torstai 30. heinäkuuta 2015

Valtioplus

Niinkuin varmaan puolet Turusta ja ympäryskunnista, mäkin kävin heinäkuussa tutustumassa vanhan lääninvankilan sisälle rakennettuun Valtio+ -näyttelyyn. Näyttely on ollut huippusuosittu, mutta jonotuksen arvoinen - vanhoihin selleihin ja yleistiloihin neljässä kerroksessa levittaytyvä näyttely oli ehdottomasti kesän mielenkiintoisimpia kokemuksia.


Suurta osaa yleisöstä kiinnostanee enemmän suljettuun vankilarakennukseen tutustuminen kuin sen sisälle tuotu taide. Voin myöntää, että ainakin omalla kohdalla asia oli niin. Olikin kutkuttavaa päästä kurkistelemaan selleihin ja kylpyhuoneisiin ja löytää seiniltä vankien vanhoja päiväohjelmia. Tila tarjosi aika ainutlaatuisen katsauksen vankilan suljettuun elämään, johon ei muuten ole minkäänlaista kosketuspintaa.





Tilaan tuotu taide kuitenkin laajensi kokemusta tosi jännittäväksi yhdistelmäksi taidetta ja kulttuuria, historiaa ja uutta. Moderni taide sekottui ja upposi vankien jälkien ja roskien sekaan ja herätti mielikuvituksen. Välillä oli vaikeaa sanoa, mikä oli vankien töherrystä ja mikä uutta taidetta.





Lattialla lojuvat roskapussit, seinämaalaukset, hyllylle unohtuneet postikortit ja erilaiset installaatiot sekoittuivat toisiinsa, ja samalla nostivat vankilan jälkien arvoa. Kun taiteen ja jälkien rajaa ei osannut määritellä, nousivat yllättävätkin asiat tärkeiksi. Vanhoissa julisteissa näki tarinoita menneestä, ja kaapinoveen raapusteltu kiljuresepti tuntui kulttuurisesti huomattavalta muistolta.








Valtio+ jotenkin herätti koko vankilan eloon. Hämärtäessään taiteen rajoja se teki koko rakennuksesta taidetta.


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Kappas kakskytviis

Lähtölaskenta 25/50

Viime viikonloppuna nautiskelin H2Ön festaritunnelmasta kaksi päivää. Olin odottanut sitä koko kesän, ja oli kyllä ihanaa. Yleensä festarien jälkeen iskee tyhjyys, mutta nyt iski vaihto. Kun koko kesän ajan odotettu viikonloppu oli ja meni, paljastui sen takaa parin viikon päässä odottava muutto ja hurjan lähellä oleva lähtö.

Olen hoitanut jo paljon asioita - tein muuttilmoituksen ja käänsin lehdet vanhemmille. 

Ostin korvatulpat, ja mikä vielä tärkeämpää, ostin päiväkirjan matkalle. 

Tänään pakkasin jo melkein puolet vaatteista. Nyt ne odottavat tuossa matklaukussa melkein kuukauden, että pääsevät mukaan. En tiedä oliko tässä nyt mitään järkeä, nehän vaan rypistyy.


Vielä ei jännitä lähtö, mutta vähän jännittää se, että ehdinkö lukea kaikki kirjaston kirjat ennen lähtöä. Tulee kiire. 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Honey, look what the cat dragged in!

Lähtölaskenta 30/50


Huijui, enää kuukausi lähtöön!

Kaikki kyselevät jännittääkö. Ei jännitä, vielä. Lähtöä ennen ehtii tapahtua vielä paljon kaikenlaista, joten ajatukset eivät ole vielä Tanskassa. Ehkä en ole vielä edes ihan tajunnut, että olen siellä oikeasti vuoden. Niin kumma juttu, että en voi käsittää sitä. Lähinnä mielessä pyörii nyt se, että tästä ihanasta kodista pitää luopua. Nyyh. 

Alkaa tuntua siltä, että nyt oikeasti pitäisi tehdä jotain kaiken eteen. Mutta en oikein tiedä mitä. Sain kaverilta kotiini kasan banaanilaatikoita, joten periaatteessa voisi pakata. Mutta ei kuitenkaan, tahdon että koti on vielä koti seuraavat kolme viikkoakin. Joten nostin laatikot parvisänkyyn piiloon. 

Sovin muuttopäivän vanhempien kanssa - se on nyt 15.8. Eilen illalla aloitin listan siitä, mitä kaikkea pitää pakata matkaan ja mitä kaikkea pitää vielä ostaa. 

Nostin matkalaukun hyllyn päältä lattialle. Pyyhin siitä pölyt, tuossa se nyt odottaa. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Farkkujemmari

Kodin raivaamisen tuoksinassa löysin valtavan farkkukätkön. Hyllynnurkasta paljastui neljät rikkinäiset farkut, joita en ollut raaskinut heittää pois. Roskiinhan ne olivat kaikki menossa, mutta kun tavallinen roskis ei ollut kelvannut. Jätin aikoinaan farkut kaappiin odottelemaan, että keksisin miten voisin kierrättää ne. Hyvän kankaan heittäminen polttolaitokselle kun tuntui ihan turhalta.

Kerrankin kannatti jemmata tavaraa, sillä nyt tuo kierrättämismahdollisuus on ilmestynyt! H&M, tuo kyseenalainen muotijätti, ottaa myymälöissään vastaan kierrätetttäviä tekstiilejä. Kauppoihin voi kiikuttaa ihan mitä vaatteita vain, eli ei siis pelkkiä henkkamaukan vaatteita, vaan  myös ihan lumppukunnossa olevia tekstiilejä. 


Tämä on ihan loistojuttu, sillä tavallisiin keräyslaatikoihinkaan ei saa viedä edes rikkinäisiä vaatteita. H&M ottaa hymyillen vastaan kaiken, ja kiikutinkin kassalle muovipusseissa heti farkkujen lisäksi myös vanhoja talvitakkeja ja muita arkistojen aarteita. Vaatekassia kohti saa alennuskupongin liikkeeseen, mutta se ei ole minulle se pääasia. 

Pääasia nimittäin on se, että kierrätettäviä vaatteita ei suoraan polteta tai myydä eteenpäin, vaan ne lajitellaan kunnon mukaan ja käytetään hyväksi monin erit tavoin. Hyväkuntoiset vaatteet myydään eteenpäin maailman kirppiksillä, ja vaatteiksi kelpaamattomat tekstiilit uusiokäytetään esimerkiksi koruissa tai siivousvälineissä. Vielä kehnommat kankaat päästyvät teollisuuden käyttöön erilaisina täytemateriaaleina, ja kaikista epätoivoisimmat kappaleet käytetään energiantuotantoon esimerkiksi polttamalla. 

Osa vaatteista saattaa siis edelleen päätyä poltettaviksi, mutta nyt niistä sentään otetaan kaikki hyöty irti. Tuntuu muuten niin turhalta, että maapallosta nyhdetään irti luonnonvaroja ja tuhansia litroja vettä siksi, että mä saisin farkut, ja sitten yhden reiän takia heitän ne kaatopaikalle tai poltettavaksi. Nyt puuvillan tarina jatkuu mahdollisesti vielä pitkään mun käytön jälkeenkin. Kiitos H&M!

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Olla vaan

Lähtölaskenta 35/50

Viime päivinä oolen vihdoin alkanut sisäistää sen, että kohta sitä ollaan lähdössä. Alkaa vihdoinkin tuntua joltain, ei vielä kovin jännittävältä, mutta vähän.

Elämä on vielä arktista ja samaa, mutta pikkuhiljaa alkaa jo tapahtua. Yksi kaappi on jo tyhjä, ja sähköyhtiöön on soitettu. Kalenterista äkee jo, että viimeisiä rauhallisia viikkoja tässä viedään, ja elokuun härdelli väsyttää jo etukäteen.


Näinä iltoina on ollut suuri tarve hengailla kotona, olla vaan. Istua avoimen ikkunan ääressä, ihan juuri tuossa tuolilla, villapaitaan kääriytyneenä, jalat mykkyrässä patterilla. Istua siinä, katsella vastapäisiä puita ja taivasta ja vaan olla ja fiilistellä. Ihan rauhassa, omassa kodissa, olla vaan.


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kuulumisia

Tänään tuttuja katuja kotiin polkiessani mietin, että miten sitä tunteekin niin selkeästi kuuluvansa johonkin? Missä vaiheessa siltä alkaa tuntua? Riippuuko se tunne paikasta, vai vain siitä että tarpeeksi monta kertaa kääntyy samasta kadunkulmasta? Liittyykö siihen ihmiset tai seinät ympärillä, vai onko jokin aika elämässä vain otollinen asettumiselle?

Miten voi ajatella kuuluvansa johonkin, jos ei ole nähnyt kaikkia paikkoja? Ja kuinka voi ikinä lähteä pois sieltä minne tuntee kuuluvansa? 


On tuntunut jo kauan, että kuulun näille kaduille. Näiden roikkuvien katulamppujen alla on hyvä polkea, ja näiden talojen seasta osaan aina perille. 

Täällä on koti, ja silti lähden pois. 

Kauanko kestää, että Aalborgissa on koti? Alkaako sinnekin kuulua jossain vaiheessa, pitääkö sieltäkin lopulta repäistä itsensä irti? 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Nämä kadut kaupungin

Lähtölaskenta 40/50

Eli enää neljäkymmentä päivää lähtöön! Tänä viikonloppuna oon herännyt ajattelemaan sitä, mitä kaikkea jätän taakseni kun lähden. Mitä kaikkea tulee ikävä, tosi kova ikävä. 

Mun kotia, näitä leveitä ikkunalautoja, pikkuruista kylppäriä ja repsottavia tapetteja. 1920-luvulla rakennettuja seiniä, ikkunasta kuuluvaa kadun huminaa, sohvaa jolla oon nukkunut niin monet hyvät päikkärit.

Lähisiwaa, johon on kotiovelta vaan 80 askelta, ja josta oon ostanut niin monta pakastepitsaa etten tahdo edes ajatella asiaa. Kupittaan lähikauppoja jotka on auki pyhäpäivinäkin. Urheilupuistoa, maauimalaa, lintulampea, kaikkia luistelukertoja kesällä ja talvella ja sitä yhtä puistoa jonka nimeä en tiedä mutta josta tykkään myös kamalasti.

Näkymiä Turun yli Vartiovuorelta, Samppalinnasta ja Luolavuorelta. Kampusta, vihreine pusikkoineen ja vanhoine taloineen, Horttokujan puutaloja ja niille johtavia polkuja, uutta Feeniks-kirjastoa ja Bryggen aina samanlaista ruokaa. Aninkaistenmäkeä Tuomiokirkkosillaltanähtynä iltaisin, kun aurinko laskee mäen taakse. 

Sitä kun syksyisin kaduilla tuoksuu omenat ja kesäisin syreenit. Yliopistoliikuntaa ja uimahalleja. Pientä ja sotkuista keittiötäni, jossa oon oppinut puuhastelemaan melkein silmät kiinni. 

Jokirantaa, sitä miten se on kävelymatkan päässä ja jokaisena vuodenaikana niin tajuttoman kaunis. Läntistä rantakatua pakkasella aamuauringossa, syksyn lehtien saartamana ja elokuun pimeinä iltoina. Cafe Artia, Pure Foodinia, Sammakon kirjakauppaa, Kukaa, Dynamoa, Cosmicia, Pizzariumia, Gelateria Nuvolea, Kirjakahvilaa, Taco Nitoa ja vielä kerran Pizzariumia. 

Kaikkia paikkoja joihin voi mennä piknikille ja joissa olen ollut piknikillä, sitä miten jokaiseen katuun liittyy jo muisto jostakusta ihmisestä, sitä miten aina joku hakee tyhjät pullot jokirannassa. Kaupunginkirjastoa, niitä keltaisia tuoleja ja yläkerran musiikkihuonetta jonka löysin vasta viime kuussa. Kirjoja.


Föriä, Linnapuistoa, sitä näkymää illalla Kerttulinkadulla kun aurinko paistaa matalalta, Kupittaan Cittarin patonkeja, junamatkaa Orivedelle ja kaikkea siellä. 

Kaikkia ihania kavereita, tietysti. Sitä että yhdessä voidaan tehdä mitä vaan. 

Turun toria, euron pusseja iltapäivisin, ratikkajätskikioskia, mukulakiviä. Lehmuksia jotka pudottelee sitä ällöä nestettä, Tuomiokirkon lyöntejä ja sitä kun pyörä kolisee kun polkee kirkon ohi, Aboa Vetuksen alakertaa ja Piispankadun puutaloja. Marttia, Kupittaankatua kesäiltaisin, Kunnallissairaalankatua kaatosateella, kirsikankukkia keväisin, kaikkia mielettömiä sisäpihoja ja porttikongeja ja sitä että aina löyty jotain uutta ja mieletöntä.

Ruissaloa, varsinkin sitä yhtä mutkaa kesäisin. Sitä että aina odottaa väärän Hesen edessä. Yo-kylää ja sitä miten se on yhä mulle vieras ja eksyttävä. Liikennevaloja jotka osaan ulkoa, Kirjastosiltaa ja jokivartta pitkin pyöräilemistä, keikkoja Klubilla ja joskus myös Dynamossa, mun lähikukkakauppaa. 



Vaikka palaan Turkkuseen jo alle vuoden päästä ja samat kadut odottaa tallaajaa, tuntuu silti hurjan vaikealta jättää kaikki. Kaikesta tästä on tullut niin rakasta ja tuttua, että on vaikea uskoa että voisi olla jotain parempaa. Ja kuitenkin on. Juuri nyt on se hetki, kun pitää muistaa että maailma on täynnä kaikkea jännää ja ihmeellistä. Toinen toistaan kauniimpia puistoja, vihanneskojuja kadunvarsilla ja uusia lenkkimaastoja. Superihania kahviloita, auringonlaskuja uusissa maisemissa ja erilaisten seinien sisälle syntyviä koteja. 

Mutta silti, haikeaa. Turku on aina ollut rakas, mutta nyt sen vasta kunnolla tajuaa kun on lähdössä. Mutta toisaalta, on hyvä välillä lähteä että huomaa mikä on tärkeää. Ja löytää ehkä jotain uutta ja ihan yhtä ihanaa. 

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Aalborg ABC

Lähtölaskenta 45/50

Millainen se Aalborg sitten on? Mitä siellä voi tehdä? Missä se edes on?

Aalborg, tai Ålborg niinkuin jossain lukee, on vielä aika vieras, mutta jotain tietoa kaupungista on ehtinyt korviini jo kuulua. Kyseessä on siis Pohjois-Tanskassa, Pohjois-Jyllannin saarella sijaitseva kaupunki. Se on n. 100 000 asukkaallaan Turkua paljon pienempi mutta kuitenkin Tanskanmaan neljänneksi suurin kaupunki. 



Aalborg on kulttuuri- ja opiskelukaupunki. Se sijaitsee Limvuonon etelärannalla, eli meri on tavallaan ihan lähellä vaikka sisämaassa ollaankin.

Aalborgissa on sekä Monki että Stadium, ja Lidl on melkein koulumatkan varrella. Tärkeitä asioita googletella tässä odotellessa!

Lisäksi sieltä löytyy monta uimahallia, puistoa ja hyvät pyörätiet. Vanha kaupunki näyttää mielettömän kauniilta. 

Yliopiston kampuksella on paljon keskenään ihan samannäköisiä taloja. Kaupungissa myös järjestettäneen paljon urheilukisoja, koska useampi tuttu on kertonut vierailleensa siellä moisten puitteissa. 

Keväisin kaupungissa järjestetään yksi pohjoismaiden isoimmista festivaaleista, Aalborg Carneval. Vaihtelua vapunvietolle, jes!

Ja mikä lupaavinta, aalborgilaisten on todettu jossain Euroopan komission tutkimuksessa olevan eurooppalaisista tyytyväisimpiä kotikaupunkiinsa. 

Paljoa en siis tiedä, joten aika suden suuhun tässä ollaan hyppäämässä. Mutta se on oikeastaan kivaakin. Kun ei tiedä oikein yhtään mitä odottaa, pääsee todennäköisesti yllättymään positiivisesti. Lisäksi saan ihan itse löytää kaiken jännittävän ja ihanan, kun matkaa ei ohjaa tuttujen suositukset tai turistiopas. Ja ainakin tuo viimeisin tiedonjyvänen lupaa aika hyvää kokemusta. 

Kuva täältä.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Joksi olin ollut tulossa

Aikoinaan haavelin pisamista. 

Haavelin pitkistä kiharista hiuksista, huonekasveista, itsetehdystä pastasta ja croissanteista.

Luin blogeja ja suurimpia unelmiani olivat asunto jossa olisi ikkunalaudat, klassikkokirjojen lukeminen ja Venetsiaan matkustaminen. Haaveilin brunsseista, kesäjuhlista, kokemuksista joista voisi kertoa muille ja siitä, että oppisin puhumaan italiaa. 



Tahdoin löytää ympärilleni ystäväpiirin, jossa on samanhenkisiä ihmisiä. Kodin, johon muiden on mukava tulla. Tahdoin istua kahviloissa ja opiskella kirjastojen lukusaleissa, harrastaa pesäpalloa ja nähdä Olavi Uusivirran livenä. 

Halusin kokata usein tomaattikastiketta, askarrella kuin Strömsössä, matkustaa useammin junalla, käyttää tavallisia aurinkolaseja ilman vahvuuksia, päästä lukemaan arkkitehtuuria, olla rohkeampi, kulkea Turun jokirantaa kuin Eeva Kolu, käydä ravintoloissa, leipoa itse leipäni ja opiskella puusepäksi.



Arkkitehtikouluun en päässyt, puuseppäkoulun keskeytin ja italian sijaan luinkin venäjää. Mutta kaiken muun olen tehnyt. Klassikkokirjen lukemisesta sain vieläpä opintopisteitä.  Ihan huomaamatta ja pikkuhiljaa minusta on tullut se, mistä joskus haaveilin. Se, joksi minun pitikin tulla.

Ja kaikkien haaveiden lisäksi olen tehnyt vaikka mitä, asioita joita en olisi osannut edes kuvitella. 

Olen hypännyt uima-altaaseen 7,5 metristä. Olen pyöräillyt Saariston rengastiellä, juossut urheilutapahtumassa, syönyt sushia ja etanoita sekä oppinut vaihtamaan kaljahanan tankin.

Olen reilannut yksin läpi Euroopan, oppinut keräämään villiyrttejä ja rullaluistelemaan, olen selvinnyt burn-outista, vesivahingosta ja viiden tunnin yöunista.



Olen ryhtynyt kasvissyöjäksi, matkustanut yksin bussilla Israelissa, alkanut rakastaa kuntonyrkkeilyä, kävellyt paljain varpain Turun keskustassa ja oppinut kiukuttelemaan. 

Olen löytänyt ihmisiä joiden kanssa on hyvä, ja uskaltanut päästää irti niistä joiden kanssa ei ole. Olen oppinut pitämään huolta itsestäni ja muista. Olen oppinut kysymään mitä kuuluu.

Olen oppinut olemaan minä. Pää pystyssä. 

Siitä en osannut haaveillakaan. 

torstai 2. heinäkuuta 2015

Lähtölaskenta lähtöön

Laskin että tänään on tasan viisikymmentä päivää vaihtoon lähtöön. Lennän Aalborgiin siis 21.8, joten vielä on aika paljon aikaa nauttia Turusta ja kodista. Ja kröhöm selvitellä kaikkia järjesteltäviä asioita, jotka olen täysin sulkenut mielestäni moneksi kuukaudeksi...

Ajattelin kuitenkin alkaa tästä päivästä eteenpäin laskemaan päiviä. Viisikymmentä on kiva pyöreä luku, josta on kiva aloittaa, ja laskeminen voisi myös auttaa orientoitumaan siihen kuinka paljon aikaa lähtöön on. Sekä kannustaa hoitamaan niitä asioita. To do -listalla on ainakin matkavakuutus, muuttoilmotus sekä sellainen pikkujuttu kuin vuokran maksaminen ennen lähtöä...

Ja koska mielestäni vaihtoon lähtemiseen kuuluu olennaisesti jo se aika ennen lähtöä, kaikki orientoituminen ja haikeus ja pakkaaminen, päätin kertoa täällä viiden päivän välein lähtötunnelmia ja vaihtokuvioita. 

Tästä se alkaa.


Lähtölaskenta 50/50

Mitä muutakaan sitä kirjanainen tekisi ensimmäiseksi matkustamista suunnitellessaan kuin valitsisi mukaan otettavat kirjat? Niinpä. Mietin Tanskaan pakattavia kirjoja jo ennen kuin tiesin varmuudella pääseväni vaihtoon. Vaikea ja tärkeä valinta on nyt tehty. 

Mukaan lähtevät kasan päällimmäiset kolme kirjaa: Michael Ondaatjen Englantilainen potilas, Rosa Liksomin Hytti numero 6 sekä Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Ja jos matkalaukkuun mahtuu, harkitsen ottavani mukaan vielä jonkun noista kolmesta alimmasta. Saa nähdä.  

Miksi otan mukaan juuri nuo kolme? Tässä on kuulkaa takana tarkkaan mietitty logiikka. Kun mukaan voi pakata vain ihan muutaman kirjan, joilla pitäisi kuitenkin pärjätä 10 kk, (toki Tanskasta saa kirjoja englanniksi, mutta tiedän että tulee hetkiä jolloin on ihanaa lukea omalla äidinkielellä) pitää kirjojen kestää monta lukukertaa. Niihin pitää voida tarttua millä tuulella vain, lukemista pitää voida jatkaa vaikka keskeltä kirjaa, ja sitten olisi myös kiva jos kirjat olisivat yleisestikin hyviä. Syväanalyysia aiheesta tehtyäni totesin, että edes maailman kiehtovin juoni ei kestä kovin montaa lukukertaa lyhyen ajan sisällä. Matkakirjalla pitää olla muita ansioita. 

Kirjahyllyä tuijoteltuani päädyin näihin kolmeen, joita kaikkia yhdistää se kaikkein tärkein tekijä - kaunis kieli. Kaikkien kolmen kirja teksti on sellaista, että sitä voi lukea ihan itsensä takia. Tarinat ovat hyviä, mutta kaunis kerronta ja tuokiokuvat houkuttavat tarttumaan kirjoihin yhä uudestaan. Näihin uskon uppoutuvani helposti yhä uudestaan ja uudestaan vuoden aikana.

Kirjanaisen leffavinkki

Kesäloma on sitä autuasta aikaa kun elämässä on tilaa kirjojen lukemiselle. Iltaisin ei häiritse työt, ei tenttikiireet eikä edes bileet - voi avata ikkunan, kuunnella ylämäkeen kiihdyttävien bussien kolinaa ja uppoutua kansien väliin. 

Joka kesä mulle iskee kuitenkin tässä kesäkuun jälkipuoliskolla tila, jota kutsun lukuövereiksi tai kirjakrapulaksi. Alkukesän innossa on tullut vahingossa lukaisseeksi muutaman kirjan liikaa, ja yhtäkkiä lukeminen alkaa jos ei nyt ihan ällöttää niin ainakin uuvuttaa. Taas kävi niin. Nyt osasyynä on tosin työpaikan näyttöpäätteellä väsyneet silmät ja aikaisten herätysten univelka, mutta seuraus on sama - kirjoihin on hetken aikaa vaikea tarttua.


Onneksi on kesä ja puistot ja pesiskerho ja jokiranta. Maauimalat ja pyykkivuorot ja Luolavuoren laki. Niin, ja leffat.

Viikonloppuna katsoin leffan, josta on pakko kertoa. Se oli Once, pienen budjetin musiikkileffa irlantilaisesta katusoittajasta ja siirtolaistytöstä, jotka musiikki yhdistää. Se on vähän heiluvia kameroita, kotitekoisia lavastuksia ja kauniita hetkiä. Ja ihan järisyttävän hyviä laulua. 

Hurmaannuin aika kokonaan - jo itse elokuva oli kovin ihana. Sellainen koskettava mutta kepeä, ja mukana oli paljon enemmän aitoa tunnetta kuin parhaissakaan Hollywood-tuotannoissa. Kaikki ei mennyt niin kuin saduissa sanotaan ja salaa toivotaan, mutta elämä oli silti hyvä. Mutta leffaakin enemmän rakastin näitä lauluja, joiden ympärille se oli kudottu. Muusikko Glen Hansard oli vielä itse päätynyt pääosaan, ja kun hän ääni käheänä kajautti menemään niin ah! Kylmiä väreitä!

Leffan tunnuslaulua Falling slowly olen kuunnellut jo vuosia sitten itse leffan näkemisestä haaveillen. Taas kerran voi vain todeta, että hyvää kannattaa odottaa. Laulu syveni leffan mukana vielä valtavasti, ja saman tien kotona alkoi soida päivästä toiseen leffa koko soundtrack. Suosittelen.