sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Huone numero kolme

Viikonloppuna kodin käytävät ovat kaikuneet yskimisestä ja niistämisestä. Kolme neljästä kämppiksestä on kovassa flunssassa, ja me kaksi tervettä pestään käsiä ja toivotaan ettei tauti hyppää meihin. Tyttöpärät ovat kyllä ihan flunssan kaatamia, sääliksi käy. Onkin kiva että pystyy tekemään edes jotain toisten hyväksi. Olen keittiössä ollessani lämmitellyt muille teevettä valmiiksi ja toipilaisin törmätessäni tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa jos on tarve. Keksejäkin leivoin, ja siivosin muidenkin osuudet. 

Muiden autteleminen on erityisen mukavaa nyt keväällä, kun taloon on osunut vallan mukavat kämppikset. Asun siis taas neljän tytön kanssa. Syksyltä tuttu on espanjalainen tyttö, minkä lisäksi tyhjiin huoneisiin saapui helmikuun alussa filippiiniläinen, nepalilainen ja guatemalalainen tyttö. Kolme uutta asukasta tunsivat toisensa etukäteen, sillä he olivat edellisen lukukauden opiskelemassa Lontoossa. Ja on oikeastaan aika mukavaa että heillä oli jo valmiiksi oma porukka - kotona on sen ansiosta vähän kotoisampaa, minkä lisäksi mun on helpompi hoitaa asioita kun yhdelle mainitseminen vie uutiset perille kaikille kolmelle. 

Tullaan muiden asukkien kanssa tosi hyvin toimeen - jokainen hoitaa omat sotkunsa ja pitää kiinni siivousvuoroista. Lisäksi meillä on aika lailla sama rytmi arjessa. Varsinkin uudet tytöt viihtyvät syksyn kämppiksiä enemmän kotona, mikä on kivaa koska talo ei tunnu nyt niin autiolta. Vaikka kaikki edelleen syövät lähinnä omissa huoneissa, kantautuu eteisen pöydän äärestä kuitenki aina silloin tällöin iloista rupattelua, ja keittiössä kokkaillessa saa yleensä jonkun seurakseen.


Ennen Tanskaan lähtemistä en ollut asunut koskaan yhdessä muiden kanssa, jos perhettä ei lasketa. Sain siis syksyllä kertalaakista aikamoisen muutoksen asuinolosuhteisiin - omasta rauhasta neljän eri kulttuureista saapuvan kanssa asumaan. Vaikka syksyllä välillä kirosinkin yhteisasumista, on se nyt ajateltuna ollut tosi hyvä valinta. Syksyistä tuskailua tahditti varmasti eniten se, ettei talossa ollut yhteisiä sääntöjä, varsinkaan sen siivoamisen suhteen, ja se että moni kämppiksistä oli alle parikymppisiä kodinhoitotaidottomia lapsosia. Silloin olikin varmaan aika hyvää tuuria, että loppusyksyn meitä asui täällä vain kolme, ja olin usein ainoa kotona.

Nyt, yhdessä sopimisen ja enemmän samanhenkisten kämppisten kanssa elo on vallan mukavaa. Omassa huoneessa, ja usein yhteistiloissakin, on oma rauha, mutta juttuseura ei ole koskaan kaukana. Vaikka kovin läheisiksi ei olla näidenkään kämppisten kanssa tultu, on silti mukava päästä pitkien opiskelupäivien lomassa kyselemään jonkun toisen kuulumisia ja kuuntelemaan seinien läpi kantautuvaa rupattelua. On mielenkiintoista kuulla eri opinto-ohjelmien sisällöstä ja vilkuilla miten eri tyypit tekevät ruokansa. Ja on ihanaa kun taudin iskiessä tietää että seinän takana on joku, joka ostaa buranaa jos itse ei pysty. 

torstai 17. maaliskuuta 2016

Ei kotiruokaa rakkaampaa

Kaukana kotoa ollessa huomaa kaipaavansa mitä kummallisimpia asioita, sellaisiakin joista ei edes juuri pidä, ja sellaisia joiden olemassaoloa ei ole edes sen suuremmin ennen noteerannut. Viime aikoina mielessä on pyörinyt mitä kummallisimpia ruoka-kaiputa. 

Top 5 ruoat joita juuri nyt kaipaan Suomesta: 
1. Karjalanpiirakat ja perunapiirakat 
2. Vispipuuro
3. Pyttipannu
4. Pirkan luomupurkkihernekeitto
5. Maustetut ruokakermat



Myös korvapuustit ja borskeitto pyörivät mielessä, mutta niitä voisi periaatteessa tehdä täälläkin. Ei vain tule tehtyä. 

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Keväthuuto

Ronja Ryövärintytär juoksi aina kevään tullen metsään kajauttamaan keväthuudon. Ymmärrän täysin sen tavan ja tarpeen. Pitkien kevättalvisten viikkojen ja epämääräisen vakuuttelun jälkeen kevät on vihdoin täällä. Se saapui maanantaina, nyt tällä kertaa ihan oikeasti. Merkit ovat niin selvät että niistä ei voi erehtyä - auringonlämpö kuumana poskilla, huivin siirtäminen kaulasta laukkuun, krookukset talon kulmalla ja kasvavan nurmikon tuoksu. Kämppikset jotka kantavat kavereineen tuolit ulos jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Häivähdys jostain joka muistuttaa kesästä. Kevät!

Jokakeväinen ongelma mulle on se, että en malttaisi yhtään olla sisällä. Yliopiston kiireisin kausi ajoittuu yleensä juuri siihen kun lämpö ja valo harppaavat eteenpäin ja kaikki alkaa kasvaa, ja sisällä istuminen on joka vuosi yhtä tuskaisaa. Viime vuonna olin kerrankin järkevä ja ajoitin kurssini siten, että toukokuussa oli lomaa. Ai että se oli ihanaa, olla vapaa kulkemaan ja nauttimaan. 

Nytkin kevätaika näyttää aikataulullisesti ihan hyvältä. Viimeisiä luentoja viedään jälleen - niitä on jäljellä ehkä noin viisi. Maaliskuun loputtua olen täysin oman aikani herra. Kaksi suurta esseetä on tosin kirjoitettavana, mutta aikataulutuksen vapaus on jotain mistä varmasti nautin. 

Maanantaina loppui jo yksi kurssi. Oikein kiitin opettajaa hyvistä luennoista. Samalla tietty haikeus täytti taas mielen - tämäkin on lopun alkua. Juuri nyt tuntuu siltä että eteen tulee vain loppuja: kurssien loppuja, vaihdon loppua, kirjojen loppuja, vierailujen loppuja... Eikä niinkään alkuja. Kai niiden aikakin tulee pian, mutta välitila ja epävarmuus siitä missä esimerkiksi asuu tai työskentelee kolmen kuukauden päästä on ehkä aavistuksen kuluttavaa.


Mutta carpe diem, mitäpä sitä miettiä, parempi olla tässä ja nyt. Nauttia tästä ajasta ja näistä paikoista ja asioista. Vähän pysähtyä, seisoa ja katsoa vain. Niin kuin maanantaina bussipysäkillä, tämän mielettömän auringonlaskun kanssa. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kummallista aikaa kevättalvella

Se sanonta, että jos ei toisesta kuulu mitään tarkoittaa usein että sille kuuluu hyvää, pitää ihan paikkansa. Hyvää kuuluu tännekin, vaikkei täältä kuulukaan kuulumisia. 

Arki pitää kiireisenä. Kun luentoja on vain kahdeksan viikon ajan, tuntuu fiksulta tämä aika oikeasti keskittyä opiskeluun ja taustamateriaalien lukemiseen. Se tarkoittaa kirjastopäiviä ja tietokoneen tuijottamista, ja tuntuu juuri nyt tosi hyvälle. Motivaatio huitelee tosi korkealla, ja aiheet kiinnostavat.

Opiskeluintoa vauhdittaa varmasti myös kevät. Vaikka täälläkin on tullut pari päivää kaatamalla räntää ja vettä, ja vaikka ulkona kävellessä voisi kylmyyden perusteella luulla että on maaliskuun sijana marraskuu, on silti selkeästi kevät. Valo kasvaa. Ikkunoista kajastaa valo aamuisin, ja kirjastosta lähtiessäkin voi vielä nähdä palan sinistä taivasta. Se tekee ihmeitä, ja saa aikaan jokakeväisen ilmiön että alan herätä aamuisin aikaisin ja pirteänä. Ihanaa!


Olen kotiutunut Aalborgiin aina vain paremmin ja paremmin. Jossain vaiheessa ajattelin, etä tässä se on, nyt olen kotiutunut, mutta eihän se niin mene, ei paikoilleen asettuminen lopu koskaan. Se on prosessi, muuttumista, joka jatkuu viikosta toiseen. 

Viime aikoina olen yhä enemmän löytänyt kaupungin eri puolia, sivukatuja ja uusia kauppoja. Olen rutinoitunut ruoka-ostosteni suhteen syksyn villin tätäkin-pitää-kokeilla- vaiheen jälkeen. Kaupungilla ja kirjastossa on alkanut tulla vastaan tuttuja. Se on aina jotenkin asettumisen merkki - alkaa tuntea sen verran ihmisiä, ettei enää koe kulkevansa ulkona ihan anonyyminää.


Olen myös hakenut opiskelija-asuntoa Turusta ja pohtinut paljon sitä miten saan kaikki tavarani takaisin kotimaahan. Aikaa elellä täällä on enää kolme kuukautta. Syksyllä sellainen ajanjakso tuntui valtavan pitkältä, ja oikeastaan vielä helmikuun alussakin. Nyt yhtäkkiä tuntuu kuin aika olisi vetäisty jalkojen alta ja viikot juoksevat kohti kotiinpaluuta. Kai se merkitsee vähän sitä, että enää ei huvita niin paljon palata. 

Vielä tammikuun lopussa haikailin armottomasti Turkuun ja Suomeen. Nyt mieli on heittänyt kuperkeikan - Aalborg onkin se mistä tykkään ja missä viihdyn. Ajatus täältä lähtemisestä onkin vähän vaikea. 

Nämä fiilikset kuitenkin tulevat ja menevät. Mikä on niitä pysyvämpää on se, että valitsin hyvän vaihtopaikan, ja että nyt ehdin vielä kolme kuukautta nauttia tanskaelämästä ennen paluuta kotiin. Sillä vaikka tänne on ihmeen hyvin kotiutunut, on Suomi silti se koti.