keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Onnenrinkeleitä


Sain sisustuslehdestä inspiraation. En olisi ikinä lapsena uskonut vielä kaipaavani rinkeleitä, mutta niin vain aika on muuttanut kuivat ja tylsät välipalat nostalgisiksi ja sympaattisiksi luentoeväiksi. Pakko oli mennä kauppaan. Ja siellä niitä oli hyllyssä, olivat olleet sielä kaikki nämä vuodet. Voi ihanuutta!

Joka kerta pussin avatessa tulee hyvä mieli. Jos äiti nyt tietäisi... 

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Tähtitaivas talon yllä

Mitä tehdään, kun kaverit sairastuvat juuri sushi-illan alla ja yksinäinen koti-ilta uhkaa? Silloin lähdetään yksin leffaan.


Tällä kertaa teattereissa pyörivistä rainoista valikoitui katsottavaksi Tähtitaivas talon yllä, Saara Cantellin ohjaama suomalainen elokuva. Olin näytössalin nuorin katsoja, mikä ei ollut esimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta, mutta melko positiivinen merkki elokuvan laadusta toki. Huvittavaksi sen teki lähinnä se, että mulla oli suklaamunia eväänä...  


Tähtitaivas talon yllä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Tarina kertoi Itä-Suomessa sijaitsevasta sukutalosta, jossa erään perheen kolmen eri sukupolven naiset viettivät kesänsä. Tarina kulki rinta rinnan toisen maailmansodan, 70-luvun hippiajan kuin nykyhetken välillä siirtyen ajasta toiseen huomaamattomasti mutta oivaltavasti.

Juonesta on paha sanoa paljoa lisää, sillä elokuvan viehätys oli juuri tapahtumien vaiheittaisessa avautumisessa ja menneisyyden lankasyherön selviämisessä. Erityisen kiehtovaa olikin juuri eri sukupolvien tekojen ja ympäristön vaikutus jokaiseen hahmoista. Lisäksi myös sivuhenkilöt olivat vahvoja ja eläviä, ja heillekin syntyi omat tarinansa keskeisten juonikuvioiden ohelle. Ylipäätään sana juoni kuulostaa jotekin väärältä tämän elokuvan yhteydessä. Enemmäkin kysessä oli juuri tarina, kertomus ihmisistä ja heitä yhdistävästä talosta tähtitaivaan alla.

Jo salista poistuessani kuulin vanhojen vierusrouvien kehuvan naisohjaajan otetta. Hieman pohdittuani totesin näkökulman oikeaksi; elokuvassa virtasi jollain erityisen herkällä tavalla naisen kokemus eri aikoina. Ristiriidat, velvollisuudet, haaveet ja rakkaus, kaikki esitettiin harviaisen hyvin. Aikakaudesta toiseen siirryttäessä mukana siirtyivät naiseuden uudet näkökulmat aina toiseen aikaan vertautuen. 
Tähtitaivas talon yllä on suotta jäänyt suuren hypetyksen ulkopuolelle. Mielestäni tämä olisi elokuva, jota soisi katsottavan enemmänkin. Juuri sopiva sunnuntai-iltaan.  
Kuvat Finnkinon sivuilta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Tuoreita tuulia

Kevät on korkattu!

Ulkona on jo sellainen ilma, että sitä voi hyvällä omallatunnolla sanoa kevääksi. Kadut on siivottu hiekasta, tennarit on kaivettu kaapista ja tienpielissä näkyy vihreää. Kaivoin maanantaina pyöränkin takapihan lumikinoksesta, ja voi miten keveää sillä oli kiitää!

Jääkaapissa on rucolaa ja mozzarellaa vähän parempia aamiaisia varten. Valoisaan maailmaan herätessä sitä jaksaa syödäkin paremmin. Ja ah ihanuutta: pian leivällä on ehkä omaakin rucolaa. Kevätkylvöt hoidin maanantaina, ja katsokaa! Siellä näkyy nyt jo jotain itämiseen viittaavaa! Multa tuoksuu ja hymyilen.  






Ai että miten rakastan tätä valoa!

Ilta-aurinko hymyilee


Kaikki on mahdollista, kun ilta-aurinko paistaa ikkunasta sisään!

Vanhus ja meri

Kirjallisuuden opiskelussa on monia hyviä puolia. Saa lukea kaikkia klassikoita joista on haavellut jo vuosia. Saa pohtia lukemaansa syvällisesti. Saa valita mikä itseä kiinnostaa ja tehdä siitä pätevän tutkimusaiheen. Saa ylipäätään vain lukea.

Ja sitten on se, että ympärillä on kerrakin paljon muita kirjatoukkia, jotka eivät ihmettele jos viettää lounaan Jack Kerouack nenässä kiinni tai on kirjastoon kympin velkaa. Ja jotka suosittelevat lisää hyviä kirjoja. Ja muistuttavat niistä jotka haluaisi lukea mutta aina unohtaa kirjastossa. (Ja myös kertovat jos joku kirja kannattaa suosiolla jättää väliin...)

Tätä kirjaa suositteli minulle opiskelutoverini Liisa. Hemingway on roikkunut nämä-kirjat-pitää-lukea-listalla iäisyyden, varsinkin sen jäkeen kun näin Midnight in Paris-leffan, jossa kyseinenkin kirjailija seikkaili Owen Wilsonin houreissa. Mutta nyt siis viimein pääsin H:n kohdalle kirjaston hyllyjen sokkeloissa, lähinnä Liisan väsymättömän hehkutuksen ansiosta. Kiitos.
 
 

Vanhus ja meri on simppeli kirja. Vanha kalastaja Santiago ei ole saanut aikoihin kalaa. Eräänä päivänä hän päättää lähteä kauas ulapalle kokeilemaan, josko onni kääntyisi. Koukkuun tarttuukin kalojen kala, ja Santiago saa kokea elämänsä pyyntireissun taistellessaan kalan kanssa elämästä.

Hemingwayn tyyli on hyvin omintakeista, yksinkertaista mutta kiehtovaa. Vanhus ja meri on lyhyt kirja, jonka tarinan runko on selkeä ja riisuttu. Merkitykset löytyvätkin tekstin syvemmiltä tasoilta. Itse koin kirjan kuvaavan niinkin suppeaa aihetta kuin elämää. Jokin siinä, miten Santiago kamppailee merellä ja pohtii ulapalla baseball-tuloksia oli todella inhimillistä.

Siinäpä se. Hemingwayn kirjallisuus on inhimillistä. Ja inhimillisyydessään pientä ja kaunista. Ei siitä osaa sanoakaan sen enempää, sillä kaikki on sanottu kirjassa itsessään.

Kakkumaakari vahdissa

Olipa kerran juhlat.

Sain niihin postissa kutsun, johon oli käsi kirjoitettu päivämäärän kohdalle "kakkumaakarin on saavuttava paikalle paria päivää aikaisemmin leipomaan".

Koska tykkään näperrellä kaikenlaista, leipoa, ja varsinkin yhdistää nämä kaksi, olen ollut jo vuosia perheen (ja suvun) lähes virallinen kakkuleipuri. Jaan vinkkejä, suunnittelen juhlatarjottavia, leivon kakkuja juhliin ja luonnollisesti myös autan syömisessä. On mahtavaa päästä toteuttamaan itseään isompien projektien parissa opiskelijakokkailujen ohella. Tällä kertaa päivänsankarin toiveena oli jotain suklaista, joten parissa päivässä syntyi pari tälläistä... 


Suklaaunelmakakku

Kakkupohja
6 kananmunaa
2 1/4 dl sokeria
1 1/2 dl perunajauhoja
3/4 dl vehnäjauhoja
3/4 dl kaakaojauhetta
2 1/4 tl leivinjauhetta

Täyte
6 liivatelehteä
300 g taloussuklaata
3/4 dl konjakkia tai appelsiinimehua
3 kananmunaa
3/4 dl sokeria
1 1/2 rasiaa maustamatonta tuorejuustoa

Kostutus
3 dl appelsiinimehua

Kuorrutus
150 g taloussuklaata
3 dl vispikermaa

Pinnalle
suklaalastuja

Valmista ensin pohja. Vatkaa munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi, eli jatka vatkaamista vielä puolet pisempään siitä kun ensimmäisen kerran meinaat lopettaa. Sekoita toisessa kulhossa jauhot ja leivinjauhe, ja siivilöi ne munasokerivaahtoon sekoittaen va-ro-vas-ti puuhaarukalla. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokan ja paista 175 asteessa keskitasolla noin 25 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla, ja kun kakku on kypsä, kumoa se ja anna jäähtyä.

Kuorrutusta aloittaessa laita liivatelehdet noin 10 minuutiksi kulhoon kylmään veteen. Sulata suklaa mikrossa välillä sekoittaen. Liuota vedestä puristetut liivatelehdet konjakkiin tai appelsiinimehuun. Seuraavaksi vatkaa kerma vaahdoksi.

Erottele keltuaiset ja valkuaiset toisistaan, (Kakun voi myös koota ilman kananmunia, jos pelkään kuollaksesi salmonellaa. Uskon kuitenkin kananmunien tuovan siihen kiva kuohkeutta.) ja vatkaa valkuaiset napakaksi vaahdoksi. Vatkaa sitten keltuaiset ja sokeri kevyesti ja sekoita mukaan tuorejuusto. Lisää tähän seokseen liivateliemi ja sulatettu suklaa. Lopuksi kääntele joukkoon kermavaahto ja vatkatut valkuaiset. Täytteestä tulee ihanan silkkistä ja kuohkeaa.

Leikkaa jäähtynyt kakkupohja kolmeen yhtä suureen osaan ja vuoraa kakkupohjan reunat leivinpaperilla. Laita päällikerros vuoan pohjalle, kostuta se appelsiinimehulla ja levitä sille puolet täytteestä. Laita seuraavaksi keskilevy, kostuta, levitä loput täytteet ja sitten vielä pohjalevy ja sen kostutus. Kakku kasataan vuokaan siksi, ettei se lösähtäisi kaikessa kuohkeudessaan, vaan hyytyisi kauniiksi ja korkeaksi.

Anna kakun hyytyä jääkaapissa yön yli. Seuraavana päivänä vatkaa kuorrutuksen kerma ja sulata suklaa. Suklaan jäähdyttyä sekoita se kerman sekaan. Kumoa kakku tarjoilualustalle ja levitä herkkukuorrutus sen päälle.

Pinnan suklaalastut antavat kakulle viimeisen silauksen. Näyttävät hienoilta ja ovat mukavan helppoja tehdä. Ohjeen niihin sain kerran kaveriltani Jamieltä. Seuraavassa siis pätkä Jamie Oliverin suklaajaksoa, jonka olen katsonut ainakin kolmesti telkkarista. Luoja tietää mitä tapahtuu nyt, kun tajusin että se näkee netistäkin... Mutta siis, kikka suklaalastujen sheivailuun alkaa about kohdasta 3:50.


Et voilá, kakku on valmis! Eikun sut makeaksi!

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

The world is yours


Kaunista ja keveää sunnuntaita kaikille!

Itse aion tänään hoitaa rästihommat pois päiväjärjestyksestä ja käydä aurinkokylvyssä ulkona.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Perjantaina oon radalla taas

Uudet tuulet puhaltavat Turussa. Kevättuulet, pirteät, energiset ja ulkoilemaan kutsuvat tuulet.

Minulla on uusi harrastus.

Sanotaan vaikka näin, että talvella tuli harrastettua vähän liikaa ei mitään. Eli maattua sohvalla. Ja nyt, kun kadut sulavat ja joka päivä tarvitsee vähemmän vaatetta uloslähtiessä, tuli pakottava tarve päästä ylös ulos ja lenkille, eli juoksemaan.

 Ehkä ylenpalttisella sohvalla makaamisella oli hyötynsäkin, nimittäin se, että huomasi sen tuovan kaikkea muuta kuin lisää energiaa. Noidankehiä toisensa perään. Mitä enemmän löhöilet, sitä enemmän väsyttää, mitä enemmän juokset, sitä enemmän tekee mieli lenkille. Löysin itseni tästä laskemasta päiviä siihen, milloin voin taas mennä juoksemaan! Joinain päivinä täytyy oikein pakottaa itsensä jäämään sisälle viettämään ajoittaista lepopäivää. Kroppa ei ehkä ihan vielä kestä niin paljoa kuin pää tekisi...

Juoksijana olen todellakin aivan ummikko aloittelija, ja varmaan tämä tekstikin paljastaa sen, miten vietän harrastukseni kanssa vielä kuherruskuukautta. Itselleni perspektiiviä antoi kirjastosta mukaan tarttunut Haruki Murakamin opus Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. (Osui kyllä kirjailija ja aihe kohdalleen!) Kirjassa Murakami pohdiskelee suhdettaan juoksuun, kehittymistään juoksijana ja sen vaikutusta elämäänsä romaanikirjailijana, sekä kertoo valmistautumisestaan New Yorkin maratonille.

Vaikka Murakami on juoksijana valtavan kokenut ja varsin perfektionistinen, sain kirjasta silti paljon irti. Se kertoi ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, jota kaikki eivät voi ymmärtää. Mikä saa ihmisen juoksemaan säässä kuin säässä päivästä toiseen, treenaamaan jotta voisi juosta jonkin tietyn pituisen matkan jonain tiettynä päivänä? Murakami kertoo juoksussa hänelle tärkeintä olevan säännöllisyyden. Se jäsentää koko hänen elämäänsä ja auttaa myös kirjoitustyössä toimien samalla vastapainona että kurina.

Itse koen jotain samaa. Vaikka olen juossut vasta pari viikkoa, huomaan jo nyt kaipaavani lenkkejä. Se, miten pää tuulettuu ja päivät jäsentyvät tekee rakenteita ja säännöllisyyttä kaipaavalle minälleni hyvää. Huomaan juoksun rentouttavan paljon paremmin kuin kaksi jaksoa Gilmoren tyttöjä sohvalla löhöten. Päivissä on ylipäätään lisää energiaa ja voimaa. Ja tuntuu niin hyvältä!

André Wikströmin Pikkukeskiviikko-ohjelmassa on eräs teesi. Sen mukaan haaveet, jotka uskaltaa sanoa ääneen, toteutuvat. Joten minä sanon nyt ääneen haaveeni ja tavoitteeni. Haluan juosta elokuussa 10 kilometriä. Katsotaan, miten käy!

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Oodi appelsiineille

Tänä aamuna yhytin jälleen eteisesetä tuon ihanan valoilmiön. Tällä kertaa heräsin normaania aikaisemmin, ja silti se oli jo loistossaan. Kiiruhdin tenttiin ja lupasin, että jos osaan siellä edes jotain, teen tästä päivästä mukavan.







Ja niin tein.

Ostin appelsiineja niin paljon, että muovipussit halkeilivat.

Kaiken keskellä, vaikka tuntuu taas ettei vuorokaudessa riitä tunnit eikä viikossa päivät, esseet roikkuu aloittamattomina ja ruoanlaitto koostuu hernekeitosta ja paistetuista perunoista, kaiken tämän keskellä yritän ilota ja pitää huolta itsestäni.

Siksi iloitsen jo siitä, miten erilaiselta aamiaismysli maistuu iltapalalla.
Miten saan avata naapurille ulko-oven ja luvata soittaa sammuneesta ulkovalosta.
Pidän itsestäni huolta käymällä jumpassa - vain koska se tuntuu niin hyvältä.
Tunnen sulaneet kadut jalkojen alla ja kohotan kasvot aurinkoon.

Ja syön paljon appelsiineja.


lauantai 3. maaliskuuta 2012

Mies tuli vuonolta


Oon ollut jotenkin vähän hukassa viime päivinä. Sillain, että kaikki sujuu hyvin ja periaatteessa elämä hymyilee, mutta jokin on vähän vinksallaan jossain. Sellainen tunnelma on myös Haruki Murakamin Norwegian Wood kirjassa. Luin kyseisen teoksen vauhdilla viikkon sisään, joten olen tainnut jäädä vähän jumiin...

Norwegian Wood on saanut nimensä Beatlesien samannimisestä kappaleesta (joka muistuttaa muuten Juicen Norjalaista villapaitaa). Tarina sijoittuukin 60-luvulle, nuorisokulttuurin ja yhteiskunnan mullistusten vuosiin. Päähenkilö Toru käy yliopistoa Tokiossa aikana, jolloin kaikki on muutoksessa ja liikkeessä. Toru on tästä kaikesta irrallaan. Hänen maailmaansa liikuttavat vain hänen kuolleen parhaan ystävänsä tyttöystävä Naoko, jonka kanssa Toru kokee jakavansa menneisyyden painon ja siitä selviytymisen haasteen, sekä eloisa Midori, tyttö joka tarjoaa Torulle ystävyytensa ja ennakkoluulottomuutensa ja sitä kautta tulevaisuuden. Kun yliopistolla mellakoidaan, Toru kirjoittaa kirjeitä ja kävelee ympäri kaupunkia. Norwegian Wood ei olekaan kuva Japanista vaan rakkkaudesta, menetyksestä ja yksinäisyydestä, sekä ennen kaikkea ihmisyydestä. Siitä miten yksi tarvitsee toista, ja miten toinen ei aina riitä.  

Murakamin tyylia on vaikea verrata mihinkään. Se on oma maailmansa. Rikkinäisiä henkilöhahmoja, kauniita maisemia, vuosikymmenten takaisen Japanin kulttuuria ja nyrjähtänyttä nuorisoa. Ja kaiken yllä leijuu koko ajan hämmentävä unenomainen symboliikka. Aivan kuin kaiken, mitä kertoja sanoo, voisi tulkita jollain toisellakin tavalla, kuin kaikesta voisi oppia jotain mullistavaa.

Murakamia on kasvavassa määrin tituleerattu yhdeksi parhaista elävistä kirjailijoista, ja Norwegian Wood on juuri suomennettuna herättänyt meilläkin viime aikoina ihastusta. Eikä suotta. Jo puolentoista kirjan perusteella antaisin itse kaiken vastaavan ylistyksen miehen osalle.

Väriä elämään

Välillä sitä unohtaa elämän perusasiat. Kuten sen, että sosekeitto on paras perusruoka. Tai sen, että omatekemät sämpylät vaan on parempia. Sekä sen, että tomaattikeitto vaan on älyttömän hyvää, halpaa ja helppoa.


Onneksi joku on silloin muistuttamassa onnetonta haaveilijaa. Nyt saikin sitten tomaattisoseet kyytiä!

Linssi-tomaattikeitto

2 sipulia
3 valkosipulinkynttä
1 rkl öljyä
2 prk tomaattimurskaa
7 dl vettä
2 tl sokeria
mustapippuria
yrttimaustetta
hippunen suolaa
2 dl vihreitä linssejä
suurukseen:
1 rkl voita
1 rkl vehnäjauhoja

Silppua sipulit ja kuulota ne pannulla öljyssä. Niiden olessa kirkkaita lisää joukkoon tomaattimurskat, vesi ja mausteet. Keitä hetki ja lisää sitten huuhdellut linssit.

Keitä hiljalleen n. 20 minuuttia. Valmista suurus sekoittamalla jauhot ja voi haarukalla pyöreäpohjaisessa astiassa. Lisää suurus keittoon, sekoita hyvin ja tarkista maku. Hauduta vielä halutessasi 10 minuuttia.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

En Ultra Bra Morgon

Söpöä on herätä siihen kun aurinko paistaa eteisen ikkunasta sisään. Kyseisestä valoilmiöstä on hämärät muistikuvat syyskuulta. Söpöä on myös se, että yliopistolla ohi kävelevä tuntematon nainen hymyilee ja osoittaa puun latvasta kevätkonserttia pitävän linnun. Sen laulu soi vielä kotiovellakin korvissa.

Söpöä on myös avata verhot ja nähdä ensimmäiseksi taaperojono vaeltamassa loskassa.



Lisäksi söpöä on juoda aamulla smoothieta ja kuunnella Ultra Brata kevätvalon kurkkiessa ikkunoista. Edessä on aava päivä ilman kiireen kyörää, ulkona tarkenee pelkillä farkuilla ja on etsittävä aurinkolasit talvisäilöstä. Katoilta tippuu vettä ja kaikki on hetken tässä.



Kevätsmoothie

desilitra rahkaa
puolikas banaani
kourallinen mansikoita
puolikkaan limen mehu
ruokalusikallinen auringonkukansiemeniä
loraus hunajaa

Surraa kaikki ainekset sekaisin blenderillä tai monitoimikoneella tai minkä nyt satut omistamaan. Tarkista maku ja nauti rauhassa.