Pitkät jäähyväiset

Olen kamalan suunnitelmallinen. Elän aina jossain kolmen viikon päässä, täytellen kalenteria ja valmistautuen jo milloin mihinkin muutokseen. Tätä lähtöä Tanskasta olen tehnyt jo kuukausia. Ei ihme että on tuntunut että olen ihan jumissa. 

Nyt aikaa Aalborgissa on kuitenkin enää viikko. Eikä lähtö oikeastaan tunnu sen kummallisemmalta, onhan sitä työstetty jo kauan. Ehkä tässä on hyvätkin puolensa.

On alkanut tapahtua lähtöasioita. Suljin niin liittymän kuin pankkitilin. Sanoin kiitos ja heihei lempijumppaohjaajalle. Kaikki vaihtopaperit on täytetty ja yliopistolla on seisottu viimeisen kerran katselemassa vähän hämmentyneenä ympärille - tässäkö se oli? 

Tänään oli viimeinen tanskantunti jolle pääsen. Palautin kirjat ja lupasin opettajalle että en anna ruotsin voittaa tanskan ääntämystäni. Lähetin terveisiä luokkakaverille joka ei ollut paikalla. Sitten pyöräilin kotiin viimeistä kertaa. Huomenna myyn (toivottavasti) pyöränkin pois.

Ruoaksi on joka päivä jotain kimaraa, eli kaikkea-mitä-kaapista-löytyy-sekaisin-kattilassa. Ja sitten välillä kaikkea tätä-tahdon-vielä-syödä-ennen-lähtöä herkkuja. Tänään sekoitin tomaattimurskaa, riisiä, soijarouhetta ja pakastelehtikaalia. Sitä on ruoaksi varmaan loppuviikon... 

Kalenteri olisi vieläkin täynnä kaikkea tekemistä ja näkemistä, mutta enää ei oikein jaksa. Olen viime viikkoina suhannut paikasta toiseen sen verran taajaan, että enää ei vain ole innostusta nähdä aina uusia rantoja ja puistoja. Tai istua bussissa kolmea tuntia. Tuntuu siltä että pitäisi matkustaa, mutta oikeasti se ei innosta. Joten miksi tekisin niin.

Sen sijaan on mukavaa kävellä ympäri Aalborgia, kävellä vielä kerran läpi lempimetsien ja pikkukatujen. Ja vielä kerran uudestaan. Eilen löysin vielä uuden suosikkipaikan kaupungista. Parin kilometrin päästä kotoa. Siellä kukkulan laella, ihan sen pohjoisimmassa päädyssä, istuin puoli tuntia ja katselin kaupungin parasta näköalaa. Koko keskusta, Eternitten ja Vejgaard, Kærby ja kaikki tutuimmat alueet levittäytyivät alapuolelle. Näkyi vuonolle ja Vendsysselin maille asti. Jänis juoksi rinnettä ylös ja pysähtyi vasta kahden metrin päässä. Aurinko laski. Taivas oli vaalenapunainen ja kädet jäässä.

Voitti sata-nolla jokaisen rannikon rantakaupungin. 

En dejlig dag

Kiirettä on pitänyt lomallakin - tai oikeastaan varsinkin lomalla. Päiväretkiä olisi suunnitteilla sinne ja tänne, ja lähinähtävyyksiäkin olisi vielä monen monta tarkastamatta. Vähän tahtia rajoittavat budjetti ja hajonnut pyörä, mutta tärkeimmät tässä ehtii onneksi näkemään. 

Yksi eniten haaveilemistani päiväretkistä suuntautui maanantaina Hirtshalsiin. Pohjoisen rantakaupunkiin ajeli helposti junalla, ja puolessatoista tunnissa pääsi ihan toiseen maailmaan. Vaikka Aalborgkin on tavallaan vuonon rannalla, on se silti sisämaakaupunki. Hirtshalsissa junasta astuessa tervehti meri, satamassa keikkuvat kalastajapaatit ja tuulen mukana kantautuva aaltojen humina.

Hirtshals on kalastuskaupunki ja yksi Tanskan suurimmista  kalastussatamista. Aitojen välistä kurkin laivoja, satamaan vievillä portailla ilmassa kaikuivat vasarointi ja hitsaus. Kyltit osoittivat kalaravintolaan, josta ostin kalapullia ruisleivällä ja remouladella. Istuin terassilla takki auki syömässä, kuuntelin ruotsalaisten turistien keskusteluja ja ihmettelin, kuinka tuoreelta ruoka voikaan maistua. 

Matkan tavoite oli selvä: merenrantaan. Kun keskustasta ylitti heinää kasvavan dyynin, iski kasvoille reipas tuuli ja aaltojen pauhu löi vastaan.Rannalla ei ollut muita. Kävelin, kuuntelin, seisoin vasten tuulta. Keräsin kiviä (niin käy aina rannalla, sitten kotona ne heittää kuitenkin pois. Miksi?) ja laskin aaltoja. Oliko se niin että joka seitsemäs aalto on muita suurempi? Ei tullut selkoa tällä tutkimusotannalla, mutta rentouttavaa puuha ainakin oli. 

Hiekalla ja soralla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Aina teki mieli nähdä mitä seuraavan kallion takana on. Mutta muutakin nähtävää oli - kiipesin takaisin dyynien päälle ja siitä vielä majakkaan. Ylätasanteella pelkäsin ihan törkeästi, mutta maisemat olivat niin hienot että oli pakko kiertää koko kierros, seinää halaten ja hitaasti hivuttautuen. Alas tullessa jalat tärisivät kuin pitemmänkin lenkin jäljiltä, mutta koettelemus oli kyllä sen arvoinen. 

Lisää nähtävää löytyi heti majakan vierestä. Siihen levittäytyi valtava bunkkerimuseo. Tanskan rannikkoa täplittävät sodanaikaiset bunkkerirauniot ovat tulleet tutuiksi jo muilta vaelteluilta, mutta Hirtshalsissa puolustuslinja oli säilytetty ehjänä todella laajasti. Se minkä muualla olen nähnyt vain satunnaisina betonimöhkäleinä rannalla oli täällä koottu ja selitetty jälkipolvien koettavaksi.

Itse museo ei ollut edes auki, mutta alueelle pääsi vapaasti kulkemaan. Olin ainoa vierailija siihen aikaan, ja jos majakasta tullessa jalat tärisivät, niin hylättyjen bunkkereiden tutkiminen yksin ei hirveästi auttanut asiaa. Pimeisiin ja karuihin loukkoihin kurkkiminen oli kuitenkin valtavan kiinnostavaa. Ehkä muiden turistien puuttuminen, ehkä se että katsoin juuri pari viikkoa sitten tanskalaisen sotaleffan, mutta joku sai kokemuksen tuntumaan todella kutkuttavalta ja vavahduttavalta. Betonihuoneissa pystyi seisomaan, lukemaan selitykset rakennelmien historiasta ja kurkkimaan merelle aukoista, kuvitellen että tähystelee vihollista. 

Museokäynnin jälkeen olinkin ihan puhki. Keskustassa kävin vielä teellä hyvin hämmentävässä kahvilassa - kiinalainen kahvila, joka myi todellisuudessa valtavaa valikoimaa erilaisia grilliruokia kahvilatavaran sijaan. No, tee lämmitti mieltä ja antoi puhtia haahuilla vielä junanlähtöön asti keskustan kaduilla. 

Hirtshals oli ihana matkakohde. Pitkästä aikaa reissaaminen piristi, sai kulkemaan innoissaan aina uudelle ja uudelle kulmalle, ottamaan miljoona valokuvaa ja ajattelemaan tänne tahdon palata. Meri, perinteinen kalastusmeininki ja dyyneihin piiloutuva historia - kaikki kiehtoivat valtavasti. Ai että, ihana päivä.

Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 

Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!

Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.

Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...

Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!

Aurinkoa ja tuulta

Vaihto kuluu, on jo huhtikuu. Enään kaksi kuukautta Tanskassa. Se tuntuu välillä ihan hirmuisen lyhyeltä ja välillä ihan kamalan pitkältä ajalta, riippuen mielialasta. Välillä mietin, että kanadalainen kämppikseni oli täällä kokonaisuudessaan vain kolme kuukautta, ja totean että ehkä tuskailen ihan turhia. Ja sitten mietin miten pakkaisin matkalaukun ja sisustaisin uuden kodin, ja tahtoisin palata Suomeen nyt ja heti. 

Ylipäätään on kuitenkin tosi mukavaa. Viihdyn Aalborgissa ihan tosi hyvin, varsinkin nyt kevään koittaessa. Kaupungin ostoskatujen vilinässä on kiva kulkea takki auki, vaikka menisi vain kirjastoon. Aamuisin voi jonottaa leipomossa tuoreita pullia, ja iltaisin lähipuistossa puissa näkyy jo aavistus vihreää. Elämä on todella arkista, mutta juuri siitä pidän. Pidän näistä ihan omista rutiineista, tästä tavasta millä olen oppinut elämään vieraassa kaupungista, näistä kaduista joilla vielä muistan miten ihan vähän aikaa sitten vasta löysin ne, ja tästä omasta ajasta. 

Koska omaa aikaa tämä eniten on. Tuntuu että minun vaihtovuoteni on vähän erilainen kuin se mistä aina puhutaan - se missä tutustutaan sataan uuteen ihmiseen ja reissataan ympäri lähimaita, kuljetaan ryhmässä ruokakauppoihin ja juhlitaan iltamyöhään. 

En tee oikein mitään näistä. Enkä tahdokaan. Oikeastaan jo Suomessa kaipasin vaihdolta enemmänkin aikaa ajatella, aikaa tutustua itseeni, aikaa ulkoilla ja kävellä ja lukea. Kuvioni täällä ovat hyvin arkiset, jopa askeettiset: kirjastoon lukemaan, kotiin syömään, jumppaan tai kävelylle, illalla leffoja tai kirjan lukemista. Ei sen kummempaa. Bussikyytejä kaupungin laidalta toiselle, ruokakaupan hyllyjen välissä haahuilua. Toki välillä vähän jotain muutakin, mutta ei kovin usein. Ja se tuntuu tosi hyvältä. On ihanaa vain olla ja mennä rauhassa eteenpäin. 

Moni kyselee, olenko tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja saanut paljon kavereita. Oikeastaan en. Olen saanut kavereita, olen tutustunut ihmisiin. Välillä käydään kahvilla tai tehdään ruokaa yhdessä, istutaan luennoilla ja puhutaan maailmasta. Mutta se ei jotenkin ole se pääasia. Ei varsinkaan nyt keväällä. Syksyllä ehkä enemmänkin loin kontakteja ja tutustuin uusiin ihmisiin, mutta nyt kaverien määrä alkaa olla vakio. 

Viikonloppuna luin esseen kirjoittamisen lomassa blogia, josta yksi lause kolahti juuri tähän kevääseen: "Illalla join kaksi lasia viiniä, mutten oppinut mitään muuta uutta kuin sen, etten oikeastaan jaksa kiinnostua kenestäkään uudesta ihmisestä juuri nyt." En tahdo sanoa, että kavereita on tarpeeksi, mutta että en koe mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Juuri nyt koen tarvetta olla yksin. Olla itseni kanssa. 

Ja jos jotain olen viime vuosien myllerryksessä oppinut, on se se, että omia tarpeita pitää kuunnella. 

Tanskanopintojen ryhmäni lopetettiin ja meidät sujautettiin toisen ryhmän joukkoon. Juuri kun olin todennut, että siitä ihmisjoukosta ja rutiinista alkaa tulla ihanan tuttua. Mutta niin vain se osa arkea heitti kuperkeikkaa, ja eilen löysin itseni uudesta huoneesta, uusien ihmisten keskeltä. Koko tunnin vain tutustuimme toisiimme, mikä tuntui ironiselta kun olin juuri niin pohtinyt etten nyt jaksa mitään sellaista. Hyvin kuitenkin jaksoin. Ja oikeastaan uusi ryhmä tuntuu paljon mukavammalta kuin vanha - ihmiset ihan toivottivat tervetulleiksi, ja uusi opettaja sekä opetteli heti jokaisen nimen että otti taitotason huomioon. Edellinen opettaja toimi näin ehkä juuri ja juuri kolme kuukauden jälkeen, jos silloinkaan. 

Mukavaa oli myös huomata, miten me uuteen ryhmään hypänneet pidimme keskenämme yhtä. Vaikka joidenkin kanssa ei ole tullut juteltua vanhassa ryhmässä juuri ollenkaan, nyt istuimme tiiviisti vierekkäin ja supattelimme huomioita kaikesta. Tuntui että kerralla sain sekä joukon uusia kavereita että uusia vanhoja kavereita.

Koulua on enään kuukausi. Luennot loppuivat jo viime viikolla, niistäkin viimeiset lintsasin päänsäryn ja Suomen-vieraan takia. Nyt jäljellä on kaksi tenttiä ja kaksi esseetä, eli toisin sanoen pitkiä päiviä kirjastossa ja koneen ääressä. Ajattelin kevään alussa suorittavani kurssit mieluummin esseinä kuin projektina, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, alan nyt ymmärtää miksi kurssikaverit vähän varoittelivat esseeurakasta. Sosiaalitieteiden tutkimuksen metodologian selvittäminen itsekseen kun on hieman haastavaa. Onneksi kuitenkin aloitin ajoissa, ja urakka on ihan hyvällä mallilla. Eiköhän siitä kolmessa viikossa valmista tule. Ja sitten se on siinä. Ohi, loppu, valmis. Aikamoista. 

Huone numero kolme

Viikonloppuna kodin käytävät ovat kaikuneet yskimisestä ja niistämisestä. Kolme neljästä kämppiksestä on kovassa flunssassa, ja me kaksi tervettä pestään käsiä ja toivotaan ettei tauti hyppää meihin. Tyttöpärät ovat kyllä ihan flunssan kaatamia, sääliksi käy. Onkin kiva että pystyy tekemään edes jotain toisten hyväksi. Olen keittiössä ollessani lämmitellyt muille teevettä valmiiksi ja toipilaisin törmätessäni tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa jos on tarve. Keksejäkin leivoin, ja siivosin muidenkin osuudet. 

Muiden autteleminen on erityisen mukavaa nyt keväällä, kun taloon on osunut vallan mukavat kämppikset. Asun siis taas neljän tytön kanssa. Syksyltä tuttu on espanjalainen tyttö, minkä lisäksi tyhjiin huoneisiin saapui helmikuun alussa filippiiniläinen, nepalilainen ja guatemalalainen tyttö. Kolme uutta asukasta tunsivat toisensa etukäteen, sillä he olivat edellisen lukukauden opiskelemassa Lontoossa. Ja on oikeastaan aika mukavaa että heillä oli jo valmiiksi oma porukka - kotona on sen ansiosta vähän kotoisampaa, minkä lisäksi mun on helpompi hoitaa asioita kun yhdelle mainitseminen vie uutiset perille kaikille kolmelle. 

Tullaan muiden asukkien kanssa tosi hyvin toimeen - jokainen hoitaa omat sotkunsa ja pitää kiinni siivousvuoroista. Lisäksi meillä on aika lailla sama rytmi arjessa. Varsinkin uudet tytöt viihtyvät syksyn kämppiksiä enemmän kotona, mikä on kivaa koska talo ei tunnu nyt niin autiolta. Vaikka kaikki edelleen syövät lähinnä omissa huoneissa, kantautuu eteisen pöydän äärestä kuitenki aina silloin tällöin iloista rupattelua, ja keittiössä kokkaillessa saa yleensä jonkun seurakseen.

Ennen Tanskaan lähtemistä en ollut asunut koskaan yhdessä muiden kanssa, jos perhettä ei lasketa. Sain siis syksyllä kertalaakista aikamoisen muutoksen asuinolosuhteisiin - omasta rauhasta neljän eri kulttuureista saapuvan kanssa asumaan. Vaikka syksyllä välillä kirosinkin yhteisasumista, on se nyt ajateltuna ollut tosi hyvä valinta. Syksyistä tuskailua tahditti varmasti eniten se, ettei talossa ollut yhteisiä sääntöjä, varsinkaan sen siivoamisen suhteen, ja se että moni kämppiksistä oli alle parikymppisiä kodinhoitotaidottomia lapsosia. Silloin olikin varmaan aika hyvää tuuria, että loppusyksyn meitä asui täällä vain kolme, ja olin usein ainoa kotona.

Nyt, yhdessä sopimisen ja enemmän samanhenkisten kämppisten kanssa elo on vallan mukavaa. Omassa huoneessa, ja usein yhteistiloissakin, on oma rauha, mutta juttuseura ei ole koskaan kaukana. Vaikka kovin läheisiksi ei olla näidenkään kämppisten kanssa tultu, on silti mukava päästä pitkien opiskelupäivien lomassa kyselemään jonkun toisen kuulumisia ja kuuntelemaan seinien läpi kantautuvaa rupattelua. On mielenkiintoista kuulla eri opinto-ohjelmien sisällöstä ja vilkuilla miten eri tyypit tekevät ruokansa. Ja on ihanaa kun taudin iskiessä tietää että seinän takana on joku, joka ostaa buranaa jos itse ei pysty. 

Keväthuuto

Ronja Ryövärintytär juoksi aina kevään tullen metsään kajauttamaan keväthuudon. Ymmärrän täysin sen tavan ja tarpeen. Pitkien kevättalvisten viikkojen ja epämääräisen vakuuttelun jälkeen kevät on vihdoin täällä. Se saapui maanantaina, nyt tällä kertaa ihan oikeasti. Merkit ovat niin selvät että niistä ei voi erehtyä - auringonlämpö kuumana poskilla, huivin siirtäminen kaulasta laukkuun, krookukset talon kulmalla ja kasvavan nurmikon tuoksu. Kämppikset jotka kantavat kavereineen tuolit ulos jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Häivähdys jostain joka muistuttaa kesästä. Kevät!

Jokakeväinen ongelma mulle on se, että en malttaisi yhtään olla sisällä. Yliopiston kiireisin kausi ajoittuu yleensä juuri siihen kun lämpö ja valo harppaavat eteenpäin ja kaikki alkaa kasvaa, ja sisällä istuminen on joka vuosi yhtä tuskaisaa. Viime vuonna olin kerrankin järkevä ja ajoitin kurssini siten, että toukokuussa oli lomaa. Ai että se oli ihanaa, olla vapaa kulkemaan ja nauttimaan. 

Nytkin kevätaika näyttää aikataulullisesti ihan hyvältä. Viimeisiä luentoja viedään jälleen - niitä on jäljellä ehkä noin viisi. Maaliskuun loputtua olen täysin oman aikani herra. Kaksi suurta esseetä on tosin kirjoitettavana, mutta aikataulutuksen vapaus on jotain mistä varmasti nautin. 

Maanantaina loppui jo yksi kurssi. Oikein kiitin opettajaa hyvistä luennoista. Samalla tietty haikeus täytti taas mielen - tämäkin on lopun alkua. Juuri nyt tuntuu siltä että eteen tulee vain loppuja: kurssien loppuja, vaihdon loppua, kirjojen loppuja, vierailujen loppuja... Eikä niinkään alkuja. Kai niiden aikakin tulee pian, mutta välitila ja epävarmuus siitä missä esimerkiksi asuu tai työskentelee kolmen kuukauden päästä on ehkä aavistuksen kuluttavaa.

Mutta carpe diem, mitäpä sitä miettiä, parempi olla tässä ja nyt. Nauttia tästä ajasta ja näistä paikoista ja asioista. Vähän pysähtyä, seisoa ja katsoa vain. Niin kuin maanantaina bussipysäkillä, tämän mielettömän auringonlaskun kanssa. 

Kummallista aikaa kevättalvella

Se sanonta, että jos ei toisesta kuulu mitään tarkoittaa usein että sille kuuluu hyvää, pitää ihan paikkansa. Hyvää kuuluu tännekin, vaikkei täältä kuulukaan kuulumisia. 

Arki pitää kiireisenä. Kun luentoja on vain kahdeksan viikon ajan, tuntuu fiksulta tämä aika oikeasti keskittyä opiskeluun ja taustamateriaalien lukemiseen. Se tarkoittaa kirjastopäiviä ja tietokoneen tuijottamista, ja tuntuu juuri nyt tosi hyvälle. Motivaatio huitelee tosi korkealla, ja aiheet kiinnostavat.

Opiskeluintoa vauhdittaa varmasti myös kevät. Vaikka täälläkin on tullut pari päivää kaatamalla räntää ja vettä, ja vaikka ulkona kävellessä voisi kylmyyden perusteella luulla että on maaliskuun sijana marraskuu, on silti selkeästi kevät. Valo kasvaa. Ikkunoista kajastaa valo aamuisin, ja kirjastosta lähtiessäkin voi vielä nähdä palan sinistä taivasta. Se tekee ihmeitä, ja saa aikaan jokakeväisen ilmiön että alan herätä aamuisin aikaisin ja pirteänä. Ihanaa!

Olen kotiutunut Aalborgiin aina vain paremmin ja paremmin. Jossain vaiheessa ajattelin, etä tässä se on, nyt olen kotiutunut, mutta eihän se niin mene, ei paikoilleen asettuminen lopu koskaan. Se on prosessi, muuttumista, joka jatkuu viikosta toiseen. 

Viime aikoina olen yhä enemmän löytänyt kaupungin eri puolia, sivukatuja ja uusia kauppoja. Olen rutinoitunut ruoka-ostosteni suhteen syksyn villin tätäkin-pitää-kokeilla- vaiheen jälkeen. Kaupungilla ja kirjastossa on alkanut tulla vastaan tuttuja. Se on aina jotenkin asettumisen merkki - alkaa tuntea sen verran ihmisiä, ettei enää koe kulkevansa ulkona ihan anonyyminää.

Olen myös hakenut opiskelija-asuntoa Turusta ja pohtinut paljon sitä miten saan kaikki tavarani takaisin kotimaahan. Aikaa elellä täällä on enää kolme kuukautta. Syksyllä sellainen ajanjakso tuntui valtavan pitkältä, ja oikeastaan vielä helmikuun alussakin. Nyt yhtäkkiä tuntuu kuin aika olisi vetäisty jalkojen alta ja viikot juoksevat kohti kotiinpaluuta. Kai se merkitsee vähän sitä, että enää ei huvita niin paljon palata. 

Vielä tammikuun lopussa haikailin armottomasti Turkuun ja Suomeen. Nyt mieli on heittänyt kuperkeikan - Aalborg onkin se mistä tykkään ja missä viihdyn. Ajatus täältä lähtemisestä onkin vähän vaikea. 

Nämä fiilikset kuitenkin tulevat ja menevät. Mikä on niitä pysyvämpää on se, että valitsin hyvän vaihtopaikan, ja että nyt ehdin vielä kolme kuukautta nauttia tanskaelämästä ennen paluuta kotiin. Sillä vaikka tänne on ihmeen hyvin kotiutunut, on Suomi silti se koti. 

Kukkamekossa konserttiin

Tässä on Aalborgin Musikkens Hus.

Kaupungin musiikkiskenen sydän, symfoniaorkesterin koti ja mahtava konserttipaikka. Valtava rakennus hätkähdyttää ja ihmetyttää, mutta jotenkin silti istuu täydellisesti vuonon rantaan, entisten tehtaiden keskelle. Pari vuotta sitten valmistunut konserttitalo olikin yksi pakollisista käyntikohteista, kun turisteilimme siskojen kanssa Aalborgissa tammikuussa. Silloin kiertelimme taloa ristiin rastiin, mutta itse suuren konserttisalin ovet pysyivät (suruksemme) lukittuina. Pettyneinä poistuimme kahvittelemaan muualle.

 Pääsin kuitenkin vierailemaan Musikken Husissa uudelleen viime viikolla, tällä kertaa vähän eri merkeissä. Tanskantunneilla olen ystävystynyt ranskalaisen Aalborgin sinfoniaorkesterissa huilua soittavan naisen kanssa. Yhdessä hänen ja kiinalaisen ystävämme kanssa saimme idean tulla katsomaan orkesterin esitystä kevään aikana. Valittiin näytös, huilistiystävä hankki ilmaisliput, ja viime torstaina saavuin kukkamekossani Musikkens Husin aulaan.

Konsertti, johon päädyimme, keskittyi slaavilaiseen klassiseen musiikkiin. Ensimmäisenä orkesteri esitti mielettömän hienon Smetanan Moldaun, jonka tahdissa aika katosi ja hymy nousi huulille. Seuraava sävellys oli modernimpaa tuotantoa, Lutoslawskin sellokonsertto vierassellistin säestämänä. Tauon jälkeen kuulimme Dvorákin Sinfonia nro 7:n (d-mol, op. 70). Lukuisien encorien ja yleisön poistumisen jälkeen piipahdimme vielä kaverini kanssa lavalla onnittelemassa ja kiittelemässä uskomattoman taitavaa ystäväämme. Kokonaisvaltainen elämys siis, harvoin pääsee näkemään konserttisalin lavalta käsin! 

Oli myös mielenkiintoista istua yleisössä kiinalaisen kaverin kanssa. Omakin tietämykseni klassisesta musiikista on hyvin heikkoa, mutta silti pääsin selittämään paljonkin asioita konserttiin liittyen. Esimerkiski puhuimme siitä, mikä on sinfonia, mikä on encore ja miksi esiintyjät menevät ja tulevat eteen ja taakse taputusten aikana. Kulttuurierot saivatkin katsomaan konserttia taas vähän eri tavalla, ja pohdin kyllä itsekin että mitäs järkeä tässä lavalle ja sieltä pois ramppaamisessa on. Niin monta asiaa tulee otettua itsestäänselvyytenä, kun kukaan ei ole niitä kyseenalaistamassa. 

Hämmästelyn ja kummastelun lisäksi nautimme silti konsertista valtavasti. Konsertin jälkeen tuntui siltä, ettei opiskelupäivän iltaa voisi paremmin rentoutuen käyttää. 

Keskiviikkona

 Kun ei ole viime aikoina tullut tehtyä mitään sen kummempaa josta kertoa, niin kirjoitetaan sitten arjesta. Vaikka eilisestä, joka oli pitkä mutta kovin mukava päivä. Tälläistä se elämä täällä on pohjimmiltaan, tavallista koulunkäyntiä pienellä säihkeellä. Niinkuin Turussakin. 

Eilen heräsin puoli yhdeksältä - ei ollut pakko herätä niin aikaisin, mutta kun kello soi aikaisin voi siihen ylös nousemiseen käyttää huoletta vaikka tunnin. Aamupalaa tehdessä rupattelin parille keittiossä käyvälle kämppikselle ja annoin toiselle kokeiltavaksi edellisen kämppiksen mun huomaan jättämän pyörän. Aamupalan lomassa tein koko loppupäivän ruoat - pitkää päivää varten piti ottaa mukaan sekä välipalat että illallinen. 

Koska loppupäivä oli kokonaan opiskelua, otin aamun rennosti kirjoja lueskellen ja radiota kuunnellen. Yhdentoista jälkeen söin lounaan ja vähän ennen kahtatoista lähdin bussilla kampukselle. 

Ensimmäinen luento oli nimeltään Chinese Civics. Valitsin tälle lukukaudelle pari kurssia Kiina-opintoja, koska tajusin syksyllä että en tiedä siitä kulttuurista yhtään mitään. Jo nyt parin luennon jälkeen muutamat kiinalaisen kämppiksen oudot reaktiot ovat kirkastuneet - olisinpa tiennyt nämä jutut jo aiemmin. Muutenkin Kiina-kurssit ovat tosi mukavia. Meitä on luennoilla vain 6-8 henkeä, ja kaikki muut ovat tanskalaisia. Pienessä ryhmässä on kuitenkin tosi rento henki, ja opettajatkin ovat välittömämpiä ja tutumpia kuin yleensä. Lisäksi pieni ryhmä painostaa opiskelemaan paremmin - on vähän pakko lukea artikkelit luennoille, kun on pienessä ryhmässä muut huomaa heti jos ei tiedä mistä puhutaan, hehe. 

Keskiviikon luennon aiheena oli kiinalaisten yritysten kansainvälistymisstrategiat, joita opetti kiinalainen proffa. Oikein mielenkiintoista. Itse jouduin kuitenkin lähtemään luennolta vähän etuajassa, sillä seuraava luento alkoi vartin päästä viiden kilometrin päässä keskustassa. Matkaa ei taita millään vartissa, ei bussilla eikä pyörällä, joten olen todennut että helpointa on napata molempien luentojen päistä pari minuuttia matka-aikaan. Hyppäsin siis kampuksella bussiin ja ajelin keskustaan.

Iltapäivän luento oli tässä huippuhienossa arkkitehtuuriaineiden rakennuksessa, jonka isojen ikkunoiden vuononäkymät meinasivat kovasti haitata keskittymistä. Luento kuului kurssiin nimeltä Introduction to Scandinavia, joka nimestään huolimatta esittelee lähinnä Tanskan kehitystä ja erityispiirteitä. Tämänkertaisen luennon aiheena oli tanskalainen taide, ja se miten se kuvasi maan kehitystä. Luennoitsija väläytteli kuvia maalauksista, taiteilijoista ja muusta mainittavasta kertoillen samalla Tanskan tarinaa suurvalta-ajoista eteenpäin. Lisäksi saimme kuulla tarinoita niin viikinkihaudoista, Kööpenhaminan sisustusliikkeistä kuin Grönlannistakin.  Mielenkiintoista knoppitietoa.

Luennon alussa luennoitsija kyseli opiskelijoiden kotimaita, kurssi kun on suunnattu vaihtareille, ja jostain syystä innostui mun suomalaisuudesta. Luennollakin hän vertasi Tanskaa monta kertaa Suomeen, ja Alvar Aallon arkkitehtuuri oli nähtävästi tärkeässä osassa tanskalaisen muotoilun kehitystä. Kuulemma tanskalisten mustavalkoinen tyylitaju on suurelta osin Aallon funktionalismin peruja. 

Luennon jälkeen rouva luennoitsija jalkautui opiskelijoiden pariin, ja tuli kovin innoissaan puhumaan mulle Suomesta. Vertailtiin vähän suomalaista melankoliaa ja tanskalaista huumoria todeten niiden olevan reaktio samoihin pimeisiin talviin, ja hän hehkutti suomalaista taidetta ja historiaa. Jotenkin puhe kääntyi kirjoihin, ja hän alkoi kirjallisuuden professorina laatia mulle lukulistaa tanskalaisista klassikoista joihin olisi hyvä tutustua. Juuri sellaista olinkin kaivannut! Aika sattuma. 

Luento-osuuden jälkeen kurssi jatkui elokuvanäytöksenä. Suoritusvaatimuksiin kuuluu yhden tanskalaisen elokuvan katsominen, ja tänään meille näytettiin synkkä komedia nimeltä Adams æbler (Adam's Apples). Leffa on kuulemma todella tunnettu ja suosittu, ja kuvaa hyvin tanskalaisten kierohkoa huumorintajua. Itse ainakin tykkäsin ja näin elokuvan hauskana, mutta osa muista opiskelijoista ei tainnut ihan saada elokuvan huumorista kiinni. Kovimpaan ääneen taisi nauraa tanskalainen opettajamme.

Yliopisto-opinnot päättyivät siltä päivältä puoli seitsemän maissa, ja lähdin saman tien kävelemään tanskantunneille läntiseen keskustaan. Seitsemältä alkavalla tunnilla oli tavanomaisen mukava tunnelma, varsinkin kun selvisi että kyseisellä kerralla katsomme lyhyteokuvan. Päivästä tuli siis oikea leffapäivä! Tanskantunnilla katsotun leffan nimi oli Dennis, ja sekin oli aika synkkäsävyinen mutta hauska pätkä. Elokuvan jälkeen keskustelimme tanskaksi sen tapahtumista, tosin totesimme ettei sanavarastomme ihan vielä riitä moiseen. 

Tanskantunti päättyi yhdeksältä, ja kavereille hyvää talvilomaa toivoteltuani hyppäsin taas bussiin ja ajelin kotiin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävelin bussipysäkiltä kotiovelle, mutta kotona odotti aamulla tehty tortilla ja kaksi postin tuomaa kirjettä Suomesta. Kuin piste iin päälle hyvän päivän suhteen. 

Laskiaistauti

Helmikuu, ja kaikki sosiaalisen median sivut ovat täynnä suomalaisten kavereiden laskiaispullia ja runebergintorttuja. Voi miten olenkaan kateellinen. Helmikuu on vuoden paras leivossesonki, eikä runebergintorttuja - tai runebergintorttukakkua - voita mikään. Onneksi laskiaista sentään vietetään Tanskassakin. Viikonloppuna täällä on ilmeisesti ollut paikoin aitoa karnevaalimeininkiä, varsinkin lapsilla. Naamiaisasuja ja vastaavaa. Itse en nyt päässyt todistamaan mitään tästä, sillä kuumetauti kaatoi sunnuntaina sängyn pohjalle.

Yskästä kasvanut kuume ja väsymys pitivät pari päivää otteessaan, mutta onneksi Fazerin sininen ja appelsiinit auttoivat nopeasti, ja tänään olen taas jaloillani. Taudin päättymisen tietää aina siitä, että tekee mieli siivota. Tuulettaa ja lakaista ja hakata tyynyistä kaikki basillit pois. Nyt pölyt piti saada nurkista senkin takia, että vaikka kuume väistyi, on kurkku yhä kuin autiomaa kaktuksineen. Yhtään pölyhiukkasta en nyt tarvitse tähän yskittämään lisää. 

Onni onnettomuudessa on sekin, että tautisena raahauduin ruoan perässä kaupan sijasta lähileipomoon. Omenamehun ja leipien lisäksi sieltä tarttui mukaan uusi tuttavuus - tanskalainen laskiaispulla. Oli muuten överein pulla mitä olen koskaan syönyt - suklaakuorrutteen lisäksi sisällä on tutut kermavaahto ja vadelmahillo. Mitä mainiointa taudinkaatoruokaa siis. Ja yhden syötyään pärjääkin taas vallan hyvin seuraavaan laskiaiseen saakka...

Nolo fanityttö tässä hei

Oi niitä teinivuosia, kun tunsi lempibändinsä kaikki sanoitukset, levyjen julkaisupäivät ja soittajien elämät kengännumeroa myöten. Kyllä on meno muuttunut - nykyään en tunnista suosikkejani edes metrin päästä. Tämän totesin kun olin viime lauantaina keikalla, ja juotavaa ostaessani pohdin mitä tiskiin nojailevat heput oikein tuijottavat. No, keikan alkaessa samat heput kiipesivät lavalle. Olin mulkoillut lempibändini solistille ja basistille. Hups. 

Onneksi olen kuitenkin sen verran perillä lemppareistani, että tiedän milloin ne konsertoivat kotikaupungissani. Kun Northern Winter Beat toi The Tallest Man on Earthin Aalborgiin, ostin lipun samantien. Ja kyllä kannatti.

Lauantai-iltana Nordkraftin Skråenissa esiintyi ensin Adrian Crowley. Irlannista saapunut artisti oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta jäänee soittolistalle pitkäksi aikaa sykähdyttävän äänensä ansiosta. Crowleyn pikkukeikan jälkeen lauteille kiipesi Tallest Man yhtyeineen, ja olin ihan myyty. Vaikka poppoon musiikki on loistavaa ihan äänitettynäkin, oli tämä niitä bändejä jotka ovat livenä parhaimmillaan. Solistina toimivan Kristian Matssonin energia, biisit ja huhhuh mitkä kitaransoittotaidot olivat ihan omaa luokkaansa. Loistobiisi toisensa perään, mukana vähän viulua, vähän pianoa, olaviuusivirtamaista tanssahtelua ja tajuton määrä karismaa. Alussa laulajan liiasta puhumisesta moittima yleisö hiljeni kuuntelemaan, taputtamaan ja laulamaan mukana. Ja kun viimeisenä kappaleena soitettiin suosikkini The Dreamer, en olisi voinut olla onnellisempi. 

4/10

Ja niin kului taas yksi kuukausi Aalborgissa. Viimeisin kuukausi meni niin että humahti. Koulutöiden parissa viikot valuivat käsistä, ja oikeastaan välillä myös toivoin että ne tekisivät niin. Marraskuussa oli ikävä Suomeen, ja kuukauden päässä siintävä loma tuntui saapuvan liian hitaasti. Kuitenkin toisaalta ihmetyttää, että syyspuolisko vaihtoajasta on jo ohi. Mihin se katosi? 

Vaikka pääosa arjesta on nyt mennyt hyivn työteliäissä merkeissä, on Aalborg ehtinyt väläytellä hyviä puoliaan. Aina keskustan ohittaessa tunnelmaa loi ihana joulutori, jonka läpi kävelin monta kymmentä kertaa ihan vain fiilistellen tunnelmaa ja haistellen glögin ja lettujen tuoksua. Koko kaupunki on muutenkin koristettu jouluvaloin, ostoskatu on täynnä joulukuusia ja tonttulakkipäisiä lapsia tulee vastaan harvase päivä. Keskusta on aamusta iltaan täynnä säpinää kun koko Pohjois-Jyllanti on täällä jouluostoksilla. Kiireessäkin ihmiset jaksavat silti hymyillä. Hyvän mielen joulutunnelmaa. 

Yhdelle keskustan aukioista on pystytetty jääkaukalo, jota kaikin voimin yritetään pitää kylmänä vaikka ulkona on +10c. Perjantaina katselin hetken kentän laidalta jäällä syöksyileviä lapsia, ja vaikka kentän pinta oli täynnä vettä, tuli luistelusta silti talvinen tunnelma. Kirjastossa näimme yhden opiskelusession kesken lasten Lucia-kulkueen ja joulukonsertin. Bussit on koristeltu joulukoristein, joku on ostanut kotiin joulutähden ja kauppojen karkkihyllyt ovat täynnä marsipaania.

Aalborg alkaa tuntua pieneltä, sillä tapaa kuin kaupungit alkavat kutistua kun ne oppii tuntemaan. Osaan nopeimmat reitit keskustaan, tiedän missä kohtaa pyörätietä on vaarallinen kuoppa ja mistä kaupasta kannattaa ostaa pakastemustikoita. Tiedän mistä saa kaupungin parhaat kaakaot ja missä on hienoimmat talot. Kaupungilla kävellessä tulee melkein aina joku puolituttu vastaan, ja erilliset kaveriporukat sekoittuvat kun aina joku tunteekin jonkun. Se on kummallista, että täällä on kotoisaa, mutta ei silti koti. 

Mää ja sää

Eilen Tanskassa myrskysi. Illalla lännestä saapui Gormiksi nimetty myrsky, joka heitti aalborgilaistenkin niskaan aimo annoksen vettä ja tuulta. Itsehän vietin koko illan sunnuntain sisällä, ja oman huoneen ikkunasta olikin ihan mukavaa katsella kun vettä ja lehtiä viiletti ikkunan ohi vaakatasossa. Kynttilät loisti, Adele soi ja tee lämmitti kun tuuli pyrki sisään ikkunan raoista.

Luulen, että tuuli ei sopinut meidän taloon kovin pahasti, sillä pahempienkin puhurien ulvoessa olen ehtinyt valvoa. Tänään kuitenkin yliopistolla kaveri näytti kuvia heidän asunnossaan hajonneesa ikkunasta, joten vähän tuntumaa tuli näihin hirmumyrskytuuliin. Netistä luin, että puuskissa tuulta on ollut 30-40 metriä sekunnissa. Viranomaiset sulkivat siltoja ja junavuoroja peruttiin, ihmisiä kehotettiin pysymääns sisällä. Säätiedotussivulla vilkkuivat värivalot varoituksena. Aikamoista.

Täytyy kyllä sanoa, että kun ilmamassat iskeytyvät Atlantilta tähän pienelle niemenkärjelle, tuntuu ne melkoisen erilaisilta kuin Suomen puhurit. Tasaista maata pitkin tuuli pääsee viilettämään melko lujaa ennen kuin edes puhutaan myrskylukemista. Turussa en pyöräillyt jos tuuli yli 8 metriä sekunnissa - täällä olisin aika paljon kotona jos tekisin niin. 

Toisaalta voimalla iskevien puhurien mukana sää myös vaihtuu salamannopeasti. Usein paras keino tietää sää on katsoa taivalle - jos horisontissaon pilviä, sataa pian, jos ei, pysyy kuivana ainakin kymmenen minuuttia. Täällä pilvet oikeasti juoksevat taivaalla. Niin on ollut tänäänkin myrskyn jäljiltä. Tämän kuvan nappasin kotimatkalla kaatosateen ja auringonpaisteen rajalta. Mutta hei, eipähän ehdi kyllästyä. 

Vaihtelevat säät ovat täällä sellainen perusläppä, puheenaihe löytyy aina kun valittaa vain säästä. Tanskantunnillakin opeteltiin ensimmäisten lauseiden joukossa "Minä vihaan tanskalaista säätä." Onneksi mua ei ole ennenkään sade ja tuuli haitanneet. Pienessä puhurissa tuntuu enemmänkin että on enemmän elossa. Ja isommissa myrskyissä on ihanaa olla sisällä ja ihastella luonnon myllerrystä.  Uutisten mukaan tämä herttainen Gorm on nyt matkalla Suomeen, että held og lykke vaan sinne kotipuoleen... 

3/10

Taas on ihan vaivihkaa ohimennen kuukausi kulunut Aalborgissa. Kolmen kuukauden asumisen jälkeen voin jo sanoa että viihdyn täällä. Elämä tanskalaisena on helppoa ja leppoisaa, jos ei koulun kaikkea muuta kuin leppoisaa opiskelutahtia oteta huomioon. Mutta Pohjois-Jyllanti on kotoisa ja turvallinen, eikä marraskuu oikein säänkään puolesta juuri eroa Turun meiningistä.

Viimeinen kuukausi tuntuu menneen vähän harakoille, kun yksi viikko meni flunssassa ja toinen mahataudissa. Loppuaika kului tehokkaasti projektin tekemisen merkeissä, ja siihen on varattu myös kaikki aika seuraavan kuukauden ajalta. Meidän pitäisi siis neljän hengen ryhmässä saada aikaiseksi sadan sivun projekti haastatteluineen kaikkineen. Tällä hetkellä tekstiä on ehkä kolme sivua. Kiire siis tulee, tai kiire on oikeastaan jo nyt.

Pikkuhiljaa joulun läsnäolo on kasvanut ja kasvanut täällä - nyt kirjastoissa soi jo joululaulut, ja eilen joulutorin avauduttua kaduilla tuoksui glögi. Naapurit myyvät autotallissaan havukoristeita ja jokainen kauppa on pullollaan joulukoristeita. Ja vaikka Suomessa se välillä vähän ärsyttää, täällä se on jotekin kivaa ja suloista. Kun lumesta ei ole toivoakaan marraskuun pimeydessä, on mukavaa että joululla tuodaan vähän valoa ja väriä tähän vuodenaikaan. 

Suomesta ikävä nyt:

-gefilusmehua

-lunta

-Liisan tekemää risottoa

-saunaa

-kirjakauppoja

-kaikkia ihmisiä

-lounaita Bryggessä

-ainejärjestöä

-joulutorttuja

-Turkua
-talvea

Tanskassa kivaa nyt:

-joulumarkkinat

-kirjastot

-perunasalaatti

-rauhaisa koti

-taco-ilta

-iltojen lukuhetket

-lähibussit

-Østerådalen

-tanskantunnit

-uudet kamut

Talvi-ikävään on ainakin luvassa vähän helpotusta, sillä säätiedotus lupaa viikonlopulle miinusasteita. Sellaisia en olekaan täällä vielä kokenut. Kauaa sitä riemua ei kestä, sillä jo alkuviikosta palataan syyssateisiin. Mutta ei se mitään, ainakaan ei harmita istua sisällä opiskelemassa.

Sunnuntaista sunnuntaihin

Päivät ei enää todellakaan raahaudu hitaasti eteenpäin, vaan viikot juoksee nopeammin kuin ehdin huomata. Kööpenhaminan matkan jälkeen täällä olo on ollut erilaista, on ollut tekemistä ja ohjelmaa. Tanskantunnit tahdittavat viikkoa vieden maanantai- ja keskiviikkoillan kokonaan, ja koulussa tehtävä projekti viekin loput ajasta. Taistellaan aikaa vastaan kirjoittaen ja kokoustaen päivästä toiseen, ja pikkuhiljaa työn raamit ja ensimmäiset lauseet alkavat rakentua. Myös ryhmädynamiikka paranee pikkuhiljaa, nyt osataan jo naura yhdessä, ja tuodaan vuorotellen naposteltavaa kokouksiin. 

Lauantaina oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että toivoin olevani Suomessa. Pariisin tapahtumia oli vaikeampaa ottaa vastaan poissa kotoa, ja vaikka Tanskan pohjoisin kolkka on tosi turvallinen sekin, tuntui että omalla maperällä olisi helpompi olla. Meidän talo oli muutenkin hiljainen, sillä yksi kämppis oli lähtenyt yön aikana takaisin Kiinaan sairastuneen isänsä luo. Vaikka usein valitankin kämppiksistä, on kaikki silti ihania ihmisiä, ja yhdessä ollaan ikävöity tätäkin tyttöä ja lähetelty sähköpostilla hyvästejä ja tsemppauksia.

 Lauantaina tuntui, että maailma oli kääntynyt yössä ylösalaisin. Nyt arki alkaa taas palata, mutta koti on paljon tyhjempi. Ja vielä tyhjempi se on huomenna, kun parhain kaverini ja läheisin kämppikseni palaa kotiinsa Kanadaan. On jo valmiiksi ikävä. Onneksi tämäkin viikko on täynnä tekemistä, tanskantunteja ja taco-iltaa. Pian on varmaan taas jo sunnuntai. Pitää yrittää muistaa nauttia näitä hetkistä, tästä kiireestä ja sitä että se tarkoittaa sitä että elän täysillä ja koen koko ajan jotain uutta. Täytyy myös muistaa välillä pysähtyä, lähteä kävelylle puistoon ja seisahtua tuohon järven rannalle. Kuvan kaislat talvi on jo muuttanut ruskeiksi, eikä pilvetkään ole enää niin vaaleanpunaisia kuin syksyllä, mutta maisema on silti kaunis. Sitä on hyvä pysähtyä ajattelemaan. 

Ulpukka, ulappa, sammal, aava

Tanskaan oli helppo tulla asumaan. Asiat hoituvat samaan tapaan ja tahtiin kuin Suomessa, ja Aalborgin henki on samanlainen kuin Turun. Melkein kaikin puolin täällä olemiseen tottui nopeasti, mutta yhtä asiaa ikävöin varsinkin alussa. Suomen kieltä kaipasin enemmän kuin olisin uskonutkaan. 

Aalborgissa puhun kaikkialla englantia. Se ei ole vaikeaa tai ikävää, vaikka aluksi välillä uuvuttikin puhua vierasta kieltä kellon ympäri. Nyt siihenkin on jo tottunut, ja englannin sijaan joudun välillä hakemaan ilmaisuja suomeksi. Englantini on parantunut valtavasti, ja vain väsyneenä tai nälkäisenä sanat alkavat sekoittua tai törmäillä suussa toisiinsa. Viime aikoina olen alkanut saada kehuja englannistani. Se on aika kivaa. Mutta englanti ei ole silti sama kuin suomi.

Olen alkanut ymmärtää mitä on äidinkieli. Miten iso osa se on ihmistä. Olen lukenut ja kirjoittanut suomea, mutta se ei ole sama. Se on puhuminen, jossa kieli on kaikista omin ja elossa. Puhuessa minä tuotan suomalaisuuttani ja tuttujen sanojen kautta olen kotona. Suomeksi voin ilmaista itseäni ja ajatuksiani ihan erilailla monipuolisesti ja syvällisesti kuin englanniksi. Voin oikesti puhua mitä sylki suuhun tuo. 

Onkin ihanaa, että täällä on pari suomalaista kaveria, joiden "Huomenta" aamuluennolla on ilahduttanut valtavasti. Ollaan yhdessä puhuttu suomeksi siitä, että suomen puhuminen on jotenkin rentouttavaa. Voi vaan olla ja sanoa mitä haluaa. Höpötellä menemään tahdilla, joka englanniksi olisi mahdotonta. Kuvailla asioita ja ymmärtää puolesta sanasta.

Olen alkanut makustella suomea. Muistella sanoja, leikitellä äänteillä. Listata lempisanojani. Ulpukka, ulappa, sammal, aava. Tuutulaulu, leili, amme, autere. Kaipaan pehmeitä äänteitä. On jännittävää, miten huomaan joidenkin sanojen ja puhetapojen olevankin hirveän paljon osa minua, sitä mitä minä tiedän ja tunnen ja olen. Kun puhun koko ajan englantia ja sitten sanonkin muiden huvitukseksi sanan suomea väliin, kuulen itsekin miltä se muista kuulostaa. Miten se on ihanan ainutlaatuista, ja siten miten hieno minun maani ja kulttuurini on. Miten "ristiriita" on ihan kumman kuuloinen muille, mutta minulle se on totta. 

Suomessa en koskaan ajatellut kieltä ja sitä, mitä puhun. Täällä se on yksi tärkeimmistä jutuista mitä on. Oma kieli, jolla voin ilmaista mitä todella olen. Se on tärkeämpää kuin mikään muu.