sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Itkisinkö onnesta

Jotain kummaa on nyt ilmassa. Olen jatkuvasti ihan tippa linssissä ja pala kurkussa milloin mistäkin elämää suuremmasta ihanasta. Tai niin. Taidan kyllä pakahtua vähän aina ja kaikesta, joten ehkä tässä ei nyt olekaan mitään erityistä toukokuun taikaa. Rentoutuneena vain on alttiimpi vaikutteille ja näkee maailman kirkkaammin.

Aikoinaan parin vuoden takaisessa burn outissani tuntui siltä, etten enkää koskaan iloitse mistään. Kaikki normaalit ilonaiheet tuntuivat kadonneet, eikä mikään koskettanut. Kaikki oli surkeaa ja kamalaa ja toivotonta, ja pahinta oli se miten tuntui että sellaista elämä aina tulee olemaan.

Nyt mietin tuota aikaa, kun löysin itseni kadulta maailman leveimmän virneen ja keveimmän askeleen seurasta. Miten sitä silloin tuntui että koskaan ei enää ole iloinen, ja nyt on monta kertaa päivässä niin iloinen että haluaisi heittää kärrynpyöriä. Vaikkei edes tapahtu muuta kuin arkisia asioita. Vaikka vain kävisi kaupassa. Miten nykyään osaa taas iloita niin pienistä asioista ja katsoa ympärilleen niin onnellisena ja kiitollisena. Kaikki menee kyllä hyvin. Kaikki järjestyy kyllä. 


Perjantaina suuntasin kirjastoon palautelemaan kirjakasojani, ja sisäpihän ohi kävellessä bongasin sieltä puhallinorkesterikonsertin. Yhtään epäröimättä marssin yleisön sekaan istumaan, ja ajoitus oli täydellinen - konsertti alkoi samantien. Orkesteri soitti letkistä, klassista ja Game of Thrones -tunnusmusiikkia, minä hymyilin niin että suupieliä särki, nostin edessä istuvalta pudonneet servetit maasta ja nyyhkin hiljaa mielessäni kun eturivun pikkujäbä huudahteli "Bravo!"


Töissä olen saanut sekä istua tietokoneen ääressä että kierrellä aurinkoisella kampuksella papereita kuljetellen. Molemmista hommista tykkään niin paljon että hämmentää - minäkö oikeasti nautin toimistotyöstä? Kyyneleet meinasi tuoda töissä silmiin varsinkin yliopiston sivuilta löytynyt sääksikamera, josta olen ottanut tavakseni seurailla lintupariskunnan pesimispuuhia aina kun ajatukset kaipaavat lepoa. Sääksenpesä ja maisema Airiston ylle tuo toimisoon palan luontoa. Jotenkin se, että siellä ne linnut juuri sillä hetkellä elelee ja lentelee tekee maailmasta vähän todemman. 


Vähän todemmaksi on tullut tämän viikon lopulla myös ensi vuoden vaihto - sain sekä asunnon että syksyn opinto-ohjelman tiedot sähköpostiini! Jälkimmäisestä fiilikset oli huikeat ja liikuttuneet, jotenkin tajusin taas hieman enemmän että oikeasti lähden Tanskaan. Ja että oikeasti saan opiskella niitä huikeita kursseja! Onnentyttö. Asuntoilmoitukseen ensireaktioni oli sen sijaan apua. Apua oikeasti tuonne sitä mennään asumaan. 

Mutta hetken päästä teki mieli taas tehdä kärrynpyöriä.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Vonkaleet

Tässä ostan vuosi sitten Israelissa avokadoja:


Ja tässä ovat samat avokadot nyt:


Koko on enne, voisi tässä tapauksessa todeta. Olin israelinserkkujen lähikaupassa ihan ihmeissäni, kun avokadot olivat siellä puolet isompia kuin Suomessa. Tuollaisia melkein kahden nyrkin kokoisia. Syömisen lisäksi niissä taisi olla kasvuvoimaakin tuplasti, sillä vuodessa niistä on kasvanut ihan mahdottomia vonkaleita. Ruukuista puskevat versot kurkottelevat pituutta kuin kasvupyrähdyksessä olevat teinit. Kohta varmaan muuttavat jo isompiin ruukkuihin.

Niin ne lapset kasvavat...

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Syö aina lautanen tyhjäksi

Jotenkin oon aina ajatellut että tää mun ekoiluinto on ihan omaa keksintöäni. Että jossain vaiheessa olen vain hoksannut miten pitää toimia eettisesti ja kestävästi ja alkanut soveltaa sitä omaan elämään. Vihreistä arvoista on tullut niin iso osa omaa identiteettiä, että olen alkanut ajatella niiden olevan sisäsyntyisiä, jotain minkä minä itse olen itselleni löytänyt.

Mutta eihän se nyt niin mene.

Tässä yhtenä päivänä aloin ajatella, että mitä kaikkea ekologisen elämän malleja olenkaan saanut vanhemmiltani jo lapsesta asti. Mieleen tulvi vaikka mitä pieniä juttuja, jotka ovat aina olleet arkea ja itsestäänselvyys. Niiden arvon olen alkanut ymmärtää vasta nyt, kun omassa elinpiirissäni tapaan ihmisiä joille esimerkiksi kierrättäminen on jotain täysin vierasta. 

Ympäristötietoisuuden siemenet on kylvetty minuun jo pienenä - varmaan ihan tahattomasti, ja onneksi ilman paatosta. Nykyään monet asiat ovat jo niin itsestäänselviä, että en aina edes tajua toimivani tietyn periaatteen mukaan. Tästä (ja paljosta muustakin) saan kiittää ihania vanhempia, joilla on jalat maassa ja järkeä päässä.


Asioita joita kotona tehtiin ekoillen:

-Kierrätys

Minulle on aina ollut itsestäänselvyys että lasitölkit ja metallipurkit kierrätetään. Sehän on superhelppoa varsinkin kaupungissa - samalla vaivalla ne kantaa keräysroskikseen kuin veisi sekajätteeseen. Italiassa tunsin tekeväni kamalan rikoksen kun jouduin heittämään käytetyt paristot tavalliseen roskikseen. Mieleeni kun on iskostettu, että ne menevät ihan omaan kierrätyspisteeseensä. Vieläkin harmittaa se epäympäristöteko.

-Perunat

Meillä syötiin aina perunaa. Makaroni oli harvinaisuus, samoin riisi. Peruna tuli omasta maasta ja se nostettiin syksyisin koko suvun voimin. Lapsena haikailtiin spaghetin perään, mutta nyt kannan kotimaan perunoita junassa Turkuun. Helppouden ja terveellisyyden lisäksi kun ne sattuvat olemaan yksi ilmastoystävällisimmistä ruoista.

-Jääkaapintyhjennysruoka

Tämä oli yksi viikottainen ruokalaji. Aina ajoittain kaikki jääkaappiin säilötyt aterianloput yhdisteltiin sopiviksi aterioiksi. Jokaisella saattoi olla lautasella eri ruokaa tai kolmea eri sorttia, mutta hukkaan ei heitetty mitään. Nykyään sitä sanottaan nollahävikiksi, ja sitä harrastan yhä - viime viikollakin heitin kuivuneet ruisleivänpalat tomaattikeittoon ja sain palkakseni loistavan suuruksen ja täyttävän keiton.

-Kauppakassi

Supermarkettiin lähdettiin aina kahden kangaskassin kanssa. Toiseen tuli aina maidot, toiseen muut. Vain harvoin tarvittiin muovikassi lisäksi - ja kun tarvittiin, sekin pääsi monta kertaa uudelleenkäyttöön. Kangaskasseja kannustetaan nykyäänkin käyttämään yhä enemmän ja enemmän, vanhempani taitavat yhä kuljettaa kaupassa sitä kohta 30 vuotta vanhaa sinistä kassiaan. Respect.

- Miljoonat minigrip-pussit

Järkytyin viime kesänä kun kaverit meinasivat heittää pois ehjän minigrip-pussin. Meillä ne aina pestiin ja käytettiin uudestaan niin monta kertaa, että pussiin ilmestyi reikä. Muovi kestää pienen ikuisuuden, miksi siis heittää hyviä pusseja pois ja ostaa uusia tilalle? Kesäretkellä kuljetin minigripin kotiin, pesin sen ja laitoin uuteen käyttöön.

Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Kompostointi, sienestys, suomalaiset elintarvikkeet, hunaja, pyöräily, oma kasvimaa, serkuilta kierrätetyt vaatteet, tavaroiden korjailu uuden ostamisen sijaan, luonnon lähellä asuminen... Kaikki asioita, joista nyt ekologista elämää tavoittelevat haaveilevat - minä mukaanlukien. Joko ne olivat 90-luvulla itsestäänselvyyksiä tai sitten vanhempani olivat jonkinlaisia edelläkävijöitä, ihan sama. Tärkeintä on, että olen onnekas kun sain elää niin hyvälle pohjalle perustuvan lapsuuden, ja että sain tälläiset kantavat eväät aikuisuuteen.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Päivät ei koskaan näin helppoja lie

Keskellä päivää alkoi soida päässä Syyslaulu. Muistan sen sanat aina väärin, oikeastan en edes tiedä miten se menee oikeasti. Minulle siinä lauletaan

Kiiruhda nytten kun rakkaus kutsuu
Päivät ei koskaan näin helppoja lie...

Ja se jotenkin sopii hirmuisen hyvin tähän päivään, näihin aikoihin. Olen ihan naatti ensimmäisestä työviikosta harkkapaikassa, mutta silti täynnä sellaista suloista onnentunnetta. Se on tämä kevät, kaikkialla tuoksuva vihreys, aamuauringossa töihin käveleminen ja oman sohvan pehmeys iltaisin. Mielekäs työ jota tekemään tahtoo herätä. Kaunis koti johon tahtoo palata. Rauhaa ja rakkautta. En osaa kuvitella miten mikään voisi olla paremmin. Rakas, onnellinen, helppo elämä.

Väsyneisiin ja onnellisiin hetkiin sopiikin kertoa viikon parhaita juttuja; kaikkea pientä ja ihanaa ja koskettavaa. Sehän tässä kaikessa piti olla pointtina.


- Kaverit jotka tuntevat irtokarkkimaun

Ne jotka osaavat tuoda mulle suklaata ja pari hedelmäkarkkia ja vielä sellaisia pieniä palleroita joita en ole maistanut mutta jotka oli ihan parhaita. Ja jotka soittavat ovikelloa silloin kun itse en jaksa lähteä maailmalle.

- Auttavat puhelut

Se kun töissä laskee luurin ja korvissa soi vielä kiitos soittajalta, kun on sanonut pari sanaa ja auttanut jotain tosi paljon sen elämän tärkeimmän pääsykokeen suhteen tai neuvonut eteenpäin vaikeiden kysymysten kanssa. Se kun voi tehdä jotain itselle pientä ja antaa toiselle niin suurta. 

- Kirjastokasat

Päivät jolloin kirjastossa homma lähtee ihan käsistä ja seurauksena on valtavat kirjakasat kotona. Viikot kun sellaisia päiviä on usein. Illat kun voi vaan lukea ja olla.


Leffa jota katsoessa itken aina. Yksi suosikeistani - tarina koulusta, ennakkoluuloista, kunnioituksesta, itsensä likoon laittamisesta, innostamisesta, muutoksen tekemisestä ja ennen kaikkea kirjoittamisen voimasta. Tämän leffan jälkeen tekee aina mieli parantaa maailmaa sekä tuntuu siltä että oikeasti pystyisikin siihen. Tekee mieli kuunnella ja kohdata ihmisiä, antaa kaikkensa ja auttaa. Olla muutos. Suosittelen ihan jokaiselle. 

- Aurinko armas

Se kun kävelee auringossa töihin ja auringossa lounaalle ja auringossa kotiin. Istuu illalla auringossa kotona. Katselee aurinkoisia puita ja kirkkaina hohtavia rakennuksia. Kun nenässä tuoksuu aurinkoinen kesä. Se kun ensimmäistä kertaa lähtee aamulla ilman takkia.

- Olavi Uusivirta

Lauantainen keikka Venuksessa, kurkku käheänä laulamisesta, parhaassa seurassa. Lempilaulut, särkevät jalat, ihana Olavi ja ihana kaikki. 

- Rullaluistinrata

Paikka jossa kehtaan harjoitella horjuvaa menoani. Viime kesänä ostettuja rullaluistimia ei ole vieläkään kesytetty pysähtymään silloin kuin pitäisi, mutta kun rata on ympyrä niin sillä ei ole niin väliä. Aurinkoisessa Kupittaanpuistossa on silti ihana luistella menemään, korvissa iloisten ihmisten äänet, nenässä kesä, silmissä se aurinko. 

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Viherkeitto

Villiyrttikausi on parhaimmillaan, hurraa! Toukokuu on aina ollut lempikuukauteni, ja nyt siinä miellyttää myös uusien versojen työntyminen maasta ja mullantuoksuisessa metsässä hortoileminen. Tässä kuussa kaikki lempiyrttini yhtäkkiä rehottavat kaikkialla ja ovat vielä pieniä herkullisia versoja kesän kuivien kasvustojen sijaan. 

Viileät kevätpäivät onkin parasta aikaa kierrellä lähipusikoita. Nokkonen on aina varma löytö - sitä kasvaa melkein missä vain, ja sen on helposti tunnistettava ja kokattava. Tällä kertaa yhdistin sen torilta löytyneisiin parsoihin ja kesäkurpitsaan, ja voilá, tuloksena on kevyt, herkullinen ja ennen kaikkea mielettömän kauniin värinen keitto!


Viherkeitto

1,5 litraa vettä
1 kasvisliemikuutio
2 perunaa
1 kesäkurpitsa
6 tankoparsaa
2 kourallista nokkosta 

Huuhtele nokkonen ja ryöppää se omassa kattilassaan. Huuhtele ryöpätyt versot ja pilko ne. Jätä odottamaan. 

Kuumenna vesi kattilassa ja lisää kasvisliemikuutio. Veden lämmetessä kuori ja pilko perunat ja laita ne veteen kiehumaan. Perunoiden kiehuessa pilko kesäkurpitsa, kuori parsojen varret ja pilko parsatkin. Kun perunat ovat kiehuneet n. 10 min, lisää kesäkurpitsat ja parsat kattilaan. Keitä kunnes kaikki vihannekset ovat kypsiä. 

Lisää keittoon nokkoset ja sekoita se tasaiseksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Maista ja lisää suolaa jos tahdot. Nauti lämpimänä leivän kera.  


perjantai 15. toukokuuta 2015

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan


Eilen oli ilmassa jälleen yksi kevään, tai oikeastaan kesän, merkki, kun ainejärjestö teki matkan mökille. Olin vähän allergiapöhnässä ja väsynyt, mutta iloinen ihmisjoukko ympärillä lämmitti mieltä ja aurinko villapaitaa. Pari kertaa kiivettiin kalliolle - sieltä näki yli saariston, ulapan toiselle rannalle ja auringonsäteiden ali. 

Istuin pitkään auringossa kalliolla ja vain katsoin maisemaa. Päässä pyöri viime aikojen stressinaiheet ja toisaalta kaikki tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus. Täytän ensi viikolla 24, ja se tuntuu yhtäkkiä aika paljolta. Ensi viikolla alkaa myös harjoittelu, joka tuntuu johtavan suoraan vaihtoonlähtöön ja kaiken muuttumiseen. Uuden kynnyksellä tekee aina mieli juosta toiseen suuntaan ja lujaa. 

Kallio käsien alla, kanadanhanhien huudot korvissa ja aurinkoläikkäinen meri edessä päässä soi Tehosekoittimen Maailma on sun, eikä ne sanat ole koskaan sopineet hetkeen niin hyvin kuin nyt. Kasvava vuosien paino ja ahdistavat ajan pyörteet, tyly asfaltti ja ohuet unet. Mutta kukkulalta näki maailman ja tuuli puhdisti ajatukset. Ehkä maailma vielä on mun. 



Kasvaa vuosien paino
meidät pian alleen musertaa
käy jalkoihin tyly asfaltti
unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa
niil on liikaa mistä valita
ei kukaan huomaa
et kaikki on selvää
jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun



Nosta kasvot ylös sateeseen
katso lintujen lentoa
ne ei kylvä
ei ne satoa korjaa
mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle
sieltä näkee ohi kaupungin
niin sä muistat mistä tullut oot
ja minne palaat takaisin

Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun


 Joskus tuntuu että ajan pyörteet
kiskoo meidät mukanaan
avaa sylisi mulle
näin maailma saa ohi virrata
Sun aika on kukkaan puhjeta
kohti taivasta kurkottaa
juuret viimein kylmän kiven murtaa
jos ymmärtää odottaa

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kerran vuodessa

Viimeöinen vesisade näyttää jo ravistelleen alas osan lähipuiden kirsikankukista - onkin siis hyvä aika julkaista nämä viikko sitten napatut kuvat Kerttulinkadun kaunistuksista. Eino kirjoitti tässä hetki sitten samasta aiheesta ja ilmaisi sen mitä itsekin aina ihmettelen. Kaikki tuntuvat Turussa ihastelevan jokivarren paria pikkukirsikkapuuta, vaikka itäinen keskusta olisi paljon upeampia puita pullollaan. Kummallista. Itsehän asun kaupungin kauneimman kirsikkapuun naapurissa, joten saan nauttia vaaleanpunaisesta tunnelmasta ihan arjessa. Ainakin aina kerran vuodessa. 




keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Tattarin mysteerit

Kävipä niin että kuulin suuria kehuja tattarin tervellisyydestä ja mausta. On kuulemma kuitua ja proteiinia, magnesiumia ja vaikka mitä. Yksi kaveri ylisti tattariaamupuuronsa maasta taivaaseen ja toinen kertoi että se on suurta herkkua Virossa. Oli pakko kokeilla.

Ostin ison paketin tattarisuurimoita. Tein innoissani puuroa. Mikrossa se haisi ja näytti ällöttävältä. En luovuttanut. Nostin lautasen pöytään ja sekoittelin puuroa viileämmäksi. Tuoksu ällötti vieläkin. Maistoin ja totesin että juu ei maistu hyvälle. Siita puuroannoksesta sain ehkä kolmanneksen alas, loput piti heittää roskikseen. Tattaripuuro ei harvinaisen selvästi ollut mun juttu.

Kokeilin syödä myös kokonaisia keitettyjä tattarisuurimoita. Hain niitä vahingosta viisastuneena vain pienen pussin Punnitse&Säästästä. Tulos vaikutti aika samalta kuin puuro - jo keittäessä haju oli sama tuttu ja ällö. Tässä muodossa tattari meni kuitenkin alas, tosin se taitaa johtua siitä että hukutin sen lautasella pippurikastikkeeseen. En tiedä lasketaanko tätä siis maistamiseksi.


Nyt kotona onkin sitten paketillinen puurohiutaleita, joista tehtyä puuroa inhoan. Olenkin viettänyt sämpyläviikkoja ja tehnyt monta kertaa kuussa sämppytaikinan, johon olen heittänyt reippaasti tattarihiutaleita. Ja oi ihmettä: taikinassa tattarista tulekin ihan sairaan hyvää! Jotekin hiutaleet pääsevät leivässä täysin oikeuksiinsa - maku on tosi mieto, lähes huomaamaton, ja sämpylöiden koostumuksesta tulee tavallista mehevämpi. (Lisäksi ällö haju jää pois kokonaan.) 

Tattarisämpylät ovatkin yllättäen nousseet ihan suosikikseni, mietin tässä jopa että pitäisikö ostaa lisää hiutaleita kun ensimmäinen paketti alkaa loppua. Tällä kertaa leipomiini sämpylöihin lisäsin myös nokkosta, jonka sesonkin on nyt ja joka on mahtava lisä melkein mihin tahansa ruokaan. Nokkonen on myös aasinsilta heppakuvaan - jotenkin mun ja kamun villiyrttiretket aina jossain kohtaa ajautuu siihen että ihaillaan Halisten heppoja ja yritetään puhua niille. 


Tattarinokkossämpylät

5 dl vettä
50 g hiivaa
2 tl sokeria tai hunajaa
4 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja

2 tl suolaa
2 dl tattarihiutaleita
1 dl ryöpättyä ja pilkottua nokkosta
n.6-7 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja
4 rkl öljyä

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi ja liuota siihen hiiva. Sekoita puuhaarukalla mukaan sokeri/hunaja ja jauhot. Siirrä lämpimään paikkaan, esimerkiksi vesihauteeseen, nousemaan vartiksi. Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Lisää turvonneeseen ja kuplivaan taikinaan suola ja tattarihiutaleet sekä nokkonen. Sekoita voimakkaasti puuhaarukalla. Lisää vähitellen jauhoja ja sekoita voimakkaasti puuhaarukalla ja tarvittaessa kädellä. Kun lähes kaikki jauhot on lisätty, sekoita mukaan öljy. Lisää tarvittaessa jauhoja, jos taikina tuntuu liian löysältä.

Kostuta kädet vesialtaassa ja nostele löysää taikinaa pellille hieman palloiksi pyöritellen. Tästä taikinasta saa noin 30 sämpylää, koosta riippuen tietenkin. Nosta sämpylät pellille vasta juuri ennen uuniin nostamista, sillä pehmeä taikina leviää muuten helposti. Paista sämpylöitä uunin keskitasolla 10-15 minuuttia ja nosta pelliltä jäähtymään. 

maanantai 4. toukokuuta 2015

What a difference a day made

Koko aamupäivän kirosin sitä, miten koko kämppä oli kuin sauna ja sohvalla maatessakin kylvin hiessä. Jo yöllä heitin peitot lattialle ja nukuin silti huonosti, ja ulos lähtiessä koetin rynnätä ulos mahdollisimman nopeasti farkkujen jalkaan vetämisen jälkeen etten vallan pakahtuisi. Turhautti, että ulkona on vasta +12 ja täällä tukahtuu jo nyt. Kesähelteitä odotellessa.

Kotiin palatessa avasinkin heti ikkunat ja annoin kevättuulen puhaltaa ilman vähän viileämmäksi. Sekin vähän ärsytti - ulkoa syöksyi tuulen mukana katujen kakofoninen meteli, ja olin toivonut että tuulettamisen voisi säästää myöhemmälle keväälle, jotta oikeasti lämpimällä säällä ei olisi jo käyttänyt kaikkia viilennyskeinoja.

Mutta sitten.



Viereisellä Kerttulinmäellä eli Hirttokukkulalla alkoi soida musiikki. Ensin pieniä torven pärähdyksiä, sitten pidempiä pätkiä, ja lopulta ihan tunnistettavasti Finlandia. 

Helmikuussa listasin asioita, jotka saavat sydämen pakahtumaan. Yksi niistä oli klassinen musiikki livenä yllättävässä paikassa. Nytkin hymy levisi korviin ja roikuin puoliksi ikkunasta ulkona kun kuuntelin kivitaloista kaikuvaa klassista. Ei tullut Game of Thronesin katsomisesta enää mitään.



Kyseessä oli Turun filharmonisen orkesterin lauantain spektaakkelin harjoitukset. Lauantaina 9.5 orkestri järjestää Turussa konsertin Seitsemän kukkulaa soi, jossa orkesteri jalkautuu kaupungin seitsemälle kukkulalle ja soittaa yhtä aikaa Sibeliuksen Finlandian. Onnistuin näkemään Kerttulinmäen harjoitukset, lucky me!

Tuntuu että aina unohdan, miten ihanaa ja vaikuttavaa klassinen musiikki on, varsinkin livenä. Nytkin tuntui, että päivään tuli jotain ihmeellistä taikaa, kun yhtäkkiä oma koti kaikui musiikista ja arkinen kukkula muuttui konserttipaikasi. Ihanaa ja yllättävää. Tämän takia rakastan Turkua. Aina tapahtuu jotain uutta ja yllättävää, juuri kun sitä vähiten odottaa. Aina tulee jotain kaunista vastaan.



Ehkä suloisinta kaikessa oli se, kun kukkulaa vastapäätä olevan päiväkodin lapset roikkuivat piha-aidassa ja huusivat "Uudestaan, uudestaan, soittakaa uudestaan!"

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa

Oi oi, on kyllä kevättä ilmassa. Kevään merkkejä on kaiken rakkaushömpötyksen ja kukkivien kirsikkapuiden lisäksi ehdottomasti se, että on taas aikaa lukea hyviä kirjoja. 

Jo pari viikkoa olen päässyt tekemään kirjastoon sellaisia retkiä, että voin lainata ihan mitä huvittaa koska arjessa on oikeasti aikaa lukea. Keskellä lukukausia sitä aikaa harvemmin on, ja vaikka olisi niin sitä on tenttikirjojen pänttäämisestä niin poikki että ajatuskin lukemisesta illalla uuvuttaa. Mutta nyt, nyt on taas aikaa ja intoa lukea. Ai että.


Viimeisin loistava kirja jonka olen lukenut on Sadie Jonesin uutukainen Ehkä rakkaus oli totta. Se oli niitä hyviä kirjoja, jotka vie mukanaan niin täysin ettei kirjan parhaita puolia edes osaa eritellä. En tiedä mikä tässä niin ihastutti. Tuntuu aina mahdottomalta osoittaa lempikirjoista se juttu, joka saa rakastamaan niitä.Oliko kerronta hyvää, vai juoni, vai hahmot? Vai veikö se niin kiehtovaan aikaan ja paikkaan etten malttanut tulla sieltä pois? Koskettivatko teemat? Rehellisesti sanottuna en tiedä.  Mutta sen tiedän, että luin tätä ääneen hihkuen ja voihkien ja hihitellen, lukuja yötä päivää ahmien ja kokonaisvaltaisesti mukana eläen. Loppua kohti en meinannut pysyä housuissani, niin malttamaton olin lukemaan tarinan loppuun. 

Lyhyesti referoituna tarina kertoo siis 1960-luvun Lontoon teatteripiireistä ja niissä pyörivästä ystäväkolmikosta. Luke on tarinan päähenkilö, pikkukaupungista Lontooseen muuttava lahjakkuus. Paul ja Leigh ovat tämän ystäviä, ja kolmikon tarinat kietoutuvat monella tasolla toisiinsa. Kirjassa ihmiset rakastavat ja riitelevät, ovat rikki ja sekaisin ja tekevät vääriä valintoja. Menestys ja tunteet ajavat tapahtumia vääjäämättä kohti konfliktia, eikä tarinaa seuratessa voi kuin purra huulta ja elää mukana. 

Näin mukaansatempaavia kirjoja tulee vastaan noin kerran vuodessa, ja rakastan sitä kirjaan uppoutumisen tunnetta ihan mielettömästi. Melkeinpä harmittaa että olen jo lukenut kirjan - olisi ihana kokea ensilukukerta aina uudestaan. 

perjantai 1. toukokuuta 2015

Saara 15vee

Posti toi ihan mielettömän yllätyksen: kirjeen menneisyydestä!


Oltiin kesällä 2005 perheen kanssa lomalla Pohjois-Suomessa, ja poikettiin myös Oulussa ja siellä tiedekeskus Tietomaassa. Se oli kuin Heureka - täynnä kaikkia jännittäviä kojeita ja keksintöjä ja tietoa maailmasta. Yksi ihmeellisyyksistä oli tämä Kirje tulevaisuuteen -laite, jolla sain lähettää kirjeen tulevaisuuden itselleni.

Muistan hämärästi tapahtuman, ja sen ajatuksen että vuoteen 2015 on hirvittävän pitkä aika. Muistan myös sen, että en osannut ihan kunnolla käyttää konetta ja epäilin että lähetin vahingossa tyhjän paperin. Ja niinhän siinä näköjään kävi. Harmi, olisi ollut mukava kuulla mitä Saara 15vee tahtoi sanoa tulevaisuuden minälleen.

Kummaa, että nyt on oikeasti se tulevaisuus joka tuolloin tuntui niin kaukaiselta ja hurjalta. Toisaalta kun miettii, niin onhan siitä kesästä aivan hirvittävän pitkä aika. Valtavasti on tapahtunut ja olen (luoja kiitos) ihan eri ihminen kuin silloin viisitoistakesäisenä. Kirje sai kuitenkin pohtimaan, millainen tuo teini-Saara oli, ja kaivoin oikein vanhat päiväkirjat esiin. 

Millainen teini-Saara sieltä menneisyydestä sitten kirjoitteli?
15-vuotiaana minä:
-kuuntelin korvalappustereoista Smakia
-pääsin ensimmäisille festareilleni, Kukkaisrockiin Tampereelle (katsomaan Smakia)
-kaipasin omaa rauhaa ja tylsistyin perheen seurassa
-luin fantasiakirjoja ja Bert-sarjaa
-olin ihan sairaan ihastunut yhteen rinnakkaisluokkalaiseen poikaan
-keräsin kasviota koulua varten (muistaakseni laitoin pikkusiskot keräämään puolet kasveista)
-leikkasin otsatukan koska halusin "särmää" ulkonäkööni
-olin ekaa kertaa laivalla ja tykkäsin jo silloin eniten istua kannella
-katsoin joka kesäaamu Summerin
-kirjoitin ensimmäistä kesää päiväkirjaa (se tapa on onneks pysynyt)
-valitin kotitöistä
-löysin Green Dayn ja rakastin laulua "Wake me up when september ends"

Vanhoja päiväkirjoja on vieläkin aika kamalaa lukea, niin pateettista ja angstista meininkiä olivat teinivuodet. Toisaalta on hyvä nähdä, että koko ajan on menty parempaan päin. Olen nyt paljon onnellisempi ihminen kuin kymmenen vuotta sitten.