Tänä syksynä olen pitkästä aikaa käynyt keikoilla. En missään spektaakkeleissa, vaan pienillä, kotoisilla keikoilla Turun kuppiloissa. Sitä aina unohtaa miksi ei käy kuuntelemassa livemusaa useammin kun vihdoin päätyy lavan reunalle. Onhan se nyt kamalan ihanaa. Yksikään esiintyjä ei vangitse samalla tavalla Spotifystä soitettuna kuin istuessaan kahden metrin päässä instrumentteineen. Siinä on kaunista intimiteettiä, tunnelmaa ja arjesta irtautumista. Jonkinlaista luksusta.
Ehkä kaunein ja intiimein keikoista oli ihana Mirel Wagner Dynamossa. Lavalle saapui nainen, joka hurmasi äänellään ja soitollaan mutta lauloi silmät visusti kiinni. Yleisö aavisti jännityksen ja epäröi jopa taputtaa. Niin herkkä oli tunnelma eteeristen laulujen aikana. Ihana ihana Mirel.
Sitten oli ehkä suloisin keikka ikinä. The Hearing musisoi marraskuussa täyteen pakkautuneessa Kukassa. Ulkona vihmoi vetistä lunta, mutta sisällä oltiin ihan eri maailmoissa. Superlahjakas nainen taikoi kuin ohimennen mielettömiä äänimaailmoja ja piti parhaat välispiikit ikinä. Jatkuva sähläys ja säätäminen olivat häiritsevän sijaan söpöjä, ja illan jälkeen musiikkielämyksen lisäksi olin saanut poskilihaksiin hymyilemisestä krampin.
Ja sitten oli vielä mystinen mutta mahtava Shivan Dragn Dynamossa. Vaikka bändiä ei voi kuunnella vielä mistään, on se jo nyt niin kehuttu että ostin lipunkin etukäteen. Artturi Tairan Rubikista tuttu lauluääni siivitti senkin illan kattoon, ja taas kaatosade ulkona unohtui leijuessa sisällä. Oi musiikki, ois Shivan Dragn.
Keikat on parempaa kuin yksikään humala tai hampurilainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti