maanantai 29. joulukuuta 2014

Ekojoulu

Joulu tuli ja meni, tänä vuonna vähän pienemmällä hälinällä kuin yleensä. Se paljon hehkutettu joulufiilis oli lähinnä vain alle metrin päässä joulukuusesta, ja muuten loma pyhitettiin levolle ja lukemiselle. 

Tänä vuonna joulun parhaat hetket eivät olleetkaan lahjat tai koristekrääsän levittäminen. Kauneita oli seistä ulkona revontulien alla, maistella hyvää juustoa ruokapöydässä ja kävellä järven jäällä auringonsäteissä. 

Vaikka materia ei päässyt lähellekään aineettomien asioiden tärkeyttä, oli joulussa silti mukana antamisen iloa. Rakastan lahjojen antamista. On ihanaa pohtia mikä toiselle voisi olla rakasta tai kiinnostavaa, mitä puolia maailmasta tahtoisi jollekin avata tai miten näyttää etä välittää. Täydellisen ja osuvan lahjan keksiminen on lempipuuhiani, ja joululahjoja pohdin ja hankin läpi vuoden.

Tänä vuonna oma maailmankatsomus ujuttautui mukaan lahjasuunnitelmiin. Läheiset saivat niin ulkokuoreltaan kuin sisällöltään astetta ekompia paketteja.


Joulun aikaan käytettävä pakkausjäte ällöttää. Metreittäin muovinarua ja ohutta paperia revitään auki ja heitetään roskiin yhden illan aikana. Tähän reagoin pakkaamalla lahjani ekologisemmin. Valkaistun ja väritetyn lahjapaperin sijaan ostin vanhaa kunnon pakkauspaperia, jonka valmistus on ainakin vähän ekologisempaa. Lisäksi sitä voi käyttää ympäri vuoden, eikä nurkkiin jää pieniä paloja joulupaperia pyörimään vuodeksi.

Naruksi en halunnut ostaa muovista lahjanarua, mutta kotona ei ollut myöskään mitään kaunista paperinarua. Myöskään pakettikortien ostaminen vain yhtä hetkeä varten ei houkuttanut. Ratkaisin koristelun askartelemalla paperista ja ylimääräisistä kontaktimuovinpalasista lumisateisia pakettikortteja suoraan paperiin. Nättiä ja helppoa!

Mitä sitten tulee pakettien sisältöön, tänä vuonna kuusen alta löytyi muun muassa seuraavia:
-Noora Shinglerin Marjoja ja Maskaraa -kirja.
-kirjoja
-ekopopcornia
-pikkuisia mehikasveja

Ja kovin olivat kaikki tykättyjä. Ekompaa uuttavuotta kaikille!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Lavan reunalla

Tänä syksynä olen pitkästä aikaa käynyt keikoilla. En missään spektaakkeleissa, vaan pienillä, kotoisilla keikoilla Turun kuppiloissa. Sitä aina unohtaa miksi ei käy kuuntelemassa livemusaa useammin kun vihdoin päätyy lavan reunalle. Onhan se nyt kamalan ihanaa. Yksikään esiintyjä ei vangitse samalla tavalla Spotifystä soitettuna kuin istuessaan kahden metrin päässä instrumentteineen. Siinä on kaunista intimiteettiä, tunnelmaa ja arjesta irtautumista. Jonkinlaista luksusta. 

Ehkä kaunein ja intiimein keikoista oli ihana Mirel Wagner Dynamossa. Lavalle saapui nainen, joka hurmasi äänellään ja soitollaan mutta lauloi silmät visusti kiinni. Yleisö aavisti jännityksen ja epäröi jopa taputtaa. Niin herkkä oli tunnelma eteeristen laulujen aikana. Ihana ihana Mirel. 


Sitten oli ehkä suloisin keikka ikinä. The Hearing musisoi marraskuussa täyteen pakkautuneessa Kukassa. Ulkona vihmoi vetistä lunta, mutta sisällä oltiin ihan eri maailmoissa. Superlahjakas nainen taikoi kuin ohimennen mielettömiä äänimaailmoja ja piti parhaat välispiikit ikinä. Jatkuva sähläys ja säätäminen olivat häiritsevän sijaan söpöjä, ja illan jälkeen musiikkielämyksen lisäksi olin saanut poskilihaksiin hymyilemisestä krampin. 


Ja sitten oli vielä mystinen mutta mahtava Shivan Dragn Dynamossa. Vaikka bändiä ei voi kuunnella vielä mistään, on se jo nyt niin kehuttu että ostin lipunkin etukäteen. Artturi Tairan Rubikista tuttu lauluääni siivitti senkin illan kattoon, ja taas kaatosade ulkona unohtui leijuessa sisällä. Oi musiikki, ois Shivan Dragn. 


Keikat on parempaa kuin yksikään humala tai hampurilainen. 

tiistai 16. joulukuuta 2014

Il pleure dans mon coeur, comme il pleut sur la ville

Runosuoni ei kuki kuten ei oikein mikään muukaan elämässä tällä hetkellä. Vaikeita aikoja, surullisia asioita. Tenttejä ja ruttuja matoissa. Ruskeita lehtiä huonekasveissa, kaatosadetta kaduilla. 

Onneksi välillä löytyy valoisiakin hetkiä. Aina kun aurinko muistuttelee olemassa olostaan, tuntuu uudestisyntyneeltä. Myös hyvä ruoka on kivaa. Kuulemma kohta on joulu. Vaikea uskoa. Ehkä menen tänä vuonna vain virran mukana, tulee mitä tulee. Joulufiilis tai ei. Suklaata lienee ainakin lähiviikkoina tiedossa, ja se on hyvä se. 










Tänään ei siis ole sanoja, on vain kuvia viime viikoilta. Lähiaikoina taivaanranta on ollut usein vaaleanpunainen. Se on aina ollut merkki hyvästä. 

tiistai 9. joulukuuta 2014

Minä sinua vaan

Ei vitsi kun oon niin rakastunut.
Tv-sarjaan.

Ylen SuomiLOVEa on nähtävästi jossain hehkutettu enemmänkin, mutta minä löysin sen ihan tyhjästä yhtenä tiistai-aamuna. Satunnainen nettiselailu muuttui kyyneliksi kun klikkasin Ylen etusivulta kiinnostavaa linkkiä ja pääsin sarjan nettisivuille. Sarjan ensimmäinen jakso valloitti täysin. Sinä aamuna lähdin kotoa onnen euforiassa ja illalla katsoin loputkin ilmestyneet jaksot. 


SuomiLOVEn ideana on se, että tavalliset ihmiset yllättävät rakkaitaan lauluesitysten kautta. Peruskaava on, että ensin yllättäjä kertoo suhteestaan yllätettävään, sitten mennään yhdessä johonkin ja siellä toisen lempiartisti esittää jollain tavalla suhteeseen liittyvän tärkeän laulun. 

Kyynelkanavat aukeavat usein jo tarinoiden kohdalla, mutta viimeistään laulun alkaessa ja yllättyneiden kasvojen loistaessa valuvat hymynsekaiset kyyneleet. Ohjelma on täysosuma. Sen tarinat ovat tosia, ihania ja toivoa luovia kertomuksia oikeasta elämästä. Rakkaudestaan puhuu niin poika äidilleen kuin vaimo miehelleen ja ystävä toiselle. Yhteiset polut ovat suuria ja koskettavia tai ihan tavallisia ja pieniä, mutta aina keskiössä on rakkaus. Rakkaus ja kiitos, arvostus siitä että toinen on tässä ja lupaus pysyä lähellä. 

Ihanaa on myös se, miten tarinoita kerrotaan musiikin avulla. Mitä erilaisemmat kappaleet ovat iskostuneet eri ihmisille tärkeiksi. Kun miettii omaa elämää, voisi heti luetella vaikka kuinka monta tiettyn ihmissuhteeseen linkittynyttä kappaletta ja tarinaa niiden takaa. On kiehtovaa nähdä, miten eri tavalla tututkin kappaleet ovat saaneet jonkun elämässä niin suuren ja erilaisen merkityksen. Ja se, miten laulut ja musiikki koskettavat ja lohduttavat. Sitä on ihanaa katsella. 

Suosittelin sarjaa kavereillekin, mutta ne eivät oikein ymmärtäneet mun "Siis se on niin iiiiiiiiihana! Niin ihana!" -kommentteja. Kuulemma onnellisuus on yliarvostettua. Ja pah sanon minä. Elämään tarvitaan iloa ja rakkautta ja onnenkyyneleitä. Kauniita hetkiä ja euforiaa. Ja jos niitä kaikkia saa yhdestä tv-sarjasta, niin silloin joku on todella onnistunut jossain!  

Jokaisen SuomiLOVE-jakson katsottua tulee sellainen olo, että haluaa halata rakkaitaan ja kertoa näille miten tärkeitä he ovat. Ja pitää kaikista ihanista elämässä olevista tyypeistä kynsin ja hampain kiinni. 

Ei kai sitä muuta elämässä pitäisikään tehdä. 

SuomiLOVE nettisivut täällä ja jaksot YleAreenassa.
Eka kuva täältä ja täältä.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Suomi-Argentiina-Suomi

Ruokakulttuurissa kuuminta hottia on ollut viime aikoina katuruoka. Hampparit, hodarit, wokit ja muu nopea ja maukas ovat täyttäneet ruokalehdet ja blogit, kun street food ja fine dining ovat sekoittuneet sopivan kiehtovaksi sekametelisopaksi. 

Itse pääsin osaksi villitystä, kun sain ystävältäni Venlalta kandilahjaksi Lonely Planetin teoksen The World's Best Street Food: Where to find it & how to make it. Kirja antaa sopivan perusteellisen katsauksen maailman eri kolkkien katukeittiöihin esitellen aina ruoan, sen alkuperän ja variaatiot ja antaen tietenkin reseptin kokeiltavaksi. Sen avulla pääsee kiehtovasti tutustumaan sekä itse ruokiin että kulttuuriin niiden takana. 

Oikeastaan kaikki kirjan reseptit vaikuttavat herkullisilta ja kokeilun arvoisilta - oikeastaan jo katuruoaksi määrittely takaa sen. Jos jossain maassa ruoka on niin suosittua, että ihmisjoukot ostavat sitä kadulta, ei se tuskin ole pahaa. Kaikki reseptit ovat siis tavallaan varmasti suuren yleisön kannattamia. 

Ensimmäisenä tästä kirjasta päädyin vaikean valinnan jälkeen testaamaan Argentiinalaista choripánia, eräänlaista hot dogia. Choripán on on chorizolla ja mausteisella chimichurrilla täytetty leipä, jota Argentiinassa syödään erityisesti futismatseissa ja grilli-iltamissa perheiden kesken. Herkku on ehdottomasti suosionsa arvoinen - lämmin makkara, mausteinen ja valkosipulinen kastike ja pehmeä leipä muodostavat tajuttoman hyvän makuelämyksen, jonka täydentää sormin syömisen ihana rustiikkisuus ja sotkuisuus. Hyvää, helppoa ja, no, hyvää!


Kasvis-choripán

1 patonki tai 4 hot dog -sämpylää

chimichurri: 
nippu persiljaa
3 valkosipulinkynttä
1/2 dl oliiviöljyä
1 tomaatti
1/2 sipuli
2 rkl balsamicoa tai punaviinietikkaa
ripaus kuivattuja chilihiutaleita
1 limen mehu
suolaa
pippuria


Paista jäiset chorizot pannulla. Kääntele paistamisen aikana, niin että pinta saa väriä joka puolelta. Makkaroiden paistuessa pilko persilja, valkosipulinkynnet, tomaatti ja sipuli. (Jos et halua choripáneista liian voimakkaan makuisia, kypsennä sipulisilppua noin minuutti mikrossa asetettuna lautaselle vesitilkan kanssa.) Sekoita kaikki chimichurrin ainekset keskenään kulhossa. 

Makkaroiden ollessa kypsiä nosta ne hellalta. Jaa patonki neljään osaan ja viillä osat pitkittäin puoliksi halki niin, että saat leivistä hot dog -taskut. Jaa chimichurri leiville ja aseta leipien chorizot sisään. Nauti tuoreena! 

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ja lumi tuli

"Kannatti valittaa" totesi äiti usein kun olin pieni. Sanaparin sai kuulla, kun oli inissyt jostain mitä oli jo muutenkin saamassa, tai kun joskus harvoin vanhemmat antoivat periksi ja ipana sai tahtonsa läpi. Oikeasti ei kannattanut valittaa, mutta välillä se kantoi hedelmää. 


Näköjään valittaminen kannattaa edelleen. Heti tuli lunta kun vähän inisin. 

torstai 20. marraskuuta 2014

Kun minä olin nuori...

... oli talvetkin talvia.

Kamala ikävä lunta ja tuiskua. Olen aina ollut talvi-ihminen, ja Varsinais-Suomen ruohonvihreät talvikuukaudet harmittaa. Onnellisimmillani olen lumipyryssä varpaista nenänpäähän asti villalla vuorattuna, huopikkaat vartta myöten lumessa ja silmäripset jäässä. Se jos jokin on elämää.


Kunnollista ensilunta ei ole tullut vieläkään, vaikka mennään pian joulukuussa. Vain parin tunnin pakkasia ja yksi märkä räntäpäivä. Mielessä pyörii lapsuuden hanget, ne kerrat kun yhdessä yössä tuli metri lunta joka pakkautui kinoksiksi talon seinustoille. Se kun päivän urheilun sai kolaamalla pihan, ja kun talven pimeys taittuu valkoisiin hankiin. 


Tule jo rakas talvi, sinua odotetaan. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Aamulehti ai laav juu

Jo vuosien ajan on aina lomien korvilla Aamulehdessä julkaistu aivan loistavia kuva-arvoituksia. Jo kotona asuessa tuli ratkottua ja pohdittua niitä. Erityisesti joululomien aikana on traditioksi muodostunut perheen kivoittelu näiden merkeissä. Lapset vastaan aikuiset asetelmasta tapahtuu paljon pään raapimista, googlettelua, kuiskuttelua ja tiedonhakua. Lopuksi tarkistetaan kummilla on enemmän vastauksia ja pohditaan, lähetetäänkö arvaukset kilpailuun. Koskaan ei olla keksitty kaikkia, saati voitettu...

Kuva-arvoitusten aihe vaihtelee joka kerta. Mieleen muistuu ainakin elokuvat, lentävät lauseet ja lintulajit. Viime jouluna taidettiin arvuutella joululaulujen nimiä. Vuosien saatossa kuvien logiikka on tullut tutuksi, ja vihjeiden rakenteet aukeavat helpommin. Joka kerta ensimmäisellä katsauksella arvoitukset näyttävät kuitenkin aina yhtä mystisiltä. Verrattoman aivojumpan avulla salat kuitenkin yleensä alkavat selvitä - ainakin osin. 


Tämän vuoden syysloman alussa Aamulehti tarjosi arvoituksen, jonka kuviin oli kätketty suomalaisia 2000-luvulla julkaistuja kirjoja. Kerta satun olemaan perheen lukutoukka, päätti perhe lähettää arvoitukset minulle Turkuun. Pitkien pähkäilyjen, muutaman googlauksen ja pienen kaverien tarjoaman konsultoinnin jälkeen sain melkein puolet arvattua. Joulun arvoituksia odotellessa!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Simple pleasures - marraskuu edition

Voi kun voisin sanoa näin:


Olen viime viikot harkinnut kirkasvalolampun ostamista. Jälleen kerran opin ettei kannattaisi sanoa "ei koskaan" - oon aina väittänyt että ei mulle vaan mikään kaamosmasennut iske, ja että syysväsymys on asenteesta kiinni. Ei meinaan näköjään ole. Havahduin tähän siinä vaiheessa, kun oli kaksi viikkoa vältellyt jumppatunteja kotona Sinkkuelämää katsellen, päikkäreitä nukkuen ja pastaa syöden. Googlasin oireet ja sain selkeän diagnoosin: syysväsymys.

Koska jatkuvista päivätorkuista ja säälittävistä pasta-annoksista ei saa paljon materiaalia ihania asioita käsittelevään blogiin, lienee paras palata perusasioiden äärelle. Seuraa siis kivoja-asioita-lista.

Ben&Jerrys-jäätelö
suitsukkeet
ideat kun niitä tarvitaan
Bryggen proteiinibistro
kauppakassi täynnä hedelmiä
kuntonyrkkeily (varsinkin alkulämmöt)
neulominen pitkästä aikaa
se tunne kun nousee pyörän selkään ja polkaisee kevyesti vauhtiin
pitsa
ruokainspiraatiot

yliviivatut kohdat to-do-listalla
positiivisten asioiden jakaminen
villasukat
lempisarjat (ja HBO Nordic)
valonheittimet pimeässä
peikonlehti
se kun joku kuuntelee
nukkuminen
Eino Leino
Tolkien-kurssi yliopistossa

teatteri
kampusalue
uudet kaverit
pakasteeseen jemmatut marjat
Buzzfeed
lukuromaanit
pyttipannu halloumjuustolla
leipominen
yksinolo
oudot ja vaiherikkaat unet

huonekasvit
metsään meneminen
bingo (ja sellaisen tekeminen)
hyvää päivänjatkoa -toivotus
uiminen
matkoista haaveileminen
joululahjasuunnitelmat
kaakao kermavaahdolla
rauhallinen viikonloppu
se että kaikki on hyvin


perjantai 14. marraskuuta 2014

Antakaa hetki vielä

En tiedä johtuuko elämänpituisesta kirjojen suurkulutuksesta ja vain yleisesti luonteesta, mutta olen aina ollut kova tyttö ajattelemaan tapahtumia narratiivissa. Tapahtumia taaksepäin miettiessä hahmottuu niistä yleensä jonkinlainen draaman kaari tai tarina, ja syy-seuraussuhteita näen sielläkin missä niitä ei ehkä rehellisesti sanottuna ole. 

Tällä kertaa näen elämässäni jatkumon bändiasioissa. Tuntuu siltä, että tasaisin väliajoin hurahdan suomalaiseen poppisryhmään. Kun tässä mietin asiaa taaksepäin, näyttää että lähimenneisyydessä sama kuvio on toistunut melko tasaiseen. Yhtenä talvena oli Ultramariini, sitten tuli Pariisin Kevät. Sen jälkeen kuuntelin yhden kesän Atlètico Kumpulaa, viime syksyn Minä ja Ville Ahosta, ja tämä marraskuu on jo viikon perusteella omistettu Pimeydelle. 

Pimeyttä on kai kaveripiirissäkin hehkuteltu vuoden mittaan, mutta aiemmin tiesin siitä vain nimen. Joka ei houkuttanut. Piti käydä taas kaukana että näin lähelle - olin lapsuudenkodissa lomailemassa ja Radio Suomi soitti poppoon uutta singleä toistuvasti perusiskelmiensä välissä. (Näköjään on kanavan soitetuin kipale viime viikolla!) Ja sieltä se sitten lähti. 



Nyt olen soittanut tuota Hetki vielä -sinkkua luupilla päivästä toiseen. Ja laulanut sitä kadulla ehheh. Korvamadoksi en kuitenkaan biisiä tuomitse, lyriikat vain sattuvat kolahtamaan marraskuuhun aiiiika hyvin. 

Pitääkö mun olla mun koko elämäni tälläinen
ja mihin se viekään
ja pitääkö sulkea ovia joita
ei voi ehkä avata enää?
Ja pitääkö auringon paistaa
kun haluaisi jäädä vaan nukkumaan

Antakaa hetki vielä
hetki vielä...

Saa nähdä jääkö tämä vain marraskuun muistoksi, kuten jatkumon edellisille innostuksille on käynyt. Potentiaalia on kyllä ehdottomasti enempäänkin. Pimeys soittelee sen verran taidolla ja tunteella, että voisin veikata sen pysyvän kaiuttimissa pidempäänkin.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Puuron ihme

Nykyään lemppariruokablogini on mainio Hannan soppa. Siellä reippaalla ja rennolla otteella taiotaan ruokaa niin arkeen kuin vähän fiinimpiin tilanteisiin. Usein lautaselle pääsee myös aasialaisen keittiön herkkuja. Reseptit toimivat, kuvat nostavat kuolan suupieliin ja aina on tunne että oppii jotain vaivatonta mutta uutta ja kiehtovaa. 

Lokakuussa törmäsin kyseisessä blogissa kuitenkin johonkin ennenkulumattomaan. Aivan käsittämättömään ja täysin hämmentävää reseptiin. Hernepuuroon. Siis kaurapuuroon, jossa on herneitä. Suolaiseen puuroon. Mitä ihmettä? Ei voi olla hyvää.

Bloggari Hanna kuitenkin perusteli hernepuuron herkullisuutta todella vakuuttavasti. Suoraan lainatakseni juttu päättyi näin: "Hernepuuro on ihanaa." Pakkohan sitä on uskoa kun toinen niin väittää, joten puuron suurkuluttajana oli tarttuttava haasteeseen. Keräsin raaka-aineet kotiin, ja pari viikkoa aihetta kuumoteltuani tartuin pannuun. 

Harvoin on jännittänyt yhtä paljon kokkailun lopputulos, mutta pettyä ei tarvinnut. Hernepuuro oli ihan mieletöntä. Suussasulavaa, pehmeää, suolaista ja lempeää. Täyttävää, helppoa ja ylellistä. Ei voi muuta todeta, kuin että hernepuuro on ihanaa.   


Hernepuuro à la Hannan Soppa


1 rkl voita

½ sipuli

1 dl isoja (gluteenittomia) kaurahiutaleita

n. 3 dl kasvislientä

1 dl pakasteherneitä

1 dl vastaraastettua parmesania

2 rkl smetanaa

suolaa & mustapippuria



Silppua sipuli. Kuumenna pannu tai pieni kattila ja sulata siinä voi. Freesaa sipulisilppua n. 5 minuttia, kunnes läpikuultavaa. Lisää kaurahiutaleet ja ala lisäämään vettä desi kerrallaan, sekoitellen, ihan niin kuin tekisit risottoa. Osa kaurahiutaleista kypsyy nopeammin (jos käytät kaurasuurimoita, tarvitset enemmän kasvislientä ja aikaa). 

Sekoita joukkoon herneet, juusto ja smetana. Sammuta liesi ja anna muhia pari minuuttia. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kaavi puuro kulhoon tai kahteen ja raasta vielä päälle parmesania. Nauti heti.

(ohje suoraan Hannan soppa -blogista)

maanantai 27. lokakuuta 2014

The lucky ones


Hetkiä viime päivistä, ajalta jolloin syksy oli vielä kirkas ja kuulas, ei harmaa ja kostea kuin nyt. Lokakuuhun on mahtunut kaikkea ihanaa; on ollut ruskaista valoa seinissä, seikkailuja ja kotoilua, Helsinkiä, ja tietenkin pitsaa. 












Tuota kolmannessa kuvassa näkyvää Gazamom -kirjaa lukiessa on ollut usein surullinen, jopa ahdistunut olo. Tänä syksynä maailman kärsimys ja varsinkin Palestiinan ja Israelin vaikea tilanne ovat tulleet enemmän iholle kuin koskaan. Näitä pohtiessa on kotona aina vain useammin soinut lokakuussa löytynyt biisirakkaus, Daughterin Youth. Sen lyriikat iskevät suoraan sinne, missä eniten kaihertaa: "And in you're still breathing you're the lucky ones./ 'Cause most of us are heaving through corrupted lungs." 

Olen niin onnekas että pakahduttaa. 


tiistai 21. lokakuuta 2014

The winner eats it all...

Olen onnistunut elämässäni.


Tähän mennessä en ole koskaan voinut varastoida kotiin herkkuja. Ne katoavat aina kaapeista alta aikayksikön. Mikään kätkö tai piilo ei ole tarpeeksi. 

Olikin ihan mieletön yllätys kun avasin eilen keksirasiani, ja se oli täynnä suklaakeksejä! Ihania rapeita keksejä, joiden alkuperästä tai tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Joiden olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Ekaa kertaa ikinä olen onnistunut unohtamaan herkkuja kaappiin. Success!

(Keksit eivät tosin säilyneet kauaa löytämisen jälkeen...)

torstai 16. lokakuuta 2014

Ei-niin-säälittävä syksy

Tänä syksynä on ollut enemmän aikaa kuin koskaan. Välillä tylsyys ja apaattisuus ahdistaa, mutta yritän voittaa ne. Nauttia siitä, että saan nukkua pitkään. Katsella tv-sarjoja kauden päivässä. Käydä jumpassa ja jäädä sen jälkeen juttelemaan kaverien kanssa. 

Tehdä sunnuntaisin sitä ruokaa mistä olen haaveillut viikon. Lukea uutisia myös otsikoiden takaa. Siivota useammin. Tiskata ennen banaanikärpäsiä. 



Kun aikaa on vaikka muille jakaa (sitäkin olen tehnyt), on kuitenkin sitä vaikeampi saada tehtyä ne vähän jutut jotka pitäisi hoitaa. Joka vuosi tuntuu tuovan uuden uusia tapoja järjestää arki. Tänä vuonna se on ollut töiden hoitaminen kahviloissa ja kirjastoissa. Kun kotona ehtii olla edellisten vuosien sijaan yli tunnin kerrallaan, muuttuu näköjään hommien tekeminen välttelyksi ja ajelehtimiseksi. Ulos pakeneminen on auttanut. Uudessa ympäristössä keskityn paremmin, en keksi harhauttavia virikkeitä ja toimin määrätietoisemmin. Asiat on hoidettava ennen kuin pääsee kotiin löhöilemään. Se ajaa tekemään.


Töiden siirtäminen kotoa kahviloihin on ihanasti lisännyt myös viihtyvyyttä kotona. Nyt täällä saa oikeasti rentotua. Asiat ovat esillä nauttimista, ei hoitamista varten. Ehtii istua ja katsoa. Polttaa kynttilöitä ja hoitaa kasveja. 

Niin, taisi joku vinkata että näin kannattaa tehdä jo pari vuotta sitten. Mutta pakkohan se on itse yrittää ja erehtyä... 

tiistai 14. lokakuuta 2014

Ihana hulluus!

Koko alkuviikon sitä välttelin, mutta sunnuntain lopulta taivuin. Shoppailukierros ajautui Stockan Hulluille päiville, sinne ihmisryysikseen ja tarjousviidakkoon. Takeissaan hikoilevat ihmiset juoksivat maanisesti saadakseen uusia tavaroita. Kaikkialla oli keltaisia kasseja, keltaisia lappuja, keltaisia ilmapalloja, ja kaikilla kiire saada lisää ja lisää. 

Lukioaikainen historianopettajani kutsui kerran Pirkanmaan Ideaparkia Mordoriksi. Vähän samanlaiseen paikkaan tunnuin päätyneen. Kulutushysteria ällöttää yleensäkin, ja tuolla se oikein kristallsoitui. En ostanut vaatteita, en karkkia, en kirjoja, en meikkejä. En tarvitse mitään. Paitsi...


Puolen kilon vuohenjuustokimpale. No sen tarvitsen! Nam!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Vetoisten ikkunoiden kauneudesta

Yhden sateisen lokakuun päivän käytin tällä viikolla kokkailuun. Se oli ihanaa - nousta aamulla ja tietää että koko alkupäivän saa puuhata rauhassa keittiössä. Kaatosade ulkona vain lisäsi tunnelmaa. 

Keittiössä valmistui seitania, pihlajanmarjachutneytä ja rievää. Koti tuoksui tuoreelle leivälle. 

Ja sitten vilkaisin ulos ja huomasin sateen tehneen temppujaan. Ikkunat olivat ihan(asti) huurussa. Vähän kuin joku olisi maalannut ne kuultavan valkoisella jättäen kurkistusreikiä, tai kuin ulkona olisi hurjan kylmä ja hyytävä sää. 

Ei ärsyttänyt, vaan hymyilytti.



perjantai 10. lokakuuta 2014

Panostus elämänlaatuun

Seuraa spontaani jatkokertomus kahdelle edelliselle postaukselle. Esittelin tosiaan ihania kaamosvalojani ja valittelin pimeää eteistä. Nämä teemat näköjään jäivät vähän päälle, koska eilen lähes huomaamattani pysähdyin sisustuskaupan eteen. Siitä viiden minuutin kuluttua suljin kaupan oven takanani ja kävelin kotiin uusien valojen kanssa.

Hämeenkadun Sellofaanissa oli vallan suloinen "pallovalobaari". Sain valita valosarjaan omat palloni ja myyjä pujotti ne paikalleen. Vähän epäröin vielä palloja valitessani, mutta ei valmista sarjaa voinut vastustaa. Tykkään hurjasti siitä, että sain itse tehdä valoista juuri sen näköiset kuin halusin. Pallojen paikkoja on helppo vaihtaa, ja voin vaikka ostaa lisäpalloja jos tekee mieli. Samoin polttimot voi vaihtaa jos ne palavat tai rikkoutuvat. 

Ja näin siis pimeä eteiseni onkin yhtäkkiä valoisa ja kaunis. Erilaiset punaisen ja oranssin sävyt valaisevat kauniin rauhallisesti ja lämpimästi. Kuvat eivät tee oikeutta tunnelmalle. Vaikka valot olivat vähän kalliit, perustelin ne itselleni panostuksena elämänlaatuun. Miettikää, nyt kun marraskuun loskasateessa raahautuu kotiin ja pimeän eteisen sijaan kohtaakin tämän:



Nyt haluaisin oleskella koko ajan eteisessä. 


tiistai 7. lokakuuta 2014

Heikko valo

Asuntoni eteinen on mahdollisimman kaukana kahdesta ikkunastani, pieni käytävä asunnon perällä. Keltaisista kaapeistan huolimatta sisääntulo on aina vähän hämärä, ja vaatii lamppua päälle usein päivälläkin. Syksyisin ja keväisin on kuitenkin hetkiä, kun kaikki muuttuu. Aamuaurinko paistaa juuri oikeasta raosta ja oikealta korkeudelta ja loistaa rappukäytävän ikkunoihin ja niistä ulko-oveni maitolasin läpi eteiseen. 

Niinä hetkinä tuntuu, että koko eteinen kylpee valossa. Vaikka aurinko saa ujutettua tilaan vain pari sädettään, ovat ne ikään kuin väärässä paikassa huiman loistavia. 

Tuntuu aina onnekkalta huomata valon hetket eteisessä. Ne ovat oikeasti harvinainen ilo, ja siten sitä rakkaampi. 

Silloin vain seison ja katson. 



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Nyt on jo pimeää


Taas saapuivat lokakuun pimeät illat ja viileät aamut. Eilen vielä kesäviirit roikkuivat katossa, mutta tänään puin kodin syksyyn.

Se kävi helposti. Viirit pois ja kaamosvalot tilalle. 


Sydänvalot saavat valaista talvihämärää taas kevääseen asti, siiheksi että on taas aika laittaa viirit kattoon. Jatkumo tuntuu hyvältä. Koskaan ei ole koti tyhjä. 


Valoa syksyysi!

tiistai 30. syyskuuta 2014

Asiameininki

Puuh ja puuh. Alkusyksystä vähän harmittelin sitä, että kaikki kurssit alkaa vasta lokakuun paremmalla puoliskolla. Nyt oon siihen supertyytyväinen. Ainejärjestöstä on tullut kokopäivätyö ja flunssa vei puolitoista viikkoa tehokasta sähköpostienlähettelyaikaa. Ulkona kaivetaan taas kerran katua auki. Tämän päivän ohjelma on ollut kokous, lounas, sähköposteja ja muuta klikkailua, kokkarit, lisää maileja ja säätöä tietokoneella. Jos yhtälöön lisäisi luennot ja lukemisen, olis jo aika haipakkaa. Voin olla tyytyväinen opinnottomaan elämäntilanteeseeni.


Oikeasti oon salaa tyytyväinen myös siihen, että katua kaivetaan auki. Se tarjoaa mahtavan syyn viettää aikaa kahviloissa ja kirjastossa. Tosin niissäkin vaan hoidan asioita ja kirjoitan tärkeitä viestejä, mutta hienoa vaihtelua silti! Hyvä että edes tietyön melu voittaa laiskuuden liikkumisen suhteen. 

Kaiken kiireen keskellä on kiva, että elämässä on myös jotain pysyvää - mitään järkeä tai arkea kun ei ole viimeiseen kahteen viikkoon ollut. Tänään tuon ankkurin elämään tarjosi äitin tekemä puolukkavispipuuro. Ai että, kyllä lämmittää maistella kotimetsän puolukoita ja niiden kera vähän hengähtää iltapalalla päivän humun päätteksi. 

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Hc-ekoilua


Olen ollut nyt neljä päivää matkalla, joka on tuonut vähän taukoa muovittomuuteen. Vieraana ollessa ei kehtaa kaupassa sanoa, että sori ei voida ostaa katkarapuja pakko syödä puuroa. Oudoissa kaupungeissa ei myöskään tunne paikkoja, joista parhaiten löytää kasviksia tai muuta muovitonta. Punnitse ja Säästä sentään etsittiin Jyväskylästä, ja olen pitänyt kestopusseja koko ajan mukana. 

Myös mun eväät ja viemiset ovat olleet ekologisia. Junassa söin kotona kokkailtua ohraa ja bussissa hedelmiä ja pähkinöitä. Sisko toivoi tuparilahjaksi kukkia, mutta en voinut ostaa mitään muoviruukussa myytävää. Ratkaisin asian kyselemällä tutuilta huonekasvien taimia tai rönsyjä ja vein siskolle itsekasvatettavan lahjan. 

Se on ollut kyllä kiva huomata, että muovittomuus oikeesti herättää kysymyksiä ja on saanut siskotkin toimimaan sen mukaisesti. Kaupasta ei kehdattu ottaa muovipussia vaan paperikassi, ja muutenkin on pohdittu asioita yhdessä. Se on kyllä silti aika huvittavaa, että siskolle mun mukanaolo tarkoitti hc-ekoilua, kun itse tuntui että huijasin, kun joustin niin paljon kaikessa. Mutta selkeästi mun valinnat on saaneet ihmiset miettimään omiaan. Sehän on yksi tarkoituskin.


Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisi jatkaa tätä vaikka muoviton syyskuu loppuukin. Toki lieventäisin vähän, niin että ostaisin muovissa sen mitä ei mitenkään muuten saa hankittua. Mutta niin että jos voisin välttää muovia, tekisin sen, ja pyrkisin jatkossakin tähän ekologisempaan tapaan ostaa tavaroita. Se tekee meinaan tosi hyvää. Tulee syötyä paremmin, käytettyä aika paremmin ja ennen kaikkea heräteostokset vähenee. Tänä viikonloppuna on syöty karkkia ja herkkuja, ja olo on ollut paljon uupuneempi kuin muulloin. Selkeästi muoviton dieetti tekee hyvää. Ja onhan se ihan loogista – ruokavaliosta putoaa herkut, karkit, pikaruoka ja einekset. Kaikki kura. 

Mutta ylipäätään tämä muovittomuus on ollut mielettömän hyvä valinta. Tuntuu että olen oppinut itsestäni, valinnoistani ja erityisesti maailman kulutustottumuksista ihan valtavasti. Oikeastaan paluu vanhoihin tapoihin lähinnä ällöttää.

torstai 18. syyskuuta 2014

Vihdoinkin - eroon muovikelmusta!

 Yksi eniten muovittoman syyskuun aikana rassanneista asioista on ollut muovikelmu. Se ällötti jo aikoinaan töissä leipiä ja leivoinnaisia säilöessä, ja se ällöttää kotona muovikulhossa ja lautasilla ruokaa säilöessä. Se, että repäisee parin päivän takia palan ohutta muovia, jota ei voi mitenkään uudelleenkäyttää tai kierrättää on tällä hetkellä vain inhottava. Tuntuu niin tuhlaukselta ja turhalta. 


Muovittoman syyskuun kautta aloin pohtia asiaa enemmän, ja sattumalta löysinkin vaihtoehdon kelmulle! Jossain muovittomuutta käsittelevässä keskustelussa joku vinkkasi käyttävästä kelmun tilalla Bee's Wrapia. Minä tietenkin tartuin heti johtolankaan ja googlasin tuon mystisen tuotteen.


Selvisi, että Bee's Wrap on yhdysvaltalainen keksintö. Se on luomupuuvillakangasta, joka on päällystetty mehiläisvahalla, jojobaöljyllä ja pihkalla. Mehiläisvaha ja jojobaöljy ovat antibakteerisia ja pitävät tuotteet tuoreina. Kangas on helppo kääriä säilytettävän asian ympärille, sillä käsien lämpö sulattaa vahan ja saa sen muotoutumaan sopivaksi. Viiletessään kangas asettuu paikoilleen. Tuote on helppo huoltaa pesemällä tiskiaineella viileässä vedessä. 


Tietenkin innostuin niin että sukat pyöri jaloissa, ja laitoin saman tien tilauksen matkaan. Vaikka jostain Suomestakin saattasi löytää näitä, firma lähettää tuotteita kaikkialle maailmaan joten tilasin saman tein sieltä. Kaikki meni sujuvasti, ja nyt olen saanut jo hieman testailla tuotetta. Ja se on juuri niin hyvä kuin toivoin! Hei hei kelmu, tervetuloa kotiin Bee's Wrap!