Uudet tuulet puhaltavat Turussa. Kevättuulet, pirteät, energiset ja ulkoilemaan kutsuvat tuulet.
Minulla on uusi harrastus.
Sanotaan vaikka näin, että talvella tuli harrastettua vähän liikaa ei mitään. Eli maattua sohvalla. Ja nyt, kun kadut sulavat ja joka päivä tarvitsee vähemmän vaatetta uloslähtiessä, tuli pakottava tarve päästä ylös ulos ja lenkille, eli juoksemaan.
Ehkä ylenpalttisella sohvalla makaamisella oli hyötynsäkin, nimittäin se, että huomasi sen tuovan kaikkea muuta kuin lisää energiaa. Noidankehiä toisensa perään. Mitä enemmän löhöilet, sitä enemmän väsyttää, mitä enemmän juokset, sitä enemmän tekee mieli lenkille. Löysin itseni tästä laskemasta päiviä siihen, milloin voin taas mennä juoksemaan! Joinain päivinä täytyy oikein pakottaa itsensä jäämään sisälle viettämään ajoittaista lepopäivää. Kroppa ei ehkä ihan vielä kestä niin paljoa kuin pää tekisi...
Juoksijana olen todellakin aivan ummikko aloittelija, ja varmaan tämä tekstikin paljastaa sen, miten vietän harrastukseni kanssa vielä kuherruskuukautta. Itselleni perspektiiviä antoi kirjastosta mukaan tarttunut Haruki Murakamin opus Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. (Osui kyllä kirjailija ja aihe kohdalleen!) Kirjassa Murakami pohdiskelee suhdettaan juoksuun, kehittymistään juoksijana ja sen vaikutusta elämäänsä romaanikirjailijana, sekä kertoo valmistautumisestaan New Yorkin maratonille.
Vaikka Murakami on juoksijana valtavan kokenut ja varsin perfektionistinen, sain kirjasta silti paljon irti. Se kertoi ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, jota kaikki eivät voi ymmärtää. Mikä saa ihmisen juoksemaan säässä kuin säässä päivästä toiseen, treenaamaan jotta voisi juosta jonkin tietyn pituisen matkan jonain tiettynä päivänä? Murakami kertoo juoksussa hänelle tärkeintä olevan säännöllisyyden. Se jäsentää koko hänen elämäänsä ja auttaa myös kirjoitustyössä toimien samalla vastapainona että kurina.
Itse koen jotain samaa. Vaikka olen juossut vasta pari viikkoa, huomaan jo nyt kaipaavani lenkkejä. Se, miten pää tuulettuu ja päivät jäsentyvät tekee rakenteita ja säännöllisyyttä kaipaavalle minälleni hyvää. Huomaan juoksun rentouttavan paljon paremmin kuin kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjä sohvalla löhöten. Päivissä on ylipäätään lisää energiaa ja voimaa. Ja tuntuu niin hyvältä!
André Wikströmin Pikkukeskiviikko-ohjelmassa on eräs teesi. Sen mukaan haaveet, jotka uskaltaa sanoa ääneen, toteutuvat. Joten minä sanon nyt ääneen haaveeni ja tavoitteeni. Haluan juosta elokuussa 10 kilometriä. Katsotaan, miten käy!
Hyvä Saara!!!
VastaaPoista