Kolme syytä pitää Claudie Gallayn Tyrskyt-kirjasta.
1. Mysteeri.
Tyrskyjen tarina alkaa siitä, kun päähenkilö, elämäänsä syrjäiseen kylään paennut lintubongari, alkaa kuin ohimennen selvittää kylässä vuosia sitten tapahtunutta onnettomuutta. Vuosien hiljaisuuden jälkeen vanhat kaunat ja salat nousevat pintaan yhdellä jos toisella, ja kaikkien tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarina kehittyy kauniisti ja huomaamattomasti kohti ratkaisua, joka ei kuitenkaan ole kirjan ratkaisu. Kysymyksessä on ennemminkin yleinen menneen selvittely kunkin ajatuksissa, irti päästäminen ja jäljellejäämisen vaikeus. Kuinka jatkaa eteenpäin, kun mysteeri on selvittämättä? Tai kun kaikki on selvää ja silti sattuu?
2. Meri.
Gallayn kirjan miljöönä on Ranskassa, Atlantin rannalla sijaitseva pikkuruinen La Haguen kalastajakylä. Kylä on sijoittunut aivan niemen kärkeen, ja kaikkeen sen elämään vaikuttaa meri. Suuri ulappa on myrskyineen ja tyrskyineen läsnä kaikkialla, se vaikuttaa kaikkeen ja vangitsee jokaisen huomion niin hyvässä kuiin pahassa. Meri on kirjassa kuin persoona; se vie ihmisiä onnettomuuksissa eikä aina anna ruumiita takaisin. Se lumoaa ja pelottaa. Varsinkin myrskyn kuvaus on vaikuttavaa. Meri on La Haguen sielu ja Tyrskyjen selkäranka.
3. Kerronta.
En ole ikinä lukenut mitään niin kaunista kuin tämä kirja. Jo ensimmäiseltä sivulta alkaen lyhyt, tiivis mutta silti äärimmäisen runollinen kerronta lumosi otteellaan ja valloitti taitavuudellaan. Tyrskyissä on paljon dialogia sekä erittäin paljon kuvailua. Huomio kiinnittyy erikoisiinkin asioihin ja huomiot ympäristöstä ovat pysäyttäviä mutta kauniita. Lyhyet lauseet antavat ilmaisun hengittää pitäen silti tekstin kasassa ja kasvattaen sanojen vaikutuksen kattoon. Tyrskyt lumoaa, vie mukanaan, se vangitsee kaikki aistit ja pitää niitä otteessaan vielä kauan tarinan päättymisen jälkeenkin.
"Sitä kesti tuntikausia, sitä hirveätä vedenpaisumusta. Enään ei tiennyt mikä oli maata ja mikä vettä. Kyntevä huojui. En tiennyt enää piiskasiko ikkunoita sade vai ylsivätkö aallot niihin asti. Minua oksetti. Seisoin liikkumatta silmäripset ikkunaruutuja vasten, hengitys polttaen. Tarrasin seiniin.
Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti