Lähtölaskenta lähtöön

Laskin että tänään on tasan viisikymmentä päivää vaihtoon lähtöön. Lennän Aalborgiin siis 21.8, joten vielä on aika paljon aikaa nauttia Turusta ja kodista. Ja kröhöm selvitellä kaikkia järjesteltäviä asioita, jotka olen täysin sulkenut mielestäni moneksi kuukaudeksi...

Ajattelin kuitenkin alkaa tästä päivästä eteenpäin laskemaan päiviä. Viisikymmentä on kiva pyöreä luku, josta on kiva aloittaa, ja laskeminen voisi myös auttaa orientoitumaan siihen kuinka paljon aikaa lähtöön on. Sekä kannustaa hoitamaan niitä asioita. To do -listalla on ainakin matkavakuutus, muuttoilmotus sekä sellainen pikkujuttu kuin vuokran maksaminen ennen lähtöä...

Ja koska mielestäni vaihtoon lähtemiseen kuuluu olennaisesti jo se aika ennen lähtöä, kaikki orientoituminen ja haikeus ja pakkaaminen, päätin kertoa täällä viiden päivän välein lähtötunnelmia ja vaihtokuvioita. 

Tästä se alkaa.

Lähtölaskenta 50/50

Mitä muutakaan sitä kirjanainen tekisi ensimmäiseksi matkustamista suunnitellessaan kuin valitsisi mukaan otettavat kirjat? Niinpä. Mietin Tanskaan pakattavia kirjoja jo ennen kuin tiesin varmuudella pääseväni vaihtoon. Vaikea ja tärkeä valinta on nyt tehty. 

Mukaan lähtevät kasan päällimmäiset kolme kirjaa: Michael Ondaatjen Englantilainen potilas, Rosa Liksomin Hytti numero 6 sekä Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Ja jos matkalaukkuun mahtuu, harkitsen ottavani mukaan vielä jonkun noista kolmesta alimmasta. Saa nähdä.  

Miksi otan mukaan juuri nuo kolme? Tässä on kuulkaa takana tarkkaan mietitty logiikka. Kun mukaan voi pakata vain ihan muutaman kirjan, joilla pitäisi kuitenkin pärjätä 10 kk, (toki Tanskasta saa kirjoja englanniksi, mutta tiedän että tulee hetkiä jolloin on ihanaa lukea omalla äidinkielellä) pitää kirjojen kestää monta lukukertaa. Niihin pitää voida tarttua millä tuulella vain, lukemista pitää voida jatkaa vaikka keskeltä kirjaa, ja sitten olisi myös kiva jos kirjat olisivat yleisestikin hyviä. Syväanalyysia aiheesta tehtyäni totesin, että edes maailman kiehtovin juoni ei kestä kovin montaa lukukertaa lyhyen ajan sisällä. Matkakirjalla pitää olla muita ansioita. 

Kirjahyllyä tuijoteltuani päädyin näihin kolmeen, joita kaikkia yhdistää se kaikkein tärkein tekijä - kaunis kieli. Kaikkien kolmen kirja teksti on sellaista, että sitä voi lukea ihan itsensä takia. Tarinat ovat hyviä, mutta kaunis kerronta ja tuokiokuvat houkuttavat tarttumaan kirjoihin yhä uudestaan. Näihin uskon uppoutuvani helposti yhä uudestaan ja uudestaan vuoden aikana.

Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa

Oi oi, on kyllä kevättä ilmassa. Kevään merkkejä on kaiken rakkaushömpötyksen ja kukkivien kirsikkapuiden lisäksi ehdottomasti se, että on taas aikaa lukea hyviä kirjoja. 

Jo pari viikkoa olen päässyt tekemään kirjastoon sellaisia retkiä, että voin lainata ihan mitä huvittaa koska arjessa on oikeasti aikaa lukea. Keskellä lukukausia sitä aikaa harvemmin on, ja vaikka olisi niin sitä on tenttikirjojen pänttäämisestä niin poikki että ajatuskin lukemisesta illalla uuvuttaa. Mutta nyt, nyt on taas aikaa ja intoa lukea. Ai että.

Viimeisin loistava kirja jonka olen lukenut on Sadie Jonesin uutukainen Ehkä rakkaus oli totta. Se oli niitä hyviä kirjoja, jotka vie mukanaan niin täysin ettei kirjan parhaita puolia edes osaa eritellä. En tiedä mikä tässä niin ihastutti. Tuntuu aina mahdottomalta osoittaa lempikirjoista se juttu, joka saa rakastamaan niitä.Oliko kerronta hyvää, vai juoni, vai hahmot? Vai veikö se niin kiehtovaan aikaan ja paikkaan etten malttanut tulla sieltä pois? Koskettivatko teemat? Rehellisesti sanottuna en tiedä.  Mutta sen tiedän, että luin tätä ääneen hihkuen ja voihkien ja hihitellen, lukuja yötä päivää ahmien ja kokonaisvaltaisesti mukana eläen. Loppua kohti en meinannut pysyä housuissani, niin malttamaton olin lukemaan tarinan loppuun. 

Lyhyesti referoituna tarina kertoo siis 1960-luvun Lontoon teatteripiireistä ja niissä pyörivästä ystäväkolmikosta. Luke on tarinan päähenkilö, pikkukaupungista Lontooseen muuttava lahjakkuus. Paul ja Leigh ovat tämän ystäviä, ja kolmikon tarinat kietoutuvat monella tasolla toisiinsa. Kirjassa ihmiset rakastavat ja riitelevät, ovat rikki ja sekaisin ja tekevät vääriä valintoja. Menestys ja tunteet ajavat tapahtumia vääjäämättä kohti konfliktia, eikä tarinaa seuratessa voi kuin purra huulta ja elää mukana. 

Näin mukaansatempaavia kirjoja tulee vastaan noin kerran vuodessa, ja rakastan sitä kirjaan uppoutumisen tunnetta ihan mielettömästi. Melkeinpä harmittaa että olen jo lukenut kirjan - olisi ihana kokea ensilukukerta aina uudestaan. 

Loputtomat lukulistat

Nämä listat eivät lopu koskaan: listat kirjoita, jotka haluaisin lukea.

Niitä on kaikkialla. Puhelimessa, tietokoneella, pikku lappusilla ympäri kotia ja omassa mielessä.  Kavereiden puheissa, kirjahyllyssä, liitutaululle raapustettuna.

Tarkinta listaa pidän tässä liitutaulussa. Näistä viime kesänä kirjoitetuista on jo melkein kaikki luettukin. Ken Follet oli hyvä historiallinen tiiliskivi riippukeinuun, Jonas Gardell taas avartava katsaus lähimenneisyyteen. Eliotin Middlemarch oli niin tylsä että jätin sen kesken, kun taas McCarthyn Veren ääriin oli erilaista ja väkivaltaisempaa kuin mikään ennen lukemani. 

Ayn Randin Fountainheadin ostin Lontoosta ja se odottelee yhä kirjahyllyssä hetkeään. Samoin Donna Tartt ja Sister Souljah ovat yhä korkkaamatta, enkä malta odottaa että pääsen niihin käsiksi. Jhumpa Lahirilta taas luin useammankin teoksen, ja kirjailija nousi varsinkin Tulvaniityn ansiosta yhdeksi suosikeistani. 

Liitutaululista pitäisi päivittää. Se ei palvele tarkoitusta, jos suurin osa kirjoita on jo luettu. Listalle ovat menossa ainakin:

-Michel Houellebeq: Soumission

-Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

-Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

-Henry James: Portrait of a Lady

-Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni

-Christopher Isherwood: Goodbye to Berlin

-Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja Taikavuori

-Michelle Haimoff: These Days are Ours

 ja monta muuta, jotka ajelehtivat jossain lapuissa tai listoissa jossain päin asuntoani...

Asioita joita rakastan

Se tavallinen tarina. Tyttö kuulee kehuja kirjasta, törmää siihen kirjastossa, lainaa, lukee ja rakastuu. Niin käy aina uudestaan ja uudestaan, ja niin kävi nytkin.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on siunattu loistavalla nimellä. Se pistää silmään, tarttuu korvaan ja kiertää kaveripiirissä suusta suuhun. Nimi kiehtoo ja saa ajattelemaan - mitä ovat ne asiat, jotka saavat sydämen hakkaamaan?

Ihan suoraan näistä asioista kirja ei kuitenkaan kerro. Se kertoo jostain vielä kiinnostavammasta. Kankimäki kirjoittaa omasta elämästään, siitä miten hän piti vapaavuoden työstään ja lähti suin päin Japaniin tutkimaan lempikirjailijansa Sei Shōnagonin tarinaa. Hän matkustaa täysin vieraaseen maahan osaamatta kieltä tai omaamatta tarkkaa tutkimussuunnitelmaa tutkiakseen 1000-luvun alun kirjailijatarta, josta ei tiedetä juuri mitään. Kasassa on todellakin ainekset seikkailuun.

Seikkailuksi ei teosta voi kuitenkaan kutsua, vaan enemmänkin tutkimusmatkaksi Japanin kulttuuriin ja nykyaikaiseen elämään. Ummikkona ja omaa epävarmuuttaan ja intoaan rehellisesti kuvaamalla Kankimäki avaa ainutlaatuisen kuvan uuteen kulttuuriin, niin sen hyviin kuin huonoihin puoliin. Hän kertoo miten hikoili Japanin elokuisissa helteissä, miten hurmaantui kabukiteatterista, miten asunnon keittiössä kulkee torakoita ja miten Kioto täyttyy vaaleanpunaisista pilvistä hanamin eli kirsikankukkien kukinnan aikaan. Nykyajan kanssa rinnakkain kulkee koko ajan Sein aika, Heian-kausi tuhat vuotta sitten. Kankimäki vertaa omaa aikaansa historiaan, kertoo ja kuvittelee miten asiat olivat silloin ja yrittää luoda kuvan ihailemansa kirjailijan elämästä omien kokemustensa avulla. 

Rehellinen kirjoitustyyli ja omien kokemusten rohkea esiintuominen tuovat kirjan lähemmäs lukijaa kuin moni muu matkakertomus. Kankimäen teos on ihana sukellus Japanin kulttuuriin ja kiehtovaan menneisyyteen, ylistys elämän pienille iloille ja niiden huomaamiselle, kannustus tuntemattomaan hyppäämiselle sekä kaiken lisäksi ihana lukukokemus. 

Mielestäni kirjat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne vievät aivan uuteen paikkaan ja avaavat silmät näkemään maailman vähän tarkemmin ja kauniimmin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tekee juuri näin. Japani ja sen kulttuuri aukenivat niin kiehtovalla ja kauniilla tavalla, että Kioto hyppäsi suoraan haavematkakohteiden listalle. (Heti siihen Istanbulin, Marokon ja Islannin perään.) Kirja herätti halun elää, tuntea ja matkustaa, nähdä kaikki ja repäistä itsensä irti siitä mikä pelottaa. Kankimäki teki niin, ja sen nyt näkee mitä hienoa siitä seurasi. 

Ja niin, asioita joita rakastan:

-meri

-klassinen musiikki yllättäen livenä

-kirjakaupojen englanninkieliset osastot

-auringonlaskut

-keitetyt kananmunat

-lukeminen

-väreittäin järjestetyt kirjahyllyt

-Pinterest

-kuntonyrkkeily

-valo

Paluu Masadaan

Joululomalla luin kirjoja kevyistä ja iloisista aiheista: päänahanmetsästäjistä 1800-luvun Meksikossa, Venäjän suurhyökkäyksesta jatkosodassa ja antiikin Rooman juutalaisvainoista ajanlaskun alussa. 

Viimeisenä mianitusta kertoi Alice Hoffmanin teos Aavikon kyyhkyset. Sen kautta pääsin fiilistelemään keväistä matkaa Israeiin ja Kuolleelle merelle sekä sukeltamaan vähän syvemmälle Masadan linnoituksen historiaan.

Masada on aikoinaan Herodes Suuren hieman ennen ajanlaskun alkua rakentama palatsi ja linnoitus. Kirja kuvaa Herodeksen jälkeistä aikaa, jolloin linnoituksessa asuu roomalaisten vainoja vastaan kapinoiva juutalaisyhteisö. Teos kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan siitä, miten roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin ja vainosivat juutalaisia ympäri Juudeaa. 

Masada oli viimeinen linnoitus jota roomalaiset eivät saaneet murrettua. Se vaikutti monesta syystä voittamattomalta - sijainti keskellä erämaata olevalla vuorella asettaa hyökkääjälle melkoisia haasteita. Roomalaiset keksivät kuitenkin keinon murtaa puolustus. He saartoivat linnoituksen ja rakensivat vuoren kylkeen rampin, jota pitkin muurit pystyttiin murtamaan. Tämä johti legendaariseen ratkaisuun yhteisössä - yöllä ennen roomalaisten viimeistä hyökkäystä kaikki linnoituksessa asuvat surmasivat toisensa. Viimeinen seisova soturi otti hengen itseltään. Vapaus oli tärkeämpää kuin elämä, joka olisi tarkoittanut kapinallisille orjuutta roomalaisten alaisuudessa. 

Aavikon kyyhkyset sijoittuu juuri Masadan viimeisiin vuosiin ennen saartoa ja häviötä sekä roomalaisten valtaukseen. Hoffman kertoo tarinan uskollisena paikalle ja historialle, mutta tuo sen lukijalle linnoituksen naisten kautta. Keskiössä on neljä kyyhkystenhoitajaa, neljä naista jotka kohtalo on kuljettanut Masadaan. Jokaisen tarina on erilainen, mutta kaikki naiset ilmentävät itsenäisiä ja rohkeita yksilöitä jotka eivät taivu vaikeuksien edessä. Ja vaikeuksia riittää, niin linnoituksen arjen aherruksessa kuin pienen yhteisön sisäisissä ristiriidoissa. 

Teoksen merittejä on ehdottomasti sen historiallisuus ja kiinnostavuus, mutta myös juuri vahvat naishahmot. Naiseus näyttäytyy teoksessa vahvuutena, ja mieshahmot jäävät yksiulotteisina syrjään. Hoffman tuo tarinaan mukaan myös monia yliluonnollisia ulottuvuuksia sekä näyttää uskonnon vahvan aseman ajan arjessa. Lukukokemus onkin kiinnostava matka entisajan arkeen ja historiallisiin tapahtumiin harvemmin kuvatusta näkökulmasta. 

Elämäni kirjakasoissa

Kesäloman alussa mulla oli kovat tavoitteet: lukea kaikki hyllyyn talven aikana ostetut kirjat sekä vielä kymmenisen klassikkoa, joihin ei kevään kiireissä ollut aikaa perehtyä. Olin keräillyt kirjalistaa kuukausien ajan, ja heti loman alussa marssin kirjastoon. 

Nyt kodin ovat vallanneet erikokoiset kirjakasat. Alkupyrähdyksen jälkeen lukutahti on hidastunut, ja olen jopa tuntenut jonkinlaista lukukrapulaa - liika lukeminen kostautuu. Kirjat eivät enää liiku, vaan ovat jääneet asumaan kasoihinsa. Ja minä asun täällä kasojen keskellä. Vaikka onhan se kyllä ihanaa, kun on kirjoja joka puolella. Ei vai taida olla enää toivoakaan kahlata Joycen Odysseusta parin viimeisen lomaviikon aikana...

Un unputdownable family saga

Kesällä mun ainoana tavoitteena on lukea ne kirjat, joita oon talven aikana ostanut ja joihin ei ole ehtinyt kevään kiireissä syventyä. Yksi niistä oli tämä loistopokkari. Rakastan lukea historiallisia teoksia, elämäkertoja ja proosaa. Tämä oli täyttä totta, mutta olisi ihan hyvin voinut olla keksittykin. 

Mary S. Lovellin The Churchills kertoo Churchillin suvun vaiheista keskittyen vahvasti sen kuuluisimman vesan, Winston Churchillin tarinaan. Saattaa kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta! Brittiaatelisto on nähtävästi pesäpaikka kaiken maailman skandaaleille, ja monen sukupolven kuluessa niitä mahtuu yhteen sukuun to-del-la paljon. Tylsistymisen sijaan haastetta toikin seurata, kuka milloinkin riiteli kenen kanssa, kenen eroa nyt puidaan ja missä loistolukaalissanyt oleillaan. Kaikesta tekee astetta mielenkiintoisemman koko ajan mukana kulkeva ajankuva, joka varsinkin politiikan kautta limittyy olennaisesti suvun elämään. On todella herkullista päästä kurkistamaan esimerkiksi toiseen maailmansotaan itse Churchillin kautta. Lisäksi tykkäsin valtavasti oppia lisää naisista näiden suurmiesten takana. Churchillin Clementinestä tuli ehdoton suosikkini! 

Tällaista kirjaa lukiessa samalla uppoutuu toiseen maailmaan ja näkee omansa terävämmin. Parempaa kesäkirjaa en voisi kuvitella.  

Lovell on kijrittanut muitakin loistoteoksia 1900-luvun alun huomattavista briteistä. Kannattaa tutustua ainakin Mitfordin tyttöihin. Siinä kerrotaan Mitfordin perheestä, jonka viidestä tyttärestä yhdestä tuli kommunisti, toisesta kirjailija, kolmannesta herttuatar, neljännestä Hitlerin ystävä ja viidennestä radikaali oikeistolainen. Kuudes asui rauhaksiin maaseudulla. Historia on täynnä mielettömiä tarinoita. 

Rory Gilmore Reading Challenge

Gilmore Girls on ikuinen suosikkini ja Roryn lukutahti jatkuvan kateuden kohde, mutta mikään ei vedä vertoja sille mitä löysin netistä eilen. Rory Gilmore Reading Challenge listaa kaikki kirjat, joita Rory on lukenut tai joista hän on puhunut kaikkien sarjan seitsemän kauden aikana. Voin kertoa, että lista on pitkä. Ja voin kertoa, että haluan NIIN PALJON lukea kaikki sen kirjat.

 "Kirja käteen vain ja lukemaan: bussissa, puistossa, kahvilassa... :)" kommentoi kaveri listaa ja lukuintoani. Ei kai tässä muutakaan voi. Challenge accepted!  

Runollinen melankolia

Kolme syytä pitää Claudie Gallayn Tyrskyt-kirjasta.

1. Mysteeri.
Tyrskyjen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö, elämäänsä syrjäiseen kylään paennut lintubongari, alkaa kuin ohimennen selvittää kylässä vuosia sitten tapahtunutta onnettomuutta. Vuosien hiljaisuuden jälkeen vanhat kaunat ja salat nousevat pintaan yhdellä jos toisella, ja kaikkien tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarina kehittyy kauniisti ja huomaamattomasti kohti ratkaisua, joka ei kuitenkaan ole kirjan ratkaisu. Kysymyksessä on ennemminkin yleinen menneen selvittely kunkin ajatuksissa, irti päästäminen ja jäljellejäämisen vaikeus. Kuinka jatkaa eteenpäin, kun mysteeri on selvittämättä? Tai kun kaikki on selvää ja silti sattuu?

2. Meri.
 Gallayn kirjan miljöönä on Ranskassa, Atlantin rannalla sijaitseva pikkuruinen La Haguen kalastajakylä. Kylä on sijoittunut aivan niemen kärkeen, ja kaikkeen sen elämään vaikuttaa meri. Suuri ulappa on myrskyineen ja tyrskyineen läsnä kaikkialla, se vaikuttaa kaikkeen ja vangitsee jokaisen huomion niin hyvässä kuiin pahassa. Meri on kirjassa kuin persoona; se vie ihmisiä onnettomuuksissa eikä aina anna ruumiita takaisin. Se lumoaa ja pelottaa. Varsinkin myrskyn kuvaus on vaikuttavaa. Meri on La Haguen sielu ja Tyrskyjen selkäranka.

3. Kerronta.

En ole ikinä lukenut mitään niin kaunista kuin tämä kirja. Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen lyhyt, tiivis mutta silti äärimmäisen runollinen kerronta lumosi otteellaan ja valloitti taitavuudellaan. Tyrskyissä on paljon dialogia sekä erittäin paljon kuvailua. Huomio kiinnittyy erikoisiinkin asioihin ja huomiot ympäristöstä ovat pysäyttäviä mutta kauniita. Lyhyet lauseet antavat ilmaisun hengittää pitäen silti tekstin kasassa ja kasvattaen sanojen vaikutuksen kattoon. Tyrskyt lumoaa, vie mukanaan, se vangitsee kaikki aistit ja pitää niitä otteessaan vielä kauan tarinan päättymisen jälkeenkin.


"Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enään ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.

Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.

Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin."


Loma elämästä

Kesän valtasivat tenttikirjat, loppukesän pääsykoekirjat. Analyysit, pänttäämiset ja tenttiahdistus hukuttivat lukuilon alleen. Enää ei jaksanut rentoutua hyvän kirjan äärellä, vaan aika kului ihmeelliseen jahkailuun. Työkiireet veivät illat ja univelat aamut. Koko valtava stressihäkkyrä levittäytyi rakkaan harrastuksen ylle.

 

Mutta onneksi tunnen itseni ja tiedän, että silloin, kun ei jaksa lukea hyvää kirjaa, on liian väsynyt ja kierroksilla. Silloin ei olla enää vähän vaan kiireisiä, vaan mennään sietokyvyn rajoilla ja on parempi puhaltaa peliin tauko. Viime viikolla löysin itseni taas silta rajalta, joten tyhjäsin kalenterin ja otin pari päivää lomaa elämästä. Pari päivää pyhitin vain lukemiselle, leffoille, syömiselle ja nukkumiselle. Latasin akut, rentoutin hartiat ja rakastuin lukemiseen uudelleen.

 

 

 

Ekaa kertaa vuosiin luin kirjan päivässä! Kun meinaan kerran pääsin lukemiseen kiinni, ei siitä meinannut tulla loppua. Aluksi lukaisin loppuun kaikki kesken jääneet kirjat ja ikuisuusprojektit sohvapöydältä. Sitten aloitin uuden aamun puhtaalta sivulta; David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie pääsi lulkulampun alle aurinkoisen tiistain ajaksi.

 

Kirjan takakansi valottaa juonta sen verran, että kyseessä on tarina Nathaliesta, naisesta joka jää nuorena leskeksi hänen elämänsä rakkauden kuoltua. Tarina kertoo hänen selviämisestään ja etenemisestään. Kun kirjaa lähtee lukemaan tältä pohjalta, on odotuksina ainakin allekirjoittaneella automaattisesti synkkä ja pohdiskeleva tarina elämän kolhuista.

 

Mutta sitä tämä ei ole! Nainen, jonka nimi on Nathalie on kaikkea muuta kuin synkkä kirja. Se käsittelee selviytymisen ja rakastumisen teemoja kierren niiden ympärillä kuin kepeä kolibri, tehden oivalluksia ja huvittaen lukijaansa pienillä yksityiskohdilla. Foenkinoksen kirjoitustyyli on raikas ja omintakeinen, kumpaakin pelkästään hyvässä mielessä. Kirja ei todellakaan jää pohtimaan kuolemaa ja menetystä, vaan jatkaa eteenpäin kohti uusia kohtalon oikkuja.

 

Ehkä parasta kirjassa ovat sen uskomattoman tarkkanäköiset ja lempeän todenmukaiset oivallukset elämästä. Itse sain monesti lukiessani laskea kirjan käsistäni ja ajatella: ai-van, juuri noinhan se menee! Foenkinos kirjoittaa ihastumisesta, yksinäisyyestä, rakkaudesta, työstä, perheestä... Kaikesta siitä kooten tarinaansa yksityiskohtia, joihin kuka tahansa voi varmasti samaistua ja jotka saavat yhtä usean oivaltamaan uusia asioita elämästään. Keveydessään tarina on silti kertomus elämästä sen sisuskaluja myöten.

 

Pikkuhymyjä

Fuu aika lentoo elämä nyt, tenttiä ja töitä pitkin päiviä. Jotain kaunista kuitenkin täytyy mukaan lisätä, että jaksaa polkea eteenpäin. Illan vaaleanpunaiset pilvet, sateenkaari satamaterminaalissa, villapaidan lämpö syksyn vireessä ja keitetyt kananmunat salaattibuffassa. Vähätorilla juhlitaan Venäjän keisarin ja Ruotsin kruununperillisen tapaamista 200 vuotta sitten. Näytelmässä kruununprinssi tulee jokea pitkin veneellä juhliin, näin kun se Bernadotte (pernarutto, kuten eräs näyttelijä asian ilmaisi) heilutteli rannan nenäliinaneidoille ja lipui kohti historiaa. Tykkään tästä kaupungista ja sen kauniista yllätyksellisyydestä.

 

Tykkän myös blogista Just little things joka tarjoaa tasaisen varmasti yhä uusia pikkuihania asioita keskeltä arkipäivää. Kouluvuoden ekat päivät ja käsialakehut, kaikki mitä tältä löytyy on pienuudessaan niin täysin ihanaa. Ehanaa. 

 

 

On kuitenkin ehkä otettava tosissaan huomioon se, että eniten puhuttelevia ihanuuksia tällä lukukerralla olivat ne, joissa puhuttiin nukkumisesta, peitoista, kuumista suihkuista ja, no, nukkumisesta, ja oikeasti mentävä nukkumaan. Sillä kiireen keskellä on tärkeää myös levätä. Kauniita unia!

 

Päiväni Mrs. Dallowayna.

Tapanani ei ole jättää asioita viime tinkaan. Mieluummin teen kaiken pää höyryten vauhdilla valmiiksi kuin lykkään aloittamista ja  pakerran viimeisenä iltana puolilleöin. Aina ei kuitenkaan kaikki mene suunnitelmien mukaan.

Lukupiiriin piti lukea Wirginia Woolfin Mrs. Dalloway. Varasin sen Salon kirjastosta itselleni, mutta en ehtinyt Saloon moneen viikkoon. Lopulta edellisen viikon perjantaina hyppäsin junaan ja lunastin kirjan itselleni. Ei paniikkia. Vielä 5 päivää aikaa lukea.

Perjantai kuitenkin humahti ohi. Samoin lauantai, ja vielä sunnuntaikin. Sunnuntai-iltana havahtuin siihen, että on enää kaksi päivää lukea koko kirja. No, ei kiirettä silti. On sitä ennenkin ahkeroitu.

Mutta maanantaikin katosi kuin savuna ilmaan. Illalla tajusin puolikuolleena, että on enää tiistai aikaa lukea Mrs. Dalloway. Tietysti vaihtoehtona olisi ollut jättää kirja lukematta ja palata siihen ajan kanssa. Mutta ei.

Tiistai-aamuna siis nousin aikaisin lukemaan. Kävin yhdellä luennolla, menin kirjastoon lukemaan. Tuli nälkä, menin kahvilaan lukemaan. Alkoi väsyttää, menin kotiin ja tuijottelin aikani telkkaria. Ilta kymmeneltä aloin taas lukea. Ja niin vai se kävi! Kirja tuli luettua päivässä. Pääsin vieläpä ennen puoltayötä nukkumaan.

Ehkä tein vähän tyhmästi. Woolfin merkkiteos oli loistava kirja, jonka pariin olin halajannut päästä jo jonkin aikaa. Ideaalia olisi ollut saada perehtyä siihen kunnolla, makustella loistavia lauseita ja pohtia rakenteita ja syvällisiä ideioita, joita lukiessa heräsi, ajan kanssa. Mutta toisaalta. Mrs. Dalloway on tajunnanvirtaromaani. Tarinassa ei ole selkeää draaman kaarta tai juonta, vaan se hahmottaa ihmismielen juoksua ja elämän sattumanvaraisuutta ajelehtien eri henkilöiden tajunnassa. Tarina etenee keveästi mutta kertoo samalla hyvin syvällisesti elämästä, henkilöiden taustoista ja ajatuksista yhtä paljon peittäen kuin valottaen. Jos jonkun kirjan on hienoa lukea päivässä, sanoisin, että se on tämä. Nopea tahti ei haitannut, kun juoni oli yhtä ailahteleva kuin lukijansa. Oman ajatuksen harhailu ei vaikuttanut tarinan ymmärrettävyyteen, vaan ennemminkin paransi sitä. Lukeminen oli kiireestä huolimatta nautinnollista ja kaunista.

Kun kerroin lukupiirissä, miten olin nielaissut teoksen, joku huomautti, että sittenhän pääsin siihen todella aidosti käsiksi. Mrs. Dalloway kertoo yhdestä päivästä, ja sen kautta hahmottaa hahmojen koko tarinan eri hetkien ja mietintöjen kautta. Ehkä olikin siis ideaalia lukea kirja yhdessä päivässä. Kuin astuisi siihen sisään.

Ja ainakin nyt voin seuraavalla kerralla keskittyä rauhassa, ja kuin ensimmäistä kertaa, kaikkiin niihin kerronnallisiin herkkuihin ja ajattoman viisauden välähdyksiin, joita Woolf kirjassaan tarjoilee. Sillä seuraava kerta tulee, se on selvä.

Vanhus ja meri

Kirjallisuuden opiskelussa on monia hyviä puolia. Saa lukea kaikkia klassikoita joista on haavellut jo vuosia. Saa pohtia lukemaansa syvällisesti. Saa valita mikä itseä kiinnostaa ja tehdä siitä pätevän tutkimusaiheen. Saa ylipäätään vain lukea.

Ja sitten on se, että ympärillä on kerrakin paljon muita kirjatoukkia, jotka eivät ihmettele jos viettää lounaan Jack Kerouack nenässä kiinni tai on kirjastoon kympin velkaa. Ja jotka suosittelevat lisää hyviä kirjoja. Ja muistuttavat niistä jotka haluaisi lukea mutta aina unohtaa kirjastossa. (Ja myös kertovat jos joku kirja kannattaa suosiolla jättää väliin...)

Tätä kirjaa suositteli minulle opiskelutoverini Liisa. Hemingway on roikkunut nämä-kirjat-pitää-lukea-listalla iäisyyden, varsinkin sen jäkeen kun näin Midnight in Paris-leffan, jossa kyseinenkin kirjailija seikkaili Owen Wilsonin houreissa. Mutta nyt siis viimein pääsin H:n kohdalle kirjaston hyllyjen sokkeloissa, lähinnä Liisan väsymättömän hehkutuksen ansiosta. Kiitos.

 

 

Vanhus ja meri on simppeli kirja. Vanha kalastaja Santiago ei ole saanut aikoihin kalaa. Eräänä päivänä hän päättää lähteä kauas ulapalle kokeilemaan, josko onni kääntyisi. Koukkuun tarttuukin kalojen kala, ja Santiago saa kokea elämänsä pyyntireissun taistellessaan kalan kanssa elämästä.

Hemingwayn tyyli on hyvin omintakeista, yksinkertaista mutta kiehtovaa. Vanhus ja meri on lyhyt kirja, jonka tarinan runko on selkeä ja riisuttu. Merkitykset löytyvätkin tekstin syvemmiltä tasoilta. Itse koin kirjan kuvaavan niinkin suppeaa aihetta kuin elämää. Jokin siinä, miten Santiago kamppailee merellä ja pohtii ulapalla baseball-tuloksia oli todella inhimillistä.

Siinäpä se. Hemingwayn kirjallisuus on inhimillistä. Ja inhimillisyydessään pientä ja kaunista. Ei siitä osaa sanoakaan sen enempää, sillä kaikki on sanottu kirjassa itsessään.

Perjantaina oon radalla taas

Uudet tuulet puhaltavat Turussa. Kevättuulet, pirteät, energiset ja ulkoilemaan kutsuvat tuulet.

Minulla on uusi harrastus.

Sanotaan vaikka näin, että talvella tuli harrastettua vähän liikaa ei mitään. Eli maattua sohvalla. Ja nyt, kun kadut sulavat ja joka päivä tarvitsee vähemmän vaatetta uloslähtiessä, tuli pakottava tarve päästä ylös ulos ja lenkille, eli juoksemaan.

 Ehkä ylenpalttisella sohvalla makaamisella oli hyötynsäkin, nimittäin se, että huomasi sen tuovan kaikkea muuta kuin lisää energiaa. Noidankehiä toisensa perään. Mitä enemmän löhöilet, sitä enemmän väsyttää, mitä enemmän juokset, sitä enemmän tekee mieli lenkille. Löysin itseni tästä laskemasta päiviä siihen, milloin voin taas mennä juoksemaan! Joinain päivinä täytyy oikein pakottaa itsensä jäämään sisälle viettämään ajoittaista lepopäivää. Kroppa ei ehkä ihan vielä kestä niin paljoa kuin pää tekisi...

Juoksijana olen todellakin aivan ummikko aloittelija, ja varmaan tämä tekstikin paljastaa sen, miten vietän harrastukseni kanssa vielä kuherruskuukautta. Itselleni perspektiiviä antoi kirjastosta mukaan tarttunut Haruki Murakamin opus Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. (Osui kyllä kirjailija ja aihe kohdalleen!) Kirjassa Murakami pohdiskelee suhdettaan juoksuun, kehittymistään juoksijana ja sen vaikutusta elämäänsä romaanikirjailijana, sekä kertoo valmistautumisestaan New Yorkin maratonille.

Vaikka Murakami on juoksijana valtavan kokenut ja varsin perfektionistinen, sain kirjasta silti paljon irti. Se kertoi ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, jota kaikki eivät voi ymmärtää. Mikä saa ihmisen juoksemaan säässä kuin säässä päivästä toiseen, treenaamaan jotta voisi juosta jonkin tietyn pituisen matkan jonain tiettynä päivänä? Murakami kertoo juoksussa hänelle tärkeintä olevan säännöllisyyden. Se jäsentää koko hänen elämäänsä ja auttaa myös kirjoitustyössä toimien samalla vastapainona että kurina.

Itse koen jotain samaa. Vaikka olen juossut vasta pari viikkoa, huomaan jo nyt kaipaavani lenkkejä. Se, miten pää tuulettuu ja päivät jäsentyvät tekee rakenteita ja säännöllisyyttä kaipaavalle minälleni hyvää. Huomaan juoksun rentouttavan paljon paremmin kuin kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjä sohvalla löhöten. Päivissä on ylipäätään lisää energiaa ja voimaa. Ja tuntuu niin hyvältä!

André Wikströmin Pikkukeskiviikko-ohjelmassa on eräs teesi. Sen mukaan haaveet, jotka uskaltaa sanoa ääneen, toteutuvat. Joten minä sanon nyt ääneen haaveeni ja tavoitteeni. Haluan juosta elokuussa 10 kilometriä. Katsotaan, miten käy!

Mies tuli vuonolta

Oon ollut jotenkin vähän hukassa viime päivinä. Sillain, että kaikki sujuu hyvin ja periaatteessa elämä hymyilee, mutta jokin on vähän vinksallaan jossain. Sellainen tunnelma on myös Haruki Murakamin Norwegian Wood kirjassa. Luin kyseisen teoksen vauhdilla viikkon sisään, joten olen tainnut jäädä vähän jumiin...

Norwegian Wood on saanut nimensä Beatlesien samannimisestä kappaleesta (joka muistuttaa muuten Juicen Norjalaista villapaitaa). Tarina sijoittuukin 60-luvulle, nuorisokulttuurin ja yhteiskunnan mullistusten vuosiin. Päähenkilö Toru käy yliopistoa Tokiossa aikana, jolloin kaikki on muutoksessa ja liikkeessä. Toru on tästä kaikesta irrallaan. Hänen maailmaansa liikuttavat vain hänen kuolleen parhaan ystävänsä tyttöystävä Naoko, jonka kanssa Toru kokee jakavansa menneisyyden painon ja siitä selviytymisen haasteen, sekä eloisa Midori, tyttö joka tarjoaa Torulle ystävyytensa ja ennakkoluulottomuutensa ja sitä kautta tulevaisuuden. Kun yliopistolla mellakoidaan, Toru kirjoittaa kirjeitä ja kävelee ympäri kaupunkia. Norwegian Wood ei olekaan kuva Japanista vaan rakkkaudesta, menetyksestä ja yksinäisyydestä, sekä ennen kaikkea ihmisyydestä. Siitä miten yksi tarvitsee toista, ja miten toinen ei aina riitä.  

Murakamin tyylia on vaikea verrata mihinkään. Se on oma maailmansa. Rikkinäisiä henkilöhahmoja, kauniita maisemia, vuosikymmenten takaisen Japanin kulttuuria ja nyrjähtänyttä nuorisoa. Ja kaiken yllä leijuu koko ajan hämmentävä unenomainen symboliikka. Aivan kuin kaiken, mitä kertoja sanoo, voisi tulkita jollain toisellakin tavalla, kuin kaikesta voisi oppia jotain mullistavaa.

Murakamia on kasvavassa määrin tituleerattu yhdeksi parhaista elävistä kirjailijoista, ja Norwegian Wood on juuri suomennettuna herättänyt meilläkin viime aikoina ihastusta. Eikä suotta. Jo puolentoista kirjan perusteella antaisin itse kaiken vastaavan ylistyksen miehen osalle.

Onko elämää Dostojevskin jälkeen?

Uusi blogi on hyvä aloittaa hieman hämmentävällä paljastuksella. Olen viime aikoina solminut lukemiini teoksiin hieman omituisia suhteita. Hyvin inhimillisiä. Yksi kirja on ollut seuranani jo syksystä asti. Se on aina siististi sivussa, mutta huonon päivän iskiessä se hakeutuu kuin väkisin käsiin ja tuo tukea ja turvaa. Läsnäolo on etenemistä tärkeämpää.

Toinen kirja taas edustaa idealistista minää. Se tarttui mukaan kirja-alesta kauniin kantensa takia ja on siitä asti odottanut pöydänkulmalla sopivan itsevarmaa hetkeä. Sen läsnäolo edustaa nuoruutta ja vapautta. Jo ilman lukemistakin.

Ikinä en ole kuitenkaan elänyt niin symbioottisessa suhteessa kirjan kanssa kuin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa. Se kiehtoi heti saavuttuaan kotiin kirjastosta. Katse pyöri kirjan ympärillä, sormet syyhysivät, mutta se sai odottaa vuoroaan saadakseen aikanaan kaiken huomion. Ja kun viimein pääsin alkuun, se oli menoa. Aluksi tutustuimme varovasti, sivu sivulta. Sitten opimme tuntemaan toisemme, ja suhde eteni vauhdilla. Kirja makasi yöt sängyn vieressä ja matkasi kaikkialle laukun pohjalla. Olin lumoutunut.

Mutta suhde alkoi pitkästyttää. Tuntui, ettemme päässeet mihinkään. Potkin kirjaa aamuisin tuolin alle piiloon ja hain kirjastosta yhden illan seuraa. Alun innostus oli kadonnut. En tiennyt, miten juttumme päättyisi.

Esseiden deadlinet painoivat kuitenkin päälle, joten meidän oli pakko selvittää välimme. Otin kunnolla aikaa ja pureuduimme kaikessa rauhassa toisiimme. Ja alun taika palasi! En taaskaan voinut jättää kirjaa käsistäni. Aika juoksi huomaamattani, kun unohduin täysin kirjan pauloihin. Halusin oppia lisää ja lisää toisesta, päästä aivan iholle ja selvittää kaiken väliltämme. Ja niin pääsimme loppuun. Suljin kannen ja hymyilin. Tein esseen ja hymyilin. Tämä suhde oli kaiken sen rauhattomuuden, riippuvuuden ja rakkauden arvoinen! 

Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus on epäilemättä venäjän kirjallisuuden klassikoita. Se on huumaava kuvaus murhasta, syyllisyydestä ja oikeudentunnosta. Nuori köyhä Raskolnikov tappaa ahdistuksissaan koronkiskurieukon ja sekoaa. Tarina kuljettaa hämärien henkilöhahmojen ja houreisten monologien johdatuksessa läpi Pietarin katujen ja kanavien. Dostojevski maalaa elävästi köyhälistökorttelien kurjuuden ja epätoivon, hurjan ja viattoman syyllisyyden sekä 1800-luvun Pietarin piirit.

Kiehtovaa kuitenkin on se, että Rikos ja rangaistus voisi kertoa mistä ajasta tahansa. Voisin hyvin kuvitella Raskolnikovin vaeltelemaan nyky-Pietarin lähiöihin tai Helsingin rautatieaseman liepeille. Vaikka aika kuluu, ei monikaan asia muutu. Ihmiset pysyvät, kurjuus pysyy ja ennen kaikkea syyllisyys pysyy. Sillä syyllisyys kumpuaa ihmisyydestä. Ja sen Dostojevski on tavoittanut. Rikoksen ja rangaistuksen kertoja ymmärtää Raskolnikovia ja tämän mieltä paremmin kuin tämä itse. Joskus sairaus ajaa vahvimmastakin yli. Mutta siitä paranee, aina on toivoa onnesta, kuten Raskolnikovkin tulee huomaamaan.

Rikos ja rangaistus oli kaikkea, mitä en odottanut. Se oli mukaansatempaava, uskottava, mielenkiintoinen, koukuttava ja valloittava. Se oli rikoskertomus! Se oli kehityskertomus yhteiskunnan hampaisiin musertuvasta nuoresta. Se oli kaunis kertomus, loppujen lopuksi. Se oli, noh, pitkä, mutta sen tarina jaksoi kantaa koko teoksen läpi. Voi Dostojevski! Toivottavasti suhteemme jatkuu pitkään ja hartaana!