonot kiinnitykset. Koetan keksiä uuden keinon tehdä hieman kestävämmät versiot, niistä ehkä lisää sitten aikanaan...


tiistai 21. huhtikuuta 2015

Avaa ovi maailmalle ja rahkapiirakalle

Vaikka kevät on luonnostaan ilon ja valon aikaa, sen tullen puhutaan usein kuitenkin myös kevätmasennuksesta. Kevät ja masennus kuulostaa ihan mahdottomalta yhtälöltä: keväthän on uuden energian, kesäloman alkamisen, kasvavan valon ja lämmön ja kaikenlaisen ihastumisen ja innostumisen aikaa. Kuten yksi kaverini kerran totesi, kevät on soturi joka voittaa talven. Ja sitä tekee mieli juhlia. 

Kuitenkin jotain kevätmasennukseen viittaavaa on ollut liikkeellä tässäkin asunnossa. Luennoilla istuminen on ollut tuskaista ja lukeminen tökkinyt. Ruokahalu oli hetken ihan kateissa, eivätkä kesäiset kadut houkuttelleet läheskään niin paljon kuin oma sänky, tai sängynalunen. Joinakin aamuina ei olisi yhtään halunnut herätä. Olisi niin tehnyt mieli vain jäädä sänkyyn odottamaan uutta unta ja seuraavaa päivää. 

Aika tuo yleensä avun alakuloisiin kausiin, ja niin toi nytkin. Pikkuhiljaa aamut helpottuvat, ja tennarit keräävät taas kaduilla kevätpölyä pohjiinsa. Keksin myös uuden ruoan! Siitä lisää myöhemmin...


Joinain aamuina on silti yhä vaikea aloittaa uusi päivä. Silloin ei auta tehdä suunnitelmia tai yrittää liikoja, katsoa vain mitä elämä tuo eteen ja mitä itse jaksaa. Yleensä eteen tulee kivoja asioita ja illalla mieli on jo paljon iloisempi kuin herätessä. Jonain päivänä saatta vaikka soida yhtäkkiä ovikello ja rappukäytävässä seistä ystävä rahkapiirakan kanssa! Silloin on iloinen että uskalsi avata oven. Ja herätä sinäkin aamuna. 

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Asioiden pois heittämisestä

Luonteeseeni kuuluu perinpohjaisuus ja suunnitelmallisuus. Pohdin jatkuvasti tulevaisuutta, luotaan erilaisia mahdollisuuksia ja sitä miten toimisin niissä. En tee viisivuotissuunnitelmaa viiden vuoden välein, vaan ennemminkin viikon välein, ja arjessa valmistaudun jatkuvasti siihen mitä on edessä. Suunnitelmallisuudesta huolimatta en seuraa suunnitelmia orjallisesti, vaan kun asiat aikanaan tapahtuvat, otan ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. Suunnitteleminen kuitenkin auttaa siihen, etten stressaa asioista niin paljoa. Pystyn paremmin keskittymään siihen mitä on käynnissä milloinkin, kun tiedän että pärjään jatkossakin. 

Kerroin että lähden elokuussa vaihtoon, ja tämä tulevaisuusorientoituneisuus näkyy erityisen hyvin siihen suhtautumisena. Vaikka lähtöön on vielä nelisen kuukautta, olen jo mielessäni pakannut ja lentänyt perille, etsinyt parhaan uimahallin ja vuokrannut pyörän. Olen käärinyt astiat kotona sanomalehteen, jota olen dyykannut taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta, ja jakanut ylimääräiset ruokatavarat kavereille. Valmistautuminen on alkanut ajatusten lisäksi ihan konkreettisestikin. Viimeisen kuukauden ajan olen käynyt kaappeja ja laatikoita läpi karsien tavaroita muutto ja uusi elämä mielessä. 

Tämä karsiminen on minulle kamalan vaikeaa. Olen aina ollut pieni hamstraaja - se kulkee suvussakin. Niin minun kuin joidenkin sukulaisten kaapit ovat täynnä tavaroita, joita voi tarvita joskus sitten, ja joita ei kannata heittää pois koska niitä voi vielä käyttää. Suhtaudun tavaroihin sekä hirveän järkiperäisesti perustellen, että vanhoja tennareita voi tarvita jos vaikka tarvii niitä festareilla, ja tunteella, kun ajattelen että en voi heittää tätä lankakeraa pois koska sain sen tädiltäni joululahjaksi ja se olisi loukkaavaa. 

Esimerkki tästä tavaroihin tarraamisesta on tässä:


Pahvinen postipaketti, jonka olen saanut neljä vuotta sitten, asuessani vielä Salossa. Saapumisestaan asti olen säästänyt pakettia kaapeissa ja hyllyissä ja kuljettanut sen muutossa Salosta Turkuun. Minkä takia? Koska sitä voi vielä tarvita. Voin joutua lähettämään jollekin paketin johon tarvitsen laatikkoa, tai voin tarvita säilöntäpaikkaa papereille kotona, tai voin leikata paketista pahvia askarteluun, tai laittaa sen hyllyyn väriä tuomaan. 

Ja kuitenkaan mitään näistä ei ole tapahtunut. Postipaketeille olen ostanut uudet laatikot, askarteluun käytän ihan tavallista pahvia ja hyllyyn näkösälle pakettia ei viitsi pistää, koska sen sivut ovat täynnä teipin riekaleita ja repeytymiä. Että niin. Miksi siis tätäkin laatikkoa pitää kynsin hampain säästää? 

Yhden pahvilaatikon säästäminen nyt ei ole kovin paha juttu, mutta kun tämä tarrautuminen ulottuu kaikkeen muuhunkin. Olen parin viikon sisällä karsinut kotoa rikkinäisiä tumppuja ja kenkiä, vanhoja sanomalehtiä, vanhoja muovirasioita, käyttämättömän saunatakin ja outoa sisustuskrääsää. Kolme muovipussia on täyttynyt kirppikselle menevistä laukuista ja vaatteista. Monesta tavarasta luopuminen sattuu ihan absurdin paljon. Esimerkiksi vanhoja luentomuistiinpanoja selailin vaikka kuinka kauan ennen kuin pystyin laittamaan ne paperinkeräykseen. Villapaitoja joita en ole käyttänyt moneen vuoteen halailen kyynelsilmin ennen kuin saan se siirrettyä kirppiskasiin. Ja jokaista rikkinäistä tavaraa suunnittelen ensin korjaavani ennen kuin repäisen ja laitan sen roskiin.

Kun kestävän kulutuksen ja sisäsyntyisen hamstraamisen yhdistää, tulee tavaran karsimisesta todella vaikeaa. Tuloksena on helposti täydet kaapit joissa ei ole mitään sisältöä. Kuitenkin toivon, että omistaisin vähemmän. Tuntuu, että kotona olisi kivempi olla, jos joka pinta ja kaappi ei olisi ihan täynnä. Minimalismi kiehtoo raikkaudellaan ja sillä, että jokainen tavara olisi tärkeä itsessään. Toisin sanoen omistamisessa ei olisi pointtina määrä vaan laatu. Ainakin kuvittelen, että vapaassa tilassa mielikin olisi vapaampi.

Jotta saisin oikeasti tavaroita karsittua ja omaisuuttani järkeistettyä olen kehittyänyt rutiinin. Joka päivä mietin yhden asian, jonka voin heittää pois tai kierrättää. Yksi edes pieni tavara joka päivä. 

Tämä tuntuu toimivan. Kun karsiminen isona projektina tuntuu kovin vaikealta ja radikaalilta, on yksittäisistä asioista irrottautumien paljon helpompaa. Yhden tarpeettoman tavaran keksiminen on paljon helpompaa kuin koko omaisuuden luotaaminen ja puolittaminen kerralla. Myös tunneside asioihin on helpompi käsitellä, kun vanhojen sisäliikuntakenkien roskiin heittämiseen voi käyttää koko päivän. Säästämisen ja karsimisen hyviä ja huonoja puolia pitää välillä perustella itselleen kauankin, jos tavara on muka todella tärkeä. Mutta tähän mennessä karsiminen on aina voittanut. 

Ja olo on jo paljon kevyempi. 

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Elämäni suurin seikkailu



Lisää seikkailuja tiedossa. Tanskan Aalborgista ilmoittivat, että hyväksyvät minut sinne vaihtoon ensi vuodeksi. Elokuussa alkaa Aalborgin yliopistossa International Cultural Studies. Jee, ja hui!


Kaikki tuntuu tähän mennessä sujuvan ihmeen hyvin ja helposti, ja syksy tuntuu jo aika kutkuttavalta. Hyväksymismailissa yliopistolta ohjastivat minut sivuille, joissa kerrotaan melkein kaikki mahdollinen info kaupungista, opinnoista ja asumisesta Tanskassa. Paljon vaihtokuvioita hämärämmältä tuntuukin ensi kesä, jonka työkuviot eivät ole vieläkään neljän kuukauden hakemusurakasta huolimatta selvillä!



Kaikista eniten Tanskassa kiehtoo maan ekologisuus ja vihreä elämäntyyli. Oikein sydäntä lämmitti, kun infosivuilla oli sellaisten oleellisten asioiden kuin sään ja valuutan rinnalla ohjeet siitä, miten Tanskassa kierrätetään pullot! Kuinka suloista! 

torstai 16. huhtikuuta 2015

Put yourself in the way of beauty

Ennen reilille lähtöä kävin katsomassa elokuvateatterissa leffan Wild. Cheryl Strayedin huimasta vaelluksesta kertova filmi kosketti monella tasolla, mutta parhaiten siitä jäi mieleen eräs sitaatti:

There is a sunrise and a sunset every day. 
You can choose to be there for it.
You can put yourself in the way of beauty.

Koska maailma oikeasti on niin kaunis. Ja se on paljon kauniimpi oikeasti koettuna kuin Pinterestin kuvissa. Viime aikoina olen ollut onnekas ja nähnyt monenmonta ihanaa auringonlaskua. Tuntuu että niihin ja tähän kevääseen tiivistyy tuo ajatus kauneuden ja oman tien valitsemisesta. Tuntuu, että auringonlaskut ovat tavallaan toteemieläimeni. Valitsen maailman, ja maailma näyttää mulle värit. 









keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Aikuisuuden uudet tasot

Asioita jostka saavat tuntemaan itsensä vähän enemmän aikuiseksi ja vähän vähemmän lapseksi:

-kun ostaa naapurin lapsille virpomiskarkkeja, jos ne vaikka sattuisivat koputtamaan pääsiäisenä ovelle

-kun on sukujuhlissa ja toteaa, ettei enää ole nuorten joukossa. Yhtäkkiä onkin yksi niistä aikuisista, jotka sanovat tuleville nuorille että "kyllä minäkin muistan kun sinä olit ihan pieni ja minä kannoin sinua sylissäni."

-kun toteaa että entiset inhokkiruoat ovat lempiruokia. Yläasteella yökin ruispuolukkapuurolle, nyt se on monen aamun (ja päivän) pelastaja. 


Toisaalta kyllä lapsenmielisyyttäkin vielä löytyy. Kun ostin niitä virpomiskarkkeja, valitsin pitkään ja hartaasti hienointa suklaapupua. En sen takia, että lapset ilahtuisivat, vaan koska jos ne eivät tulekaan joudun itse syömään suklaat.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Kaksi hyvää ja yksi paras

Hyviä uutisia Turusta:

Täällä aletaan kerätä biojätettä! Joku on ehkä huomannutkin, etä kierrättäminen on mulle lähellä sydäntä - se on pieni teko arjessa, jolla on iso merkitys maapallolle. Nyt vihdoinkin monen vuoden tuskailun jälkeen saan kierrättää Turussa myös biojätteeni, kun yli 20 huoneiston taloyhtiöihin tulee vuoden 2016 alusta biojäteastiat. Ai että miten hienoa!

Lähikaupassani on sipsibaari! Hämeentien K-Puhakka on jälleen kerran loistava edelläkävijä ja ratsastaa ilmiöiden aallonharjalla. Jo monena menneenä viikonloppuna kaupasta on löynyt sipsibaari, josta saa itse valkata sipsinsä näppärään paperipussiin. Ei enää megapusseja kun tekee mieli vai yhtä juustonaksua, ei enää ällötystä kun pitää syödä kaikki mitä ostaa isossa pussissa, ei enää harmitusta kun saa kerralla vain yhtä makua! Helppo, halpaa ja nerokasta. Ihana Puhakka! 


Loistava uutinen maailmalta:

Suomessa aletaan kierrättää muovia!

Ylen uutinen kertoi viime viikolla, että ensi vuoden alusta maahan perustetaan 600 muovinkeräyspistettä. Riihimäelle rakentuu muovijalostamo, jossa vanha muovi saa uuden elämän ja kiertää takaisin käyttöön. Tämä on mielesäni paras uutinen hetkeen. 

Olen tuskaillut jo kauan kotiin kerääntyvän muovin kanssa, yrittänyt vähentää sen ostamista ja harmitellut ettei täällä voi kierrättää. Israelissa muovirasiat heitettiin samaan kierrätykseen pullojen kanssa, ja Trash is for Tossers-blogin Lauren saa kotikaupungissaan New Yorkissa kierrätettyä lähes kaiken muovijätteensä. Suomessa muovijätettä syntyy vuodessa huimat 117 000 tonnia! Muovipulloja on kierrätetty iän kaiken   - miksi ei muun muovin kierrättäminen ole aiemmin ollut mahdollista?

Vältän toki jatkossakin turhan muovin ostamista, mutta joitain tuotteita on todella hankala ostaa ilman muovipäällystä. Ihanaa, että pian voin oman käyttöni jälkeen antaa muovit uusiokäyttöön, ja vähentää näin luonnonvarojen kulutusta. Hyvä Suomi. 

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Loputtomat lukulistat

Nämä listat eivät lopu koskaan: listat kirjoita, jotka haluaisin lukea.

Niitä on kaikkialla. Puhelimessa, tietokoneella, pikku lappusilla ympäri kotia ja omassa mielessä.  Kavereiden puheissa, kirjahyllyssä, liitutaululle raapustettuna.

Tarkinta listaa pidän tässä liitutaulussa. Näistä viime kesänä kirjoitetuista on jo melkein kaikki luettukin. Ken Follet oli hyvä historiallinen tiiliskivi riippukeinuun, Jonas Gardell taas avartava katsaus lähimenneisyyteen. Eliotin Middlemarch oli niin tylsä että jätin sen kesken, kun taas McCarthyn Veren ääriin oli erilaista ja väkivaltaisempaa kuin mikään ennen lukemani. 

Ayn Randin Fountainheadin ostin Lontoosta ja se odottelee yhä kirjahyllyssä hetkeään. Samoin Donna Tartt ja Sister Souljah ovat yhä korkkaamatta, enkä malta odottaa että pääsen niihin käsiksi. Jhumpa Lahirilta taas luin useammankin teoksen, ja kirjailija nousi varsinkin Tulvaniityn ansiosta yhdeksi suosikeistani. 


Liitutaululista pitäisi päivittää. Se ei palvele tarkoitusta, jos suurin osa kirjoita on jo luettu. Listalle ovat menossa ainakin:

-Michel Houellebeq: Soumission
-Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
-Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
-Henry James: Portrait of a Lady
-Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni
-Christopher Isherwood: Goodbye to Berlin
-Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja Taikavuori
-Michelle Haimoff: These Days are Ours

 ja monta muuta, jotka ajelehtivat jossain lapuissa tai listoissa jossain päin asuntoani...

torstai 9. huhtikuuta 2015

Asioita joita rakastan

Se tavallinen tarina. Tyttö kuulee kehuja kirjasta, törmää siihen kirjastossa, lainaa, lukee ja rakastuu. Niin käy aina uudestaan ja uudestaan, ja niin kävi nytkin.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on siunattu loistavalla nimellä. Se pistää silmään, tarttuu korvaan ja kiertää kaveripiirissä suusta suuhun. Nimi kiehtoo ja saa ajattelemaan - mitä ovat ne asiat, jotka saavat sydämen hakkaamaan?

Ihan suoraan näistä asioista kirja ei kuitenkaan kerro. Se kertoo jostain vielä kiinnostavammasta. Kankimäki kirjoittaa omasta elämästään, siitä miten hän piti vapaavuoden työstään ja lähti suin päin Japaniin tutkimaan lempikirjailijansa Sei Shōnagonin tarinaa. Hän matkustaa täysin vieraaseen maahan osaamatta kieltä tai omaamatta tarkkaa tutkimussuunnitelmaa tutkiakseen 1000-luvun alun kirjailijatarta, josta ei tiedetä juuri mitään. Kasassa on todellakin ainekset seikkailuun.

Seikkailuksi ei teosta voi kuitenkaan kutsua, vaan enemmänkin tutkimusmatkaksi Japanin kulttuuriin ja nykyaikaiseen elämään. Ummikkona ja omaa epävarmuuttaan ja intoaan rehellisesti kuvaamalla Kankimäki avaa ainutlaatuisen kuvan uuteen kulttuuriin, niin sen hyviin kuin huonoihin puoliin. Hän kertoo miten hikoili Japanin elokuisissa helteissä, miten hurmaantui kabukiteatterista, miten asunnon keittiössä kulkee torakoita ja miten Kioto täyttyy vaaleanpunaisista pilvistä hanamin eli kirsikankukkien kukinnan aikaan. Nykyajan kanssa rinnakkain kulkee koko ajan Sein aika, Heian-kausi tuhat vuotta sitten. Kankimäki vertaa omaa aikaansa historiaan, kertoo ja kuvittelee miten asiat olivat silloin ja yrittää luoda kuvan ihailemansa kirjailijan elämästä omien kokemustensa avulla. 


Rehellinen kirjoitustyyli ja omien kokemusten rohkea esiintuominen tuovat kirjan lähemmäs lukijaa kuin moni muu matkakertomus. Kankimäen teos on ihana sukellus Japanin kulttuuriin ja kiehtovaan menneisyyteen, ylistys elämän pienille iloille ja niiden huomaamiselle, kannustus tuntemattomaan hyppäämiselle sekä kaiken lisäksi ihana lukukokemus. 

Mielestäni kirjat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne vievät aivan uuteen paikkaan ja avaavat silmät näkemään maailman vähän tarkemmin ja kauniimmin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tekee juuri näin. Japani ja sen kulttuuri aukenivat niin kiehtovalla ja kauniilla tavalla, että Kioto hyppäsi suoraan haavematkakohteiden listalle. (Heti siihen Istanbulin, Marokon ja Islannin perään.) Kirja herätti halun elää, tuntea ja matkustaa, nähdä kaikki ja repäistä itsensä irti siitä mikä pelottaa. Kankimäki teki niin, ja sen nyt näkee mitä hienoa siitä seurasi. 

Ja niin, asioita joita rakastan:
-meri
-klassinen musiikki yllättäen livenä
-kirjakaupojen englanninkieliset osastot
-auringonlaskut
-keitetyt kananmunat
-lukeminen
-väreittäin järjestetyt kirjahyllyt
-Pinterest
-kuntonyrkkeily
-valo

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Mielimediani

Viime päivinä kotona on soinut usein Radio Helsinki. Spotifyn soittolistoihin kyllästyy ja omat cd:t kuluu puhki, mutta Radio Helsinki jaksaa kiinnostaa ja yllättää. Eikä haittaa edes, ettei asu Helsingissä, kun ihana internet tuo kanavan kaikkialle. 

Sille ei vedä vertoja muut kanavat. En jaksa kuunnella toistuvia soittolistoja ja juontajien huonoa huumoria. En tahdo kuunnella jotain laulua vain koska se on nyt suosittu. En tahdo että hyvät laulut soitetaan puhki. En kestä mainoksia. Mitään näistä ei tapahdu jos kuuntelen Radio Helsinkiä. 

Siellä juontajat ovat niin hyviä, että edes heti herätessä niiden kuunteleminen ei häiritse. Musiikki on aina vaihtelevaa ja hyvää, ja eri tyylejä kuulee laidasta laitaan. Kanava on ajankohtainen mutta luottaa myös klassikoihin. Radio Helsingistä olen bongannut vaikka kuinka monta nykyistä suosikkiani, kuten Atletico Kumpulan ja Kerkko Koskisen Kollektiivin. 

Kun kanavaa kuuntelee koko päivän, pysyy kärryillä niin uutisista kuin kulttuurista ja muusta tärkeästä. 


Parasta ovat erikoisohjelmat. Sunnutai-aamuille jazzia, maanantaisin Helsingin Ruokaradio. Keskiviikkoiltaisin hyvinvointia tuottaa Mili Kaikkosen Vaiheessa, ja arkipäiviä viihdyttää Päiväkämmit. Radio Helsingin aamut -ohjelman juontajista on tullut jo melkein tuttuja, kun radio tahdittaa aamuja lakanoiden välistä asti. Ja kevään ehdoton kohokohta on ollut Näköradion kuunteleminen. Radio-ohjelma, jossa puhutaan lempisarjoistani ja soitetaan lempimusiikkiani. Girls kohtaa Oasiksen ja Fleet Foxesin, Sinkkuelämää vertautuu Lookingiin ja kaiken kruunaa viimeisimpien jaksojen ruodinta. Puhdasta parhautta. 

Ja vinkki: suurta osaa näistä timanteista voi kuunnella myös jälkikäteen netistä. Podcasteja löytyy aseman nettisivuilta.