Uusi blogi on hyvä aloittaa hieman hämmentävällä paljastuksella. Olen viime aikoina solminut lukemiini teoksiin hieman omituisia suhteita. Hyvin inhimillisiä. Yksi kirja on ollut seuranani jo syksystä asti. Se on aina siististi sivussa, mutta huonon päivän iskiessä se hakeutuu kuin väkisin käsiin ja tuo tukea ja turvaa. Läsnäolo on etenemistä tärkeämpää.
Toinen kirja taas edustaa idealistista minää. Se tarttui mukaan kirja-alesta kauniin kantensa takia ja on siitä asti odottanut pöydänkulmalla sopivan itsevarmaa hetkeä. Sen läsnäolo edustaa nuoruutta ja vapautta. Jo ilman lukemistakin.
Ikinä en ole kuitenkaan elänyt niin symbioottisessa suhteessa kirjan kanssa kuin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa. Se kiehtoi heti saavuttuaan kotiin kirjastosta. Katse pyöri kirjan ympärillä, sormet syyhysivät, mutta se sai odottaa vuoroaan saadakseen aikanaan kaiken huomion. Ja kun viimein pääsin alkuun, se oli menoa. Aluksi tutustuimme varovasti, sivu sivulta. Sitten opimme tuntemaan toisemme, ja suhde eteni vauhdilla. Kirja makasi yöt sängyn vieressä ja matkasi kaikkialle laukun pohjalla. Olin lumoutunut.
Mutta suhde alkoi pitkästyttää. Tuntui, ettemme päässeet mihinkään. Potkin kirjaa aamuisin tuolin alle piiloon ja hain kirjastosta yhden illan seuraa. Alun innostus oli kadonnut. En tiennyt, miten juttumme päättyisi.
Esseiden deadlinet painoivat kuitenkin päälle, joten meidän oli pakko selvittää välimme. Otin kunnolla aikaa ja pureuduimme kaikessa rauhassa toisiimme. Ja alun taika palasi! En taaskaan voinut jättää kirjaa käsistäni. Aika juoksi huomaamattani, kun unohduin täysin kirjan pauloihin. Halusin oppia lisää ja lisää toisesta, päästä aivan iholle ja selvittää kaiken väliltämme. Ja niin pääsimme loppuun. Suljin kannen ja hymyilin. Tein esseen ja hymyilin. Tämä suhde oli kaiken sen rauhattomuuden, riippuvuuden ja rakkauden arvoinen!
Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus on epäilemättä venäjän kirjallisuuden klassikoita. Se on huumaava kuvaus murhasta, syyllisyydestä ja oikeudentunnosta. Nuori köyhä Raskolnikov tappaa ahdistuksissaan koronkiskurieukon ja sekoaa. Tarina kuljettaa hämärien henkilöhahmojen ja houreisten monologien johdatuksessa läpi Pietarin katujen ja kanavien. Dostojevski maalaa elävästi köyhälistökorttelien kurjuuden ja epätoivon, hurjan ja viattoman syyllisyyden sekä 1800-luvun Pietarin piirit.
Kiehtovaa kuitenkin on se, että Rikos ja rangaistus voisi kertoa mistä ajasta tahansa. Voisin hyvin kuvitella Raskolnikovin vaeltelemaan nyky-Pietarin lähiöihin tai Helsingin rautatieaseman liepeille. Vaikka aika kuluu, ei monikaan asia muutu. Ihmiset pysyvät, kurjuus pysyy ja ennen kaikkea syyllisyys pysyy. Sillä syyllisyys kumpuaa ihmisyydestä. Ja sen Dostojevski on tavoittanut. Rikoksen ja rangaistuksen kertoja ymmärtää Raskolnikovia ja tämän mieltä paremmin kuin tämä itse. Joskus sairaus ajaa vahvimmastakin yli. Mutta siitä paranee, aina on toivoa onnesta, kuten Raskolnikovkin tulee huomaamaan.
Rikos ja rangaistus oli kaikkea, mitä en odottanut. Se oli mukaansatempaava, uskottava, mielenkiintoinen, koukuttava ja valloittava. Se oli rikoskertomus! Se oli kehityskertomus yhteiskunnan hampaisiin musertuvasta nuoresta. Se oli kaunis kertomus, loppujen lopuksi. Se oli, noh, pitkä, mutta sen tarina jaksoi kantaa koko teoksen läpi. Voi Dostojevski! Toivottavasti suhteemme jatkuu pitkään ja hartaana!
Huh! Mulle rikos ja rangaistus edustaa kirjaa, joka on kuolettavan tylsä ja paksu eikä etene mihinkään. 50 sivun lukeminen kesti varmaan kaks kuukautta. Ja siihen se sitten jäikin. Toiset tykkää muhkummista? Vai pitäiskö vaan ottaa uudelleen käsittelyyn ensi kesän kesäklassikkona..?
VastaaPoista