keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Mm-mmmmm




Välillä on hyvä ottaa pieni irtiotto ja käydä Kårenilla syömässä kaupungin parasta opiskelijalounasta, kasvislasagnea. Ruotsin solistessa korvissa ja valon langetessa isoista ikkunoista olo on kevyt, tai ainakin aluksi. Lopuksi olo on täysi, sillä hyvää on lasagnen lisäksi sämpylät ja perunasalaatti.

Ja siellä on astianpalautusautomaatti! 

tiistai 28. helmikuuta 2012

Kesäyön kuvaelma

 Muistatteko mitä se on, kun asfaltti polttaa niin ettei sillä voi kävellä? Tai kun joka puolella on hyttysiä vaikka kuinka huitoisi? Miltä peltotie näyttää ja tuoksuu iltausvassa? Tai millaista on seistä heinäkuisena keskipäivänä helteessä ilman suojaa, hien valuessa ja auringon polttaessa niskaa?

Minä muistan.

Vietin viime perjantaina pari tuntia Suomen kesässä, Pohjanmaalla. Tai oikeastaan leffateatterissa Tampereella, mutta edessä pyöri kotimainen Härmä, joka imaisi täysin mukaansa. Voisinpa melkein sanoa, että kyseinen pätkä oli paras näkemäni suomalainen leffa. Top kolmoseen se menee ainakin kepeästi.  



Härmä sijoittuu 1800-luvun Pohjanmaalle, häjyjen ja puukkovallan aikaan. Viranomaisilla tai päättäjillä ei ole nokankoputtamista häjyjen menoon, kun puukot heiluvat ja veri lentää. Perinteen mukaan perheen vanhin poika perii talon, ja muut saavat etsiä elantonsa mitä sattuvat löytämään. Tämä on alkutilanne myös Välitalon perheessä, jossa isoveli Esko on hurja, julma ja arvaamaton kun taas Matti on ahkera ja tunnollinen. Isä päättääkin muuttaa asetelmaa ja määrää tilan nuoremmalle pojalleen Matille. Tietenkään Esko ei tätä purematta niele. 

Kuitenkaan juoni ei ollut näin selkeä. Tarina eteni vaiheittain jatkuvasti koukuttaen, eikä yksikään hahmoista ollut täysin hyvä tai paha. Teema pyöri hyvän ja pahan toteuttamisen ympärilla kahden veljeksen muodossa. Itsestäni kiinnostavin hahmo oli kuitenkin poikien äiti ja hänen vaikutuksensa syihin ja seurauksiin.



Ajankuvaus oli Härmässä huimaa. Kaikki miljöötä ja asuja myöten oli viimeisen päälle tehty. Murre poukkoili välillä pohojanmaasta nykysuomeen, mutta tarina vei niin mukaansa, ettei se ehtinyt haitata. Hyviä puolia voisi listata vaikka kuinka. Juoni oli kiehtova ja sopivan kimurantti. En muista milloin viimeksi olisin katsonut leffaa ja jo siinä tilanteessa miettinyt, että pakko nähdä tämä uudestaan, jotta voi selvittää mitä tämä ja tämä tarkoittaa. Teki mieli analysoida ja samalla heittäytyä.

Myös näyttelijäntyö oli loistavaa. Mattia esittävä Lauri Tilkanen on hypännyt esiin viime aikoina joka lehdestä, mutta juttujen pääpaino on ollut tyypin komeassa ulkonäössä. Tulikin jotenkin ihan yllätyksenä, että herranjestas sehän osasi näytelläkin! Ihan mielettömän hyvin! Matin kaikki eleet ja liikkeet ovat jotenkin niin luontevia, että välillä unohti että katsoo näyttelijää. Vauuu. Toki muutkin osat olivat onnistuneita, tappelukohtaukset joissa veri lensi ja puukot kalisivat olivat jopa inhottavan realististia, ja Eskoa esittävä Mikko Leppilampi oli niin paha että teki pahaa.


Suurimmat aplodit (oikeasti teki mieli antaa aplodit lopussa) antaisin kuitenkin kuvaukselle. Elokuva oli yksi suuri sukellus kesään. Härmässä luonto oli kaikkialla ympärillä. Hyttyset olivat korvissa, juostiin kesäöinä metsissä, pudottiin jokiin ja tutkittiin kasvavaa viljaa. Ai että. Kesä. Jollain tavalla se oltiin saatu tallennettua filmille paremmin kuin missään ennen. Ihan kuin olisi itse ollut siellä lakeuksilla.

Kuvat Finnkinon sivuilta.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Yölauluja

Kuuntelin äsken, kun postinkantaja juoksi tuomassa aamun lehdet. Ikkunasta näkyy vain pimeitä verhoja ja lumisia autoja. Mistään ei kuulu mitään. Viiden tunnin päästä pitäisi herätä ranskantunnille. Arvostaisin suuresti jos nukahtaisin sitä ennen.

Mutta kun kerran ei nukuta, niin sillon ei nukuta. Koko kevät on ollut uutta ja ihmeellistä täynnä. Ennen ihmettelemäni opiskelijan epäsäännöllinen päivärytmi kuuluu näköjään omaksumiini asioihin. Mutta niin kuuluu myös uusi musiikki.


Bob Dylan, Emmilou Harris, Gram Parsons... Klassikot ovat täyttäneet kotini nurkat. Mutta eniten on soinut ihan uusi folk. First Aid Kit, duo länsinaapurista. Neidot laulavat ihanan vanhasti ja särösti, mutta tuoreesti ja koukuttavasti. Olen tosi huono kuvailemaan miksi jokin musiikki toimii, mutta tämä toimii. Toimii niin hyvin, että ihan aito levy lähti lauantaina mukaan spontaanilla levykauppavierailulla. Ja ne pitkät hippitukat ja värikkäät hippimekot! Ah!

Tule jo kesä. Ja tule jo aamu. Sitten voin laulaa First Aid Kitin kanssa:

"So the morning came
And swept the night away
As I was looking for
A way to disappear
Amongst the quiet things
And all these empty streets
I found a way, I found a way
To reappear..."

Onko elämää Dostojevskin jälkeen?

Uusi blogi on hyvä aloittaa hieman hämmentävällä paljastuksella. Olen viime aikoina solminut lukemiini teoksiin hieman omituisia suhteita. Hyvin inhimillisiä. Yksi kirja on ollut seuranani jo syksystä asti. Se on aina siististi sivussa, mutta huonon päivän iskiessä se hakeutuu kuin väkisin käsiin ja tuo tukea ja turvaa. Läsnäolo on etenemistä tärkeämpää.

Toinen kirja taas edustaa idealistista minää. Se tarttui mukaan kirja-alesta kauniin kantensa takia ja on siitä asti odottanut pöydänkulmalla sopivan itsevarmaa hetkeä. Sen läsnäolo edustaa nuoruutta ja vapautta. Jo ilman lukemistakin.

Ikinä en ole kuitenkaan elänyt niin symbioottisessa suhteessa kirjan kanssa kuin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa. Se kiehtoi heti saavuttuaan kotiin kirjastosta. Katse pyöri kirjan ympärillä, sormet syyhysivät, mutta se sai odottaa vuoroaan saadakseen aikanaan kaiken huomion. Ja kun viimein pääsin alkuun, se oli menoa. Aluksi tutustuimme varovasti, sivu sivulta. Sitten opimme tuntemaan toisemme, ja suhde eteni vauhdilla. Kirja makasi yöt sängyn vieressä ja matkasi kaikkialle laukun pohjalla. Olin lumoutunut.

Mutta suhde alkoi pitkästyttää. Tuntui, ettemme päässeet mihinkään. Potkin kirjaa aamuisin tuolin alle piiloon ja hain kirjastosta yhden illan seuraa. Alun innostus oli kadonnut. En tiennyt, miten juttumme päättyisi.

Esseiden deadlinet painoivat kuitenkin päälle, joten meidän oli pakko selvittää välimme. Otin kunnolla aikaa ja pureuduimme kaikessa rauhassa toisiimme. Ja alun taika palasi! En taaskaan voinut jättää kirjaa käsistäni. Aika juoksi huomaamattani, kun unohduin täysin kirjan pauloihin. Halusin oppia lisää ja lisää toisesta, päästä aivan iholle ja selvittää kaiken väliltämme. Ja niin pääsimme loppuun. Suljin kannen ja hymyilin. Tein esseen ja hymyilin. Tämä suhde oli kaiken sen rauhattomuuden, riippuvuuden ja rakkauden arvoinen! 


Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus on epäilemättä venäjän kirjallisuuden klassikoita. Se on huumaava kuvaus murhasta, syyllisyydestä ja oikeudentunnosta. Nuori köyhä Raskolnikov tappaa ahdistuksissaan koronkiskurieukon ja sekoaa. Tarina kuljettaa hämärien henkilöhahmojen ja houreisten monologien johdatuksessa läpi Pietarin katujen ja kanavien. Dostojevski maalaa elävästi köyhälistökorttelien kurjuuden ja epätoivon, hurjan ja viattoman syyllisyyden sekä 1800-luvun Pietarin piirit.

Kiehtovaa kuitenkin on se, että Rikos ja rangaistus voisi kertoa mistä ajasta tahansa. Voisin hyvin kuvitella Raskolnikovin vaeltelemaan nyky-Pietarin lähiöihin tai Helsingin rautatieaseman liepeille. Vaikka aika kuluu, ei monikaan asia muutu. Ihmiset pysyvät, kurjuus pysyy ja ennen kaikkea syyllisyys pysyy. Sillä syyllisyys kumpuaa ihmisyydestä. Ja sen Dostojevski on tavoittanut. Rikoksen ja rangaistuksen kertoja ymmärtää Raskolnikovia ja tämän mieltä paremmin kuin tämä itse. Joskus sairaus ajaa vahvimmastakin yli. Mutta siitä paranee, aina on toivoa onnesta, kuten Raskolnikovkin tulee huomaamaan.

Rikos ja rangaistus oli kaikkea, mitä en odottanut. Se oli mukaansatempaava, uskottava, mielenkiintoinen, koukuttava ja valloittava. Se oli rikoskertomus! Se oli kehityskertomus yhteiskunnan hampaisiin musertuvasta nuoresta. Se oli kaunis kertomus, loppujen lopuksi. Se oli, noh, pitkä, mutta sen tarina jaksoi kantaa koko teoksen läpi. Voi Dostojevski! Toivottavasti suhteemme jatkuu pitkään ja hartaana!