Oon ollut jotenkin vähän hukassa viime päivinä. Sillain, että kaikki sujuu hyvin ja periaatteessa elämä hymyilee, mutta jokin on vähän vinksallaan jossain. Sellainen tunnelma on myös Haruki Murakamin Norwegian Wood kirjassa. Luin kyseisen teoksen vauhdilla viikkon sisään, joten olen tainnut jäädä vähän jumiin...
Norwegian Wood on saanut nimensä Beatlesien samannimisestä kappaleesta (joka muistuttaa muuten Juicen Norjalaista villapaitaa). Tarina sijoittuukin 60-luvulle, nuorisokulttuurin ja yhteiskunnan mullistusten vuosiin. Päähenkilö Toru käy yliopistoa Tokiossa aikana, jolloin kaikki on muutoksessa ja liikkeessä. Toru on tästä kaikesta irrallaan. Hänen maailmaansa liikuttavat vain hänen kuolleen parhaan ystävänsä tyttöystävä Naoko, jonka kanssa Toru kokee jakavansa menneisyyden painon ja siitä selviytymisen haasteen, sekä eloisa Midori, tyttö joka tarjoaa Torulle ystävyytensa ja ennakkoluulottomuutensa ja sitä kautta tulevaisuuden. Kun yliopistolla mellakoidaan, Toru kirjoittaa kirjeitä ja kävelee ympäri kaupunkia. Norwegian Wood ei olekaan kuva Japanista vaan rakkkaudesta, menetyksestä ja yksinäisyydestä, sekä ennen kaikkea ihmisyydestä. Siitä miten yksi tarvitsee toista, ja miten toinen ei aina riitä.
Murakamin tyylia on vaikea verrata mihinkään. Se on oma maailmansa. Rikkinäisiä henkilöhahmoja, kauniita maisemia, vuosikymmenten takaisen Japanin kulttuuria ja nyrjähtänyttä nuorisoa. Ja kaiken yllä leijuu koko ajan hämmentävä unenomainen symboliikka. Aivan kuin kaiken, mitä kertoja sanoo, voisi tulkita jollain toisellakin tavalla, kuin kaikesta voisi oppia jotain mullistavaa.
Murakamia on kasvavassa määrin tituleerattu yhdeksi parhaista elävistä kirjailijoista, ja Norwegian Wood on juuri suomennettuna herättänyt meilläkin viime aikoina ihastusta. Eikä suotta. Jo puolentoista kirjan perusteella antaisin itse kaiken vastaavan ylistyksen miehen osalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti