Mitä tehdään, kun kaverit sairastuvat juuri sushi-illan alla ja yksinäinen koti-ilta uhkaa? Silloin lähdetään yksin leffaan.
Tällä kertaa teattereissa pyörivistä rainoista valikoitui katsottavaksi Tähtitaivas talon yllä, Saara Cantellin ohjaama suomalainen elokuva. Olin näytössalin nuorin katsoja, mikä ei ollut esimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, mutta melko positiivinen merkki elokuvan laadusta toki. Huvittavaksi sen teki lähinnä se, että mulla oli suklaamunia eväänä...
Tähtitaivas talon yllä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Tarina kertoi Itä-Suomessa sijaitsevasta sukutalosta, jossa erään perheen kolmen eri sukupolven naiset viettivät kesänsä. Tarina kulki rinta rinnan toisen maailmansodan, 70-luvun hippiajan kuin nykyhetken välillä siirtyen ajasta toiseen huomaamattomasti mutta oivaltavasti.
Juonesta on paha sanoa paljoa lisää, sillä elokuvan viehätys oli juuri tapahtumien vaiheittaisessa avautumisessa ja menneisyyden lankasyherön selviämisessä. Erityisen kiehtovaa olikin juuri eri sukupolvien tekojen ja ympäristön vaikutus jokaiseen hahmoista. Lisäksi myös sivuhenkilöt olivat vahvoja ja eläviä, ja heillekin syntyi omat tarinansa keskeisten juonikuvioiden ohelle. Ylipäätään sana juoni kuulostaa jotekin väärältä tämän elokuvan yhteydessä. Enemmäkin kysessä oli juuri tarina, kertomus ihmisistä ja heitä yhdistävästä talosta tähtitaivaan alla.
Jo salista poistuessani kuulin vanhojen vierusrouvien kehuvan naisohjaajan otetta. Hieman pohdittuani totesin näkökulman oikeaksi; elokuvassa virtasi jollain erityisen herkällä tavalla naisen kokemus eri aikoina. Ristiriidat, velvollisuudet, haaveet ja rakkaus, kaikki esitettiin harviaisen hyvin. Aikakaudesta toiseen siirryttäessä mukana siirtyivät naiseuden uudet näkökulmat aina toiseen aikaan vertautuen.
Tähtitaivas talon yllä on suotta jäänyt suuren hypetyksen ulkopuolelle. Mielestäni tämä olisi elokuva, jota soisi katsottavan enemmänkin. Juuri sopiva sunnuntai-iltaan.
Kuvat Finnkinon sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti