Nää on nyt vähän tälläsiä vanhoja juttuja, mutta kun on ollut viime aikoina niin kiire elää ettei ole ehtinyt muuta.
Kirsikkapuut kukkivat jokin aika sitten kadulla, jota kiidän päivittäin. Silloin en kiitänyt, vaan katselin. Kukissa oli mehiläisiä. Vaaleanpunaista valoa.
Mietin, että tajuavatkohan muut ohikulkijat tätä ihanuutta, vai kulkevatko he sokeasti läpi arjen? Kuinka moni nostaa katseensa ja hidastaa tämän parin viikon kukkaloiston aikana? Sitä en voi tietää. Sen tiedän, että sai ainakin pari lisäkatselijaa kukille kun ihastelin niitä ääneen eri seurueissa. Osa hihkui innosta. Kirsikankukat yhdistävät ja herättävät.
Ja sitten on tämä uusi kesämusiikki. Atlético Kumpula tulee jostain Kumpulan puutaloidyllistä ja laulaa helteestä, sandaaleista, perheistä ja arjesta. Tykkään kovasti tästä leppoisuudesta ja sanailusta. Tekis mieli itsekin puutarhajuhliin.
On vasta toukokuun puoliväli, mutta olen kohta soittanut nää kesäbiisini puhki. Me kuulutaan yhteen, mä ja kesä ja elämä. Kirjoitin viikko sitten päiväkirjaani: "Elämä on kauneinta, mitä tiedän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti