torstai 19. toukokuuta 2016

Ihan vaan nopeita iltalenkkejä

On paljon asioita joita tehdessäni ajattelen, että tulen vielä Tanskaan takaisin tekemään tätä

Syömään leivoinnaisia, opiskelemaan tanskaa, ostamaan siemenleipää ja pakastelehtikaalia.
Kiertämään rantakaupunkeja, uimaan niiden aalloissa, syömään tuoretta kalaa terasseilla.
Kävelemään Kööppenhaminan katuja. 

Eniten kuitenkin tahtoisin palata tänne pyöräilemään. 


Aalborgin ympäristö on (tuulettomana päivänä) pyöräilytaivas. Joka puolella on pieniä nyppylöitä ja notkelmia, joiden taakse tahtoo vielä katsoa. Vielä tmä mutka, vielä tämä mäki. Ja sieltä avautuvat maisemat ovat aina vain kauniimpia postikortteja. 


Jokaine tie vei jonnekin. Seuraavaan pikkukylään, vähän kaukaisempaan pikkukylään, kiertotietä pikkukylään. Välimatkat ovat juuri sopivia. Aina tuntuu että saapuu jonnekin. Aina on joku paikka johon vielä voisi polkea. Aina löytyy joku reitti kotiin.


Joka suunnassa rajautuvat jotenkin kauniisti vihreät pellot ja taivas, tai nyt kukkivat rypsipellot ja taivas. Vihreää ja sinistä on silmänkantamattomiin, autot (ja nopeammat pyöräilijät) ajavat harvakseltaan ohi ja mikään ei häiritse matkaa. Alkukesän vihreä on varsinkin ilta-auringossa lempivärini. Sen pauloissa ihan vaan nopea iltalenkki kasvaakin hetkessä aikamoiseksi. 

Ai että.


tiistai 17. toukokuuta 2016

Pitkät jäähyväiset

Olen kamalan suunnitelmallinen. Elän aina jossain kolmen viikon päässä, täytellen kalenteria ja valmistautuen jo milloin mihinkin muutokseen. Tätä lähtöä Tanskasta olen tehnyt jo kuukausia. Ei ihme että on tuntunut että olen ihan jumissa. 

Nyt aikaa Aalborgissa on kuitenkin enää viikko. Eikä lähtö oikeastaan tunnu sen kummallisemmalta, onhan sitä työstetty jo kauan. Ehkä tässä on hyvätkin puolensa.

On alkanut tapahtua lähtöasioita. Suljin niin liittymän kuin pankkitilin. Sanoin kiitos ja heihei lempijumppaohjaajalle. Kaikki vaihtopaperit on täytetty ja yliopistolla on seisottu viimeisen kerran katselemassa vähän hämmentyneenä ympärille - tässäkö se oli? 

Tänään oli viimeinen tanskantunti jolle pääsen. Palautin kirjat ja lupasin opettajalle että en anna ruotsin voittaa tanskan ääntämystäni. Lähetin terveisiä luokkakaverille joka ei ollut paikalla. Sitten pyöräilin kotiin viimeistä kertaa. Huomenna myyn (toivottavasti) pyöränkin pois.

Ruoaksi on joka päivä jotain kimaraa, eli kaikkea-mitä-kaapista-löytyy-sekaisin-kattilassa. Ja sitten välillä kaikkea tätä-tahdon-vielä-syödä-ennen-lähtöä herkkuja. Tänään sekoitin tomaattimurskaa, riisiä, soijarouhetta ja pakastelehtikaalia. Sitä on ruoaksi varmaan loppuviikon... 

Kalenteri olisi vieläkin täynnä kaikkea tekemistä ja näkemistä, mutta enää ei oikein jaksa. Olen viime viikkoina suhannut paikasta toiseen sen verran taajaan, että enää ei vain ole innostusta nähdä aina uusia rantoja ja puistoja. Tai istua bussissa kolmea tuntia. Tuntuu siltä että pitäisi matkustaa, mutta oikeasti se ei innosta. Joten miksi tekisin niin.

Sen sijaan on mukavaa kävellä ympäri Aalborgia, kävellä vielä kerran läpi lempimetsien ja pikkukatujen. Ja vielä kerran uudestaan. Eilen löysin vielä uuden suosikkipaikan kaupungista. Parin kilometrin päästä kotoa. Siellä kukkulan laella, ihan sen pohjoisimmassa päädyssä, istuin puoli tuntia ja katselin kaupungin parasta näköalaa. Koko keskusta, Eternitten ja Vejgaard, Kærby ja kaikki tutuimmat alueet levittäytyivät alapuolelle. Näkyi vuonolle ja Vendsysselin maille asti. Jänis juoksi rinnettä ylös ja pysähtyi vasta kahden metrin päässä. Aurinko laski. Taivas oli vaalenapunainen ja kädet jäässä.



Voitti sata-nolla jokaisen rannikon rantakaupungin. 

torstai 5. toukokuuta 2016

En dejlig dag

Kiirettä on pitänyt lomallakin - tai oikeastaan varsinkin lomalla. Päiväretkiä olisi suunnitteilla sinne ja tänne, ja lähinähtävyyksiäkin olisi vielä monen monta tarkastamatta. Vähän tahtia rajoittavat budjetti ja hajonnut pyörä, mutta tärkeimmät tässä ehtii onneksi näkemään. 

Yksi eniten haaveilemistani päiväretkistä suuntautui maanantaina Hirtshalsiin. Pohjoisen rantakaupunkiin ajeli helposti junalla, ja puolessatoista tunnissa pääsi ihan toiseen maailmaan. Vaikka Aalborgkin on tavallaan vuonon rannalla, on se silti sisämaakaupunki. Hirtshalsissa junasta astuessa tervehti meri, satamassa keikkuvat kalastajapaatit ja tuulen mukana kantautuva aaltojen humina.



Hirtshals on kalastuskaupunki ja yksi Tanskan suurimmista  kalastussatamista. Aitojen välistä kurkin laivoja, satamaan vievillä portailla ilmassa kaikuivat vasarointi ja hitsaus. Kyltit osoittivat kalaravintolaan, josta ostin kalapullia ruisleivällä ja remouladella. Istuin terassilla takki auki syömässä, kuuntelin ruotsalaisten turistien keskusteluja ja ihmettelin, kuinka tuoreelta ruoka voikaan maistua. 



Matkan tavoite oli selvä: merenrantaan. Kun keskustasta ylitti heinää kasvavan dyynin, iski kasvoille reipas tuuli ja aaltojen pauhu löi vastaan.Rannalla ei ollut muita. Kävelin, kuuntelin, seisoin vasten tuulta. Keräsin kiviä (niin käy aina rannalla, sitten kotona ne heittää kuitenkin pois. Miksi?) ja laskin aaltoja. Oliko se niin että joka seitsemäs aalto on muita suurempi? Ei tullut selkoa tällä tutkimusotannalla, mutta rentouttavaa puuha ainakin oli. 


Hiekalla ja soralla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Aina teki mieli nähdä mitä seuraavan kallion takana on. Mutta muutakin nähtävää oli - kiipesin takaisin dyynien päälle ja siitä vielä majakkaan. Ylätasanteella pelkäsin ihan törkeästi, mutta maisemat olivat niin hienot että oli pakko kiertää koko kierros, seinää halaten ja hitaasti hivuttautuen. Alas tullessa jalat tärisivät kuin pitemmänkin lenkin jäljiltä, mutta koettelemus oli kyllä sen arvoinen. 



Lisää nähtävää löytyi heti majakan vierestä. Siihen levittäytyi valtava bunkkerimuseo. Tanskan rannikkoa täplittävät sodanaikaiset bunkkerirauniot ovat tulleet tutuiksi jo muilta vaelteluilta, mutta Hirtshalsissa puolustuslinja oli säilytetty ehjänä todella laajasti. Se minkä muualla olen nähnyt vain satunnaisina betonimöhkäleinä rannalla oli täällä koottu ja selitetty jälkipolvien koettavaksi.



Itse museo ei ollut edes auki, mutta alueelle pääsi vapaasti kulkemaan. Olin ainoa vierailija siihen aikaan, ja jos majakasta tullessa jalat tärisivät, niin hylättyjen bunkkereiden tutkiminen yksin ei hirveästi auttanut asiaa. Pimeisiin ja karuihin loukkoihin kurkkiminen oli kuitenkin valtavan kiinnostavaa. Ehkä muiden turistien puuttuminen, ehkä se että katsoin juuri pari viikkoa sitten tanskalaisen sotaleffan, mutta joku sai kokemuksen tuntumaan todella kutkuttavalta ja vavahduttavalta. Betonihuoneissa pystyi seisomaan, lukemaan selitykset rakennelmien historiasta ja kurkkimaan merelle aukoista, kuvitellen että tähystelee vihollista. 


Museokäynnin jälkeen olinkin ihan puhki. Keskustassa kävin vielä teellä hyvin hämmentävässä kahvilassa - kiinalainen kahvila, joka myi todellisuudessa valtavaa valikoimaa erilaisia grilliruokia kahvilatavaran sijaan. No, tee lämmitti mieltä ja antoi puhtia haahuilla vielä junanlähtöön asti keskustan kaduilla. 


Hirtshals oli ihana matkakohde. Pitkästä aikaa reissaaminen piristi, sai kulkemaan innoissaan aina uudelle ja uudelle kulmalle, ottamaan miljoona valokuvaa ja ajattelemaan tänne tahdon palata. Meri, perinteinen kalastusmeininki ja dyyneihin piiloutuva historia - kaikki kiehtoivat valtavasti. Ai että, ihana päivä.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Vaputon vappu

Loma alkoi. Perjantaina palautin esseet, lauantaina nukuin. Ulkona vihmoi tuuli ja sade, takkia vasten ropisi jäärakeet. Sisällä kuljin villahousuissa, unisin silmin keitin teetä ja katsoin jakson sitä, toisen tätä tv-sarjaa. Illalla kävelin puistossa, seisoin puron ylittävällä sillalla ja mietin miten toisaalla on nyt juhlat parhaimmillaan. Østerådalen oli hiljainen ja kylmä, ja jossain raikuva riemu tuntui ajatuksena kovin kaukaiselta. 


Mutta sitten aukesi sunnuntaiaamu ja aurinko helotti kirkkaana taivaalla. Kävelin takki auki keskustaan ja ostin munkinkaipuussani kesän ensimmäisen jäätelön. Paradis on paras ja ainoa jäätelökioski täällä - vähän kuin pieni Minetti. Herkkua.



Tanskassa ei juuri vappua vietetä - internetin mukaan jonkin verran, mutta käytännössä en kyllä huomannut sitäkään - mutta kaupungilla oli silti vilinää. Aurinkoinen sää oli houkutellut ihmiset terasseille, paistattamaan kasvoja auringossa ja hortoilemaan keskustan kaduilla. Vuonon rannalla penkit olivat täynnä, rantakadulta ongittiin kiiltäviä kaloja ja koripallokentällä juostiin. Nähtävästi jonkinlainen pihakirppiskin oli ollut rannassa, mutta olin niin myöhään liikkeellä että jäljellä oli vain yksi rekillinen vaatteita. Istuin vuonon rannan rappusilla, nyökkäilin vanhan herrasmiehen kanssa että ja, det er en dejlig dag, ja det er - kyllä, ihana päivä, niin on. Ja niin oli. 




(Vaikka täytyy myöntää - vaikka Suomessa en ole juuri vapusta välittänytkään, niin kyllä silti mieli vähän kaipasi Taidemusoenmäelle lakkia päähän painamaan. Vappu, ihana keväthulluus, ehkä sen tajuaa vasta kun näkee sen kauempaa.)

torstai 28. huhtikuuta 2016

Jeg forstår allerede meget

Vieraiden käydessä huomaa tanskantaitojensa kehittymisen. Sen tajuaa busseissa. Ensimmäisten matkaajien kanssa piti aina käyttää englantia saadakseen matkakortille leimatuksi kolme matkustajaa. Tanskankielisille yrityksille kohoteltiin vain kulmia. Seuraavien vieraiden kanssa osui ääntämys jos joskus oikeaan. To, two, aina välillä ekalla yrityksellä onnistui. Ja sitten tuli kolmas vieras ja käytin englantia vain kerran, silloinkin vain kun äkkiä keskustelun keskellä kieli ei taipunutkaan tanskaan. Kaikilla muilla kerroilla "kaksi matkustajaa rejsekortille kiitos" meni kerrasta läpi.

Yhtäkkiä ymmärrän suurimman osan ihmisten puheesta. Kaupan kassalla hinnat, puolituttujen small talkin, puhelinvastaajien automaatit. Olen käynyt oikeita keskusteluja ohikulkijoiden kanssa tanskaksi ja katsonut tv-sarjan tanskalaisilla ääniraidoilla ja tekstityksillä. Hämmentänyt jumppaohjaajia nyökkäämällä kun he luulevat että en ymmärrä tanskaa. Puhunut puhelimessa tanskaa.


On mahtavaa huomata miten nopeasti kielitaito on kehittynyt. Vielä syksyllä kaikki oli ihan käsittämätöntä mokellusta, ja nyt tajuan lauseista erilliset sanat ja jopa niiden merkityksen. Osaan lausua uddannelse ja alligevel, rødgrød med fløde ja lige mode. Pitkästä aikaa sitä muistaa sen uuden kielen oppimisen ilon, mitä peruskoulu oli pullollaan. 

Juuri nyt olen kielitaitoni kanssa vähän hassussa kohtaa - pystyn jo pärjäämään tanskalla melkein kaikkialla. Mutta tuo melkein aiheuttaa hämmennystä niin minulle kuin muille. Aina välillä joudun kaikkien yllätykseksi kääntämään keskustelun ihan yhtäkkiä tanskasta englanniksi, kun en tiedä vaikkapa sanaa muovipussi. Tai hauska. Kielioppi ja vaikeatkin lauserakenteet sujuvat, kiitos ruotsin, mutta sitten tulee joku perusjuttu, jonkapuute tulee eteen ihan yllättäen.  Se tässä tasapainoilussa on tosin ilahduttavaa, että kaupan kassat vaikuttavat spontaanin yllättyneiltä kun toteankin tarvitsevani englantia. Taidan mennä ääntämykseni perusteella siis jo aika hyvin paikallisesta, mikä on riemastuttavaa. 

Kielitaitoa ehtii hioa tanskantunneilla vielä kuukauden ajan. Siinä ajassa ehtii myös katsoa monta tanskalaista tv-sarjaa ja elokuvaa. Kahdeskymmenenviides toukokuuta lennän Suomeen ja juoksen varmaan heti kirjastoon lainaamaan suomenkielisiä kirjoja. Vaikka vuorovaikutus ja arjen askareet sujuvat hyvin vierailla kielillä, ja englanniksi lukeminenkin on jo ihan rutiinia, niin nyt alkaa tuntua siltä että kyllä se omalla kielellä lukeminen on kuitenkin ihan eri asia. Suomenkieliset kirjat ja tanskankieliset tv-sarjat lienevätkin varsin hyvä kesäsuunnitelma. 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 


Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!


Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.


Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 



perjantai 22. huhtikuuta 2016

Pullasämpylöiden päivä

Tänään Tanskassa on kansallinen juhlapäivä, The Great Prayer Day eli suuri rukouspäivä Jos kävisin töissä, tänään olisi vapaapäivä. Koska olen opiskelija, se tarkoittaa lähinnä sitä että kirjaston sijaan naputtelen tietokonetta kotona. Elämässä on nyt kituviikot - viimeinen puristus ennen kevään opintojen loppumista. Esseitä valuu jo korvista ulos, mutta vielä pitää purra hammasta ensi torstaihin asti. Sitten on loma. 


Vähän toki ehdin fiilistellä tätäkin juhlapäivää. Internetistä luin, että perinteenä on syödä kuumia sämpylöitä/pullia ja käydä ulkona kävelyllä kirkonkelloja kuuntelemassa. Kuulostaa aika helposti toteutettavalta. Hainkin eilen kaupasta sämpylät koko kämppisporukalle. En kyllä tiedä pitäisikö näitä kutsua sämpylöiksi vai pulliksi - itse taikina on ainakin jotain siltä väliltä. Pehmeää ja kardemummaista, muttei silti kovin makeaa. Hyvä aamupala joka tapauksessa. 

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Vanhaakin vanhempi Viborg


Viikko sitten - silloinko se oli, aika kuluu niin kummaan tahtiin - tein päiväretken Viborgiin. Lähdin matkaan aika yllättäen, edellisenä iltana vain googlailin summittaisia tietoja kaupungista sekä bussin lähtöajan aamupäivälle. Ja sitten vaan, tuosta noin vain, olinkin Viborgissa.


Tanskan lyhyet etäisyydet hämmentävät aina. Pitkiin metsätaipaleisiin ja tuntien junamatkoihin tottuneena tuntuu hassulta, että vähän yli tunnissa onkin jo ihan toisessa osassa koko maata. (Tämä pätee Jyllannissa. Kaikki siitä kauemmas on oikeasti aika kaukana.) Viborgiin pääsi bussilla puolessatoista tunnissa. kahdeksankymmentä kilometriä ja olin Keski-Jyllannissa.. 



Iltagooglailujeni perusteella opin, että Viborg on ollut ammoisista ajoista asti Keski-Jyllannin keskus. Jo viikingit asustelivat siellä 700-luvulla, ja läpi vuosisatojen se on ollut tärkeä kaupan ja uskonnon keskus. Erityisesti uskonto on ollut suuressa roolissa kaupungin kasvun suhteen. Viborgissa on ollut aikanaan monen monta luostaria ja kirkkoa, sekä 1100-luvulla rakennettu katedraali. Kaikkiin näihin paikkoihin on tarvittu pappeja ja virkamiehiä hommiin, joten väkeä ja ostovoimaa on riittänyt jo keskiajalla. Sen myös huomasi kaupungista - siinä missä Aalborgin vanha keskusta on pieni ja söpö, Viborgin ytimen katuja reunustavat suuret vanhat rakennukset vaikuttavine muureineen. 



Katedraali on selvästi kaupungin tunnetuin nähtävyys, ja ymmärrän kyllä miksi. Alkuperäinen rakennus on ehtinyt palaa jo monta kertaa, mutta nyt paikalla seisova kirkko oli silti aika upea. Aurinko tuli sopivasti esiin paikkaan tutustuessani valaisten seinien värikkäät maalaukset. Vihreää, kultaista ja punaista, erilaisia maanläheisiä sävyjä tulvillaan olevat seinät toivat jossain määrin mieleen Tampereen tuomiokirkon. Vähän erilaista kuin Rooman kultakatedraaleissa. 



Keski-Jyllannin pääkaupungin asemasta huolimatta Viborg tuntui melko pieneltä. Sen keskusta oli aika pian kävelty läpi, ja kadunvarsia värittivät samat kaupat kuin Aalborgissa. Jotenkin nyt ei uudessa kaupungissa herännyt se matkustamisen riemu ja yleinen virkistyminen, joka yleensä on matkaamisessa parasta. En kuitenkaan usko että se johtuu Viborgista, minulla taitaa vain olla vallalla matkaväsymys. Tavallaanhan sitä on koko ajan matkalla, joten ei ihme jos nyt jo alkaa vähän turtua.  .


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Siinä kasa missä mainitaan

Todistusaineistoa.


Tanskantunnille polkiessa näitä tuli vastaan ainakin kaksi. Taitaa olla taas kevään synttärisesonki käynnissä. 

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...


Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Aurinkoa ja tuulta

Vaihto kuluu, on jo huhtikuu. Enään kaksi kuukautta Tanskassa. Se tuntuu välillä ihan hirmuisen lyhyeltä ja välillä ihan kamalan pitkältä ajalta, riippuen mielialasta. Välillä mietin, että kanadalainen kämppikseni oli täällä kokonaisuudessaan vain kolme kuukautta, ja totean että ehkä tuskailen ihan turhia. Ja sitten mietin miten pakkaisin matkalaukun ja sisustaisin uuden kodin, ja tahtoisin palata Suomeen nyt ja heti. 

Ylipäätään on kuitenkin tosi mukavaa. Viihdyn Aalborgissa ihan tosi hyvin, varsinkin nyt kevään koittaessa. Kaupungin ostoskatujen vilinässä on kiva kulkea takki auki, vaikka menisi vain kirjastoon. Aamuisin voi jonottaa leipomossa tuoreita pullia, ja iltaisin lähipuistossa puissa näkyy jo aavistus vihreää. Elämä on todella arkista, mutta juuri siitä pidän. Pidän näistä ihan omista rutiineista, tästä tavasta millä olen oppinut elämään vieraassa kaupungista, näistä kaduista joilla vielä muistan miten ihan vähän aikaa sitten vasta löysin ne, ja tästä omasta ajasta. 


Koska omaa aikaa tämä eniten on. Tuntuu että minun vaihtovuoteni on vähän erilainen kuin se mistä aina puhutaan - se missä tutustutaan sataan uuteen ihmiseen ja reissataan ympäri lähimaita, kuljetaan ryhmässä ruokakauppoihin ja juhlitaan iltamyöhään. 

En tee oikein mitään näistä. Enkä tahdokaan. Oikeastaan jo Suomessa kaipasin vaihdolta enemmänkin aikaa ajatella, aikaa tutustua itseeni, aikaa ulkoilla ja kävellä ja lukea. Kuvioni täällä ovat hyvin arkiset, jopa askeettiset: kirjastoon lukemaan, kotiin syömään, jumppaan tai kävelylle, illalla leffoja tai kirjan lukemista. Ei sen kummempaa. Bussikyytejä kaupungin laidalta toiselle, ruokakaupan hyllyjen välissä haahuilua. Toki välillä vähän jotain muutakin, mutta ei kovin usein. Ja se tuntuu tosi hyvältä. On ihanaa vain olla ja mennä rauhassa eteenpäin. 


Moni kyselee, olenko tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja saanut paljon kavereita. Oikeastaan en. Olen saanut kavereita, olen tutustunut ihmisiin. Välillä käydään kahvilla tai tehdään ruokaa yhdessä, istutaan luennoilla ja puhutaan maailmasta. Mutta se ei jotenkin ole se pääasia. Ei varsinkaan nyt keväällä. Syksyllä ehkä enemmänkin loin kontakteja ja tutustuin uusiin ihmisiin, mutta nyt kaverien määrä alkaa olla vakio. 

Viikonloppuna luin esseen kirjoittamisen lomassa blogia, josta yksi lause kolahti juuri tähän kevääseen: "Illalla join kaksi lasia viiniä, mutten oppinut mitään muuta uutta kuin sen, etten oikeastaan jaksa kiinnostua kenestäkään uudesta ihmisestä juuri nyt." En tahdo sanoa, että kavereita on tarpeeksi, mutta että en koe mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Juuri nyt koen tarvetta olla yksin. Olla itseni kanssa. 

Ja jos jotain olen viime vuosien myllerryksessä oppinut, on se se, että omia tarpeita pitää kuunnella. 



Tanskanopintojen ryhmäni lopetettiin ja meidät sujautettiin toisen ryhmän joukkoon. Juuri kun olin todennut, että siitä ihmisjoukosta ja rutiinista alkaa tulla ihanan tuttua. Mutta niin vain se osa arkea heitti kuperkeikkaa, ja eilen löysin itseni uudesta huoneesta, uusien ihmisten keskeltä. Koko tunnin vain tutustuimme toisiimme, mikä tuntui ironiselta kun olin juuri niin pohtinyt etten nyt jaksa mitään sellaista. Hyvin kuitenkin jaksoin. Ja oikeastaan uusi ryhmä tuntuu paljon mukavammalta kuin vanha - ihmiset ihan toivottivat tervetulleiksi, ja uusi opettaja sekä opetteli heti jokaisen nimen että otti taitotason huomioon. Edellinen opettaja toimi näin ehkä juuri ja juuri kolme kuukauden jälkeen, jos silloinkaan. 

Mukavaa oli myös huomata, miten me uuteen ryhmään hypänneet pidimme keskenämme yhtä. Vaikka joidenkin kanssa ei ole tullut juteltua vanhassa ryhmässä juuri ollenkaan, nyt istuimme tiiviisti vierekkäin ja supattelimme huomioita kaikesta. Tuntui että kerralla sain sekä joukon uusia kavereita että uusia vanhoja kavereita.


Koulua on enään kuukausi. Luennot loppuivat jo viime viikolla, niistäkin viimeiset lintsasin päänsäryn ja Suomen-vieraan takia. Nyt jäljellä on kaksi tenttiä ja kaksi esseetä, eli toisin sanoen pitkiä päiviä kirjastossa ja koneen ääressä. Ajattelin kevään alussa suorittavani kurssit mieluummin esseinä kuin projektina, ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, alan nyt ymmärtää miksi kurssikaverit vähän varoittelivat esseeurakasta. Sosiaalitieteiden tutkimuksen metodologian selvittäminen itsekseen kun on hieman haastavaa. Onneksi kuitenkin aloitin ajoissa, ja urakka on ihan hyvällä mallilla. Eiköhän siitä kolmessa viikossa valmista tule. Ja sitten se on siinä. Ohi, loppu, valmis. Aikamoista. 


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Huone numero kolme

Viikonloppuna kodin käytävät ovat kaikuneet yskimisestä ja niistämisestä. Kolme neljästä kämppiksestä on kovassa flunssassa, ja me kaksi tervettä pestään käsiä ja toivotaan ettei tauti hyppää meihin. Tyttöpärät ovat kyllä ihan flunssan kaatamia, sääliksi käy. Onkin kiva että pystyy tekemään edes jotain toisten hyväksi. Olen keittiössä ollessani lämmitellyt muille teevettä valmiiksi ja toipilaisin törmätessäni tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa jos on tarve. Keksejäkin leivoin, ja siivosin muidenkin osuudet. 

Muiden autteleminen on erityisen mukavaa nyt keväällä, kun taloon on osunut vallan mukavat kämppikset. Asun siis taas neljän tytön kanssa. Syksyltä tuttu on espanjalainen tyttö, minkä lisäksi tyhjiin huoneisiin saapui helmikuun alussa filippiiniläinen, nepalilainen ja guatemalalainen tyttö. Kolme uutta asukasta tunsivat toisensa etukäteen, sillä he olivat edellisen lukukauden opiskelemassa Lontoossa. Ja on oikeastaan aika mukavaa että heillä oli jo valmiiksi oma porukka - kotona on sen ansiosta vähän kotoisampaa, minkä lisäksi mun on helpompi hoitaa asioita kun yhdelle mainitseminen vie uutiset perille kaikille kolmelle. 

Tullaan muiden asukkien kanssa tosi hyvin toimeen - jokainen hoitaa omat sotkunsa ja pitää kiinni siivousvuoroista. Lisäksi meillä on aika lailla sama rytmi arjessa. Varsinkin uudet tytöt viihtyvät syksyn kämppiksiä enemmän kotona, mikä on kivaa koska talo ei tunnu nyt niin autiolta. Vaikka kaikki edelleen syövät lähinnä omissa huoneissa, kantautuu eteisen pöydän äärestä kuitenki aina silloin tällöin iloista rupattelua, ja keittiössä kokkaillessa saa yleensä jonkun seurakseen.


Ennen Tanskaan lähtemistä en ollut asunut koskaan yhdessä muiden kanssa, jos perhettä ei lasketa. Sain siis syksyllä kertalaakista aikamoisen muutoksen asuinolosuhteisiin - omasta rauhasta neljän eri kulttuureista saapuvan kanssa asumaan. Vaikka syksyllä välillä kirosinkin yhteisasumista, on se nyt ajateltuna ollut tosi hyvä valinta. Syksyistä tuskailua tahditti varmasti eniten se, ettei talossa ollut yhteisiä sääntöjä, varsinkaan sen siivoamisen suhteen, ja se että moni kämppiksistä oli alle parikymppisiä kodinhoitotaidottomia lapsosia. Silloin olikin varmaan aika hyvää tuuria, että loppusyksyn meitä asui täällä vain kolme, ja olin usein ainoa kotona.

Nyt, yhdessä sopimisen ja enemmän samanhenkisten kämppisten kanssa elo on vallan mukavaa. Omassa huoneessa, ja usein yhteistiloissakin, on oma rauha, mutta juttuseura ei ole koskaan kaukana. Vaikka kovin läheisiksi ei olla näidenkään kämppisten kanssa tultu, on silti mukava päästä pitkien opiskelupäivien lomassa kyselemään jonkun toisen kuulumisia ja kuuntelemaan seinien läpi kantautuvaa rupattelua. On mielenkiintoista kuulla eri opinto-ohjelmien sisällöstä ja vilkuilla miten eri tyypit tekevät ruokansa. Ja on ihanaa kun taudin iskiessä tietää että seinän takana on joku, joka ostaa buranaa jos itse ei pysty. 

torstai 17. maaliskuuta 2016

Ei kotiruokaa rakkaampaa

Kaukana kotoa ollessa huomaa kaipaavansa mitä kummallisimpia asioita, sellaisiakin joista ei edes juuri pidä, ja sellaisia joiden olemassaoloa ei ole edes sen suuremmin ennen noteerannut. Viime aikoina mielessä on pyörinyt mitä kummallisimpia ruoka-kaiputa. 

Top 5 ruoat joita juuri nyt kaipaan Suomesta: 
1. Karjalanpiirakat ja perunapiirakat 
2. Vispipuuro
3. Pyttipannu
4. Pirkan luomupurkkihernekeitto
5. Maustetut ruokakermat



Myös korvapuustit ja borskeitto pyörivät mielessä, mutta niitä voisi periaatteessa tehdä täälläkin. Ei vain tule tehtyä. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Keväthuuto

Ronja Ryövärintytär juoksi aina kevään tullen metsään kajauttamaan keväthuudon. Ymmärrän täysin sen tavan ja tarpeen. Pitkien kevättalvisten viikkojen ja epämääräisen vakuuttelun jälkeen kevät on vihdoin täällä. Se saapui maanantaina, nyt tällä kertaa ihan oikeasti. Merkit ovat niin selvät että niistä ei voi erehtyä - auringonlämpö kuumana poskilla, huivin siirtäminen kaulasta laukkuun, krookukset talon kulmalla ja kasvavan nurmikon tuoksu. Kämppikset jotka kantavat kavereineen tuolit ulos jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Häivähdys jostain joka muistuttaa kesästä. Kevät!

Jokakeväinen ongelma mulle on se, että en malttaisi yhtään olla sisällä. Yliopiston kiireisin kausi ajoittuu yleensä juuri siihen kun lämpö ja valo harppaavat eteenpäin ja kaikki alkaa kasvaa, ja sisällä istuminen on joka vuosi yhtä tuskaisaa. Viime vuonna olin kerrankin järkevä ja ajoitin kurssini siten, että toukokuussa oli lomaa. Ai että se oli ihanaa, olla vapaa kulkemaan ja nauttimaan. 

Nytkin kevätaika näyttää aikataulullisesti ihan hyvältä. Viimeisiä luentoja viedään jälleen - niitä on jäljellä ehkä noin viisi. Maaliskuun loputtua olen täysin oman aikani herra. Kaksi suurta esseetä on tosin kirjoitettavana, mutta aikataulutuksen vapaus on jotain mistä varmasti nautin. 

Maanantaina loppui jo yksi kurssi. Oikein kiitin opettajaa hyvistä luennoista. Samalla tietty haikeus täytti taas mielen - tämäkin on lopun alkua. Juuri nyt tuntuu siltä että eteen tulee vain loppuja: kurssien loppuja, vaihdon loppua, kirjojen loppuja, vierailujen loppuja... Eikä niinkään alkuja. Kai niiden aikakin tulee pian, mutta välitila ja epävarmuus siitä missä esimerkiksi asuu tai työskentelee kolmen kuukauden päästä on ehkä aavistuksen kuluttavaa.


Mutta carpe diem, mitäpä sitä miettiä, parempi olla tässä ja nyt. Nauttia tästä ajasta ja näistä paikoista ja asioista. Vähän pysähtyä, seisoa ja katsoa vain. Niin kuin maanantaina bussipysäkillä, tämän mielettömän auringonlaskun kanssa. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kummallista aikaa kevättalvella

Se sanonta, että jos ei toisesta kuulu mitään tarkoittaa usein että sille kuuluu hyvää, pitää ihan paikkansa. Hyvää kuuluu tännekin, vaikkei täältä kuulukaan kuulumisia. 

Arki pitää kiireisenä. Kun luentoja on vain kahdeksan viikon ajan, tuntuu fiksulta tämä aika oikeasti keskittyä opiskeluun ja taustamateriaalien lukemiseen. Se tarkoittaa kirjastopäiviä ja tietokoneen tuijottamista, ja tuntuu juuri nyt tosi hyvälle. Motivaatio huitelee tosi korkealla, ja aiheet kiinnostavat.

Opiskeluintoa vauhdittaa varmasti myös kevät. Vaikka täälläkin on tullut pari päivää kaatamalla räntää ja vettä, ja vaikka ulkona kävellessä voisi kylmyyden perusteella luulla että on maaliskuun sijana marraskuu, on silti selkeästi kevät. Valo kasvaa. Ikkunoista kajastaa valo aamuisin, ja kirjastosta lähtiessäkin voi vielä nähdä palan sinistä taivasta. Se tekee ihmeitä, ja saa aikaan jokakeväisen ilmiön että alan herätä aamuisin aikaisin ja pirteänä. Ihanaa!


Olen kotiutunut Aalborgiin aina vain paremmin ja paremmin. Jossain vaiheessa ajattelin, etä tässä se on, nyt olen kotiutunut, mutta eihän se niin mene, ei paikoilleen asettuminen lopu koskaan. Se on prosessi, muuttumista, joka jatkuu viikosta toiseen. 

Viime aikoina olen yhä enemmän löytänyt kaupungin eri puolia, sivukatuja ja uusia kauppoja. Olen rutinoitunut ruoka-ostosteni suhteen syksyn villin tätäkin-pitää-kokeilla- vaiheen jälkeen. Kaupungilla ja kirjastossa on alkanut tulla vastaan tuttuja. Se on aina jotenkin asettumisen merkki - alkaa tuntea sen verran ihmisiä, ettei enää koe kulkevansa ulkona ihan anonyyminää.


Olen myös hakenut opiskelija-asuntoa Turusta ja pohtinut paljon sitä miten saan kaikki tavarani takaisin kotimaahan. Aikaa elellä täällä on enää kolme kuukautta. Syksyllä sellainen ajanjakso tuntui valtavan pitkältä, ja oikeastaan vielä helmikuun alussakin. Nyt yhtäkkiä tuntuu kuin aika olisi vetäisty jalkojen alta ja viikot juoksevat kohti kotiinpaluuta. Kai se merkitsee vähän sitä, että enää ei huvita niin paljon palata. 

Vielä tammikuun lopussa haikailin armottomasti Turkuun ja Suomeen. Nyt mieli on heittänyt kuperkeikan - Aalborg onkin se mistä tykkään ja missä viihdyn. Ajatus täältä lähtemisestä onkin vähän vaikea. 

Nämä fiilikset kuitenkin tulevat ja menevät. Mikä on niitä pysyvämpää on se, että valitsin hyvän vaihtopaikan, ja että nyt ehdin vielä kolme kuukautta nauttia tanskaelämästä ennen paluuta kotiin. Sillä vaikka tänne on ihmeen hyvin kotiutunut, on Suomi silti se koti. 


lauantai 27. helmikuuta 2016

Miksi ovet ei aukene meille?

Läpi alkutalven haaveilemani päiväretket Pohjois-Jyllannissa tuntuvat lipsuvan käsistä. Aina on jotain: luento, kylmä, tanskantunti, sade, väsy... Ja viimeisimpänä tietenkin se ikuisuusflunssa. Tauti tuntui kuitenkin lopullisesti kaikonneen viikko sitten lauantaina. Heti sunnuntaina hyppäsin kaverini kanssa junaan ja ajelin tutustumaan Frederikshavniin. 


Frederikshavn on parinkymmenentuhannen asukkaan satamakaupunki Aalborgista pohjoiseen. Junalla sinne matkustaa puolitoista tuntia, lähinnä koska juna kiertää kaikki alueen suuremmant kylät ja hidastaa pienempien kohdalla. Autolla matka taittuisi alle tunnissa. Yksi Suomesta kaipaamani asia on kuitenkin junamatkailu, joten matkasimme kohteeseen kiskoja pitkin maisemia katsellen ja matkustamisen tunnetta fiilistellen. 


Sunnuntain piti olla kaunis päivä, mutta kuten on tullut todettua, Tanskassa säätä ei voi ikinä varmuudella ennustaa. Nytkin Jyllannin ylle vyöryivät ukkospilvet ja jo junasta näimme kuinka sade piiskasi maaseutua. Perillä odotimme hetken asemalla pahimman sateen laantumista ennen kaduille sukeltamista. Jossain vaiheessa nälkä voitti ja uskaltauduimme ulos, mutta se päätös johti märkiin kenkiin ja rännän ravistelemiseen sateenvarjon päältä. Ei kovin lupaava alku retkelle.


Pikkuhiljaa sade kuitenkin taukosi, löysimme pääkadun oikeaan päähän ja löysimme ravintolan joka oli auki. Tanskassa matkailu sunnuntaisin kun on hieman haastavaa - paikat tuppaavat olemaan kiinni kaikkialla. Nytkin ohitimme monta pimeää ruokapaikkaa ennen kuin näimme maailman ihanimman kyltin: "Come in, we're open!" Kohmeisin sormin kuorituduimme takeistamme ja tilasimme herkulliset hampurilaiset. 


Frederikshavnia ei ole siunattu kovin monella turistikohteella, ja sesongin ulkopuolella ne vähätkin taisivat olla kiinni. Kesällä kaupunki pääsee varmasti oikeuksiinsa - on kaunis keskuskatu, puistoja, rantabulevardia ja palmurantaa. Nyt saimme vain katsella kuvia siitä, mitä olisi voinut olla tarjolla ja kuvitella, miltä tuntuisi maata kesällä palmujen katveessa tanskalaisella hiekkarannalla. 


Lauttayhteydet Ruotsiin ja Norjaan ovat ehkä asia, joka vetää eniten ihmisiä Frederikshavniin. Kävelysilta keskustasta terminaaleihin oli mainittu kaupungin turistisivuillakin yhtenä mukavana käyntikohteena. Sinne myös me pakenimme tuulta. Ylhäältä saikin paremman käsityksen kaupungista, ja varsinkin sen suuresta satamasta. Nostokurkien, lauttojen ja autoparkkien lomassa kaverini kehitti akuutin matkakuumeen Göteborgiin, jonne matkaaminen olisi käynyt kyltin mukaan hämmästyttävän nopeasti. Lautan lähtöön oli kuitenkin turhan monta tuntia, joten palasimme keskustan kaduille. 


Koska myöskään yksikään kahvila ei ollut auki, haahuilimme keskustan kaduilla kauniita taloja bongaillen ja hiljaisuutta ihmetellen. Näimme raatihuoneen ja musiikkitalon, kauniin hotellin ja monta tyhjää liiketilaa. Kun kiinnostavat kadut alkoivat loppua, käännyimme takaisin juna-asemaa kohti. 


Aseman vieressä koetimme tutustua vielä kirkkoon, jonka ovi oli lukossa, sekä kaupungin matkailumainoksia kuvallaan koristavaan Krydttårrnetiin, joka sekin oli lukittu. Esittelykylttejäkään ei ollut. Mystisen tornin tarina ei siis selvinnyt, ja käteen jäi vain kasa turistikuvia sen edessä. Sen sijaan kymmenen metrin päässä olevan kiven vieressä oli iso kyltti, joka kertoi siitä miten kivi oli nostettu satamasta ja tuotu aseman pihaan. Tapauksesta oli laadittu oikein runo. Koko paluumatkan ajan hämmensi, miksi kiven olisi pitänyt kiinnostaa enemmän kuin tornin.


Sellainen oli siis Frederikshavn. Hieman synkästä tarinasta huolimatta matka sinne oli mukava ja virkistävä. Kotoisa kaupunki on varmasti varsinkin kesällä mukava matkakohde, ja räntäsateessakin sen kaduilla oli kiinnostavaa tallustaa.