torstai 28. huhtikuuta 2016

Jeg forstår allerede meget

Vieraiden käydessä huomaa tanskantaitojensa kehittymisen. Sen tajuaa busseissa. Ensimmäisten matkaajien kanssa piti aina käyttää englantia saadakseen matkakortille leimatuksi kolme matkustajaa. Tanskankielisille yrityksille kohoteltiin vain kulmia. Seuraavien vieraiden kanssa osui ääntämys jos joskus oikeaan. To, two, aina välillä ekalla yrityksellä onnistui. Ja sitten tuli kolmas vieras ja käytin englantia vain kerran, silloinkin vain kun äkkiä keskustelun keskellä kieli ei taipunutkaan tanskaan. Kaikilla muilla kerroilla "kaksi matkustajaa rejsekortille kiitos" meni kerrasta läpi.

Yhtäkkiä ymmärrän suurimman osan ihmisten puheesta. Kaupan kassalla hinnat, puolituttujen small talkin, puhelinvastaajien automaatit. Olen käynyt oikeita keskusteluja ohikulkijoiden kanssa tanskaksi ja katsonut tv-sarjan tanskalaisilla ääniraidoilla ja tekstityksillä. Hämmentänyt jumppaohjaajia nyökkäämällä kun he luulevat että en ymmärrä tanskaa. Puhunut puhelimessa tanskaa.


On mahtavaa huomata miten nopeasti kielitaito on kehittynyt. Vielä syksyllä kaikki oli ihan käsittämätöntä mokellusta, ja nyt tajuan lauseista erilliset sanat ja jopa niiden merkityksen. Osaan lausua uddannelse ja alligevel, rødgrød med fløde ja lige mode. Pitkästä aikaa sitä muistaa sen uuden kielen oppimisen ilon, mitä peruskoulu oli pullollaan. 

Juuri nyt olen kielitaitoni kanssa vähän hassussa kohtaa - pystyn jo pärjäämään tanskalla melkein kaikkialla. Mutta tuo melkein aiheuttaa hämmennystä niin minulle kuin muille. Aina välillä joudun kaikkien yllätykseksi kääntämään keskustelun ihan yhtäkkiä tanskasta englanniksi, kun en tiedä vaikkapa sanaa muovipussi. Tai hauska. Kielioppi ja vaikeatkin lauserakenteet sujuvat, kiitos ruotsin, mutta sitten tulee joku perusjuttu, jonkapuute tulee eteen ihan yllättäen.  Se tässä tasapainoilussa on tosin ilahduttavaa, että kaupan kassat vaikuttavat spontaanin yllättyneiltä kun toteankin tarvitsevani englantia. Taidan mennä ääntämykseni perusteella siis jo aika hyvin paikallisesta, mikä on riemastuttavaa. 

Kielitaitoa ehtii hioa tanskantunneilla vielä kuukauden ajan. Siinä ajassa ehtii myös katsoa monta tanskalaista tv-sarjaa ja elokuvaa. Kahdeskymmenenviides toukokuuta lennän Suomeen ja juoksen varmaan heti kirjastoon lainaamaan suomenkielisiä kirjoja. Vaikka vuorovaikutus ja arjen askareet sujuvat hyvin vierailla kielillä, ja englanniksi lukeminenkin on jo ihan rutiinia, niin nyt alkaa tuntua siltä että kyllä se omalla kielellä lukeminen on kuitenkin ihan eri asia. Suomenkieliset kirjat ja tanskankieliset tv-sarjat lienevätkin varsin hyvä kesäsuunnitelma. 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 


Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!


Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.


Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 



perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pullasämpylöiden päivä

Tänään Tanskassa on kansallinen juhlapäivä, The Great Prayer Day eli suuri rukouspäivä Jos kävisin töissä, tänään olisi vapaapäivä. Koska olen opiskelija, se tarkoittaa lähinnä sitä että kirjaston sijaan naputtelen tietokonetta kotona. Elämässä on nyt kituviikot - viimeinen puristus ennen kevään opintojen loppumista. Esseitä valuu jo korvista ulos, mutta vielä pitää purra hammasta ensi torstaihin asti. Sitten on loma. 


Vähän toki ehdin fiilistellä tätäkin juhlapäivää. Internetistä luin, että perinteenä on syödä kuumia sämpylöitä/pullia ja käydä ulkona kävelyllä kirkonkelloja kuuntelemassa. Kuulostaa aika helposti toteutettavalta. Hainkin eilen kaupasta sämpylät koko kämppisporukalle. En kyllä tiedä pitäisikö näitä kutsua sämpylöiksi vai pulliksi - itse taikina on ainakin jotain siltä väliltä. Pehmeää ja kardemummaista, muttei silti kovin makeaa. Hyvä aamupala joka tapauksessa. 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Vanhaakin vanhempi Viborg


Viikko sitten - silloinko se oli, aika kuluu niin kummaan tahtiin - tein päiväretken Viborgiin. Lähdin matkaan aika yllättäen, edellisenä iltana vain googlailin summittaisia tietoja kaupungista sekä bussin lähtöajan aamupäivälle. Ja sitten vaan, tuosta noin vain, olinkin Viborgissa.


Tanskan lyhyet etäisyydet hämmentävät aina. Pitkiin metsätaipaleisiin ja tuntien junamatkoihin tottuneena tuntuu hassulta, että vähän yli tunnissa onkin jo ihan toisessa osassa koko maata. (Tämä pätee Jyllannissa. Kaikki siitä kauemmas on oikeasti aika kaukana.) Viborgiin pääsi bussilla puolessatoista tunnissa. kahdeksankymmentä kilometriä ja olin Keski-Jyllannissa.. 



Iltagooglailujeni perusteella opin, että Viborg on ollut ammoisista ajoista asti Keski-Jyllannin keskus. Jo viikingit asustelivat siellä 700-luvulla, ja läpi vuosisatojen se on ollut tärkeä kaupan ja uskonnon keskus. Erityisesti uskonto on ollut suuressa roolissa kaupungin kasvun suhteen. Viborgissa on ollut aikanaan monen monta luostaria ja kirkkoa, sekä 1100-luvulla rakennettu katedraali. Kaikkiin näihin paikkoihin on tarvittu pappeja ja virkamiehiä hommiin, joten väkeä ja ostovoimaa on riittänyt jo keskiajalla. Sen myös huomasi kaupungista - siinä missä Aalborgin vanha keskusta on pieni ja söpö, Viborgin ytimen katuja reunustavat suuret vanhat rakennukset vaikuttavine muureineen. 



Katedraali on selvästi kaupungin tunnetuin nähtävyys, ja ymmärrän kyllä miksi. Alkuperäinen rakennus on ehtinyt palaa jo monta kertaa, mutta nyt paikalla seisova kirkko oli silti aika upea. Aurinko tuli sopivasti esiin paikkaan tutustuessani valaisten seinien värikkäät maalaukset. Vihreää, kultaista ja punaista, erilaisia maanläheisiä sävyjä tulvillaan olevat seinät toivat jossain määrin mieleen Tampereen tuomiokirkon. Vähän erilaista kuin Rooman kultakatedraaleissa. 



Keski-Jyllannin pääkaupungin asemasta huolimatta Viborg tuntui melko pieneltä. Sen keskusta oli aika pian kävelty läpi, ja kadunvarsia värittivät samat kaupat kuin Aalborgissa. Jotenkin nyt ei uudessa kaupungissa herännyt se matkustamisen riemu ja yleinen virkistyminen, joka yleensä on matkaamisessa parasta. En kuitenkaan usko että se johtuu Viborgista, minulla taitaa vain olla vallalla matkaväsymys. Tavallaanhan sitä on koko ajan matkalla, joten ei ihme jos nyt jo alkaa vähän turtua.  .


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Siinä kasa missä mainitaan

Todistusaineistoa.


Tanskantunnille polkiessa näitä tuli vastaan ainakin kaksi. Taitaa olla taas kevään synttärisesonki käynnissä. 

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...


Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Aurinkoa ja tuulta

Vaihto kuluu, on jo huhtikuu. Enään kaksi kuukautta Tanskassa. Se tuntuu välillä ihan hirmuisen lyhyeltä ja välillä ihan kamalan pitkältä ajalta, riippuen mielialasta. Välillä mietin, että kanadalainen kämppikseni oli täällä kokonaisuudessaan vain kolme kuukautta, ja totean että ehkä tuskailen ihan turhia. Ja sitten mietin miten pakkaisin matkalaukun ja sisustaisin uuden kodin, ja tahtoisin palata Suomeen nyt ja heti. 

Ylipäätään on kuitenkin tosi mukavaa. Viihdyn Aalborgissa ihan tosi hyvin, varsinkin nyt kevään koittaessa. Kaupungin ostoskatujen vilinässä on kiva kulkea takki auki, vaikka menisi vain kirjastoon. Aamuisin voi jonottaa leipomossa tuoreita pullia, ja iltaisin lähipuistossa puissa näkyy jo aavistus vihreää. Elämä on todella arkista, mutta juuri siitä pidän. Pidän näistä ihan omista rutiineista, tästä tavasta millä olen oppinut elämään vieraassa kaupungista, näistä kaduista joilla vielä muistan miten ihan vähän aikaa sitten vasta löysin ne, ja tästä omasta ajasta. 


Koska omaa aikaa tämä eniten on. Tuntuu että minun vaihtovuoteni on vähän erilainen kuin se mistä aina puhutaan - se missä tutustutaan sataan uuteen ihmiseen ja reissataan ympäri lähimaita, kuljetaan ryhmässä ruokakauppoihin ja juhlitaan iltamyöhään. 

En tee oikein mitään näistä. Enkä tahdokaan. Oikeastaan jo Suomessa kaipasin vaihdolta enemmänkin aikaa ajatella, aikaa tutustua itseeni, aikaa ulkoilla ja kävellä ja lukea. Kuvioni täällä ovat hyvin arkiset, jopa askeettiset: kirjastoon lukemaan, kotiin syömään, jumppaan tai kävelylle, illalla leffoja tai kirjan lukemista. Ei sen kummempaa. Bussikyytejä kaupungin laidalta toiselle, ruokakaupan hyllyjen välissä haahuilua. Toki välillä vähän jotain muutakin, mutta ei kovin usein. Ja se tuntuu tosi hyvältä. On ihanaa vain olla ja mennä rauhassa eteenpäin. 


Moni kyselee, olenko tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja saanut paljon kavereita. Oikeastaan en. Olen saanut kavereita, olen tutustunut ihmisiin. Välillä käydään kahvilla tai tehdään ruokaa yhdessä, istutaan luennoilla ja puhutaan maailmasta. Mutta se ei jotenkin ole se pääasia. Ei varsinkaan nyt keväällä. Syksyllä ehkä enemmänkin loin kontakteja ja tutustuin uusiin ihmisiin, mutta nyt kaverien määrä alkaa olla vakio. 

Viikonloppuna luin esseen kirjoittamisen lomassa blogia, josta yksi lause kolahti juuri tähän kevääseen: "Illalla join kaksi lasia viiniä, mutten oppinut mitään muuta uutta kuin sen, etten oikeastaan jaksa kiinnostua kenestäkään uudesta ihmisestä juuri nyt." En tahdo sanoa, että kavereita on tarpeeksi, mutta että en koe mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Juuri nyt koen tarvetta olla yksin. Olla itseni kanssa. 

Ja jos jotain olen viime vuosien myllerryksessä oppinut, on se se, että omia tarpeita pitää kuunnella. 



Tanskanopintojen ryhmäni lopetettiin ja meidät sujautettiin toisen ryhmän joukkoon. Juuri kun olin todennut, että siitä ihmisjoukosta ja rutiinista alkaa tulla ihanan tuttua. Mutta niin vain se osa arkea heitti kuperkeikkaa, ja eilen löysin itseni uudesta huoneesta, uusien ihmisten keskeltä. Koko tunnin vain tutustuimme toisiimme, mikä tuntui ironiselta kun olin juuri niin pohtinyt etten nyt jaksa mitään sellaista. Hyvin kuitenkin jaksoin. Ja oikeastaan uusi ryhmä tuntuu paljon mukavammalta kuin vanha - ihmiset ihan toivottivat tervetulleiksi, ja uusi opettaja sekä opetteli heti jokaisen nimen että otti taitotason huomioon. Edellinen opettaja toimi näin ehkä juuri ja juuri kolme kuukauden jälkeen, jos silloinkaan. 

Mukavaa oli myös huomata, miten me uuteen ryhmään hypänneet pidimme keskenämme yhtä. Vaikka joidenkin kanssa ei ole tullut juteltua vanhassa ryhmässä juuri ollenkaan, nyt istuimme tiiviisti vierekkäin ja supattelimme huomioita kaikesta. Tuntui että kerralla sain sekä joukon uusia kavereita että uusia vanhoja kavereita.


Koulua on enään kuukausi. Luennot loppuivat jo viime viikolla, niistäkin viimeiset lintsasin päänsäryn ja Suomen-vieraan takia. Nyt jäljellä on kaksi tenttiä ja kaksi esseetä, eli toisin sanoen pitkiä päiviä kirjastossa ja koneen ääressä. Ajattelin kevään alussa suorittavani kurssit mieluummin esseinä kuin projektina, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, alan nyt ymmärtää miksi kurssikaverit vähän varoittelivat esseeurakasta. Sosiaalitieteiden tutkimuksen metodologian selvittäminen itsekseen kun on hieman haastavaa. Onneksi kuitenkin aloitin ajoissa, ja urakka on ihan hyvällä mallilla. Eiköhän siitä kolmessa viikossa valmista tule. Ja sitten se on siinä. Ohi, loppu, valmis. Aikamoista.