lauantai 29. kesäkuuta 2013

Lippulappusii

Mun kotona pyörii aina tuhat tälläistä lappusta, missä on joku tärkeä ohje tai juttu mitä pitää kokeilla sitten joskus.


Just tälläsiä kiireessä rustattuja, suttuisia papereita, joista ei oikein edes tiedä mitä ne tarkoittaa tai mistä niiden pitäis muistuttaa. Kyseinen lippulappu on roikkunut keittiönkaapin ovessa ties kuinka ja kauan. Välillä oon miettinyt, pitäiskö se heittää pois, mutta sitten oon taas lukenut sen reseptin ja säästänyt sen. Nyt, kun kesällä oon urakoinut talvella kertyneitä puuhia pois, sain viimein kokeiltua tätäkin reseptiä. 

Ja kyllä kannatti säästää lappu! Siitä esiin kuoriutunut kesäkurpitsavuohenjuustopaistos oli meinaan kesäherkku vailla vertaa. Kahden pehmeän luonteen liitossa ja uunin pehmeässä lämmössä kumpikin korostaa toistaan ja tuo ne paremmat puolet esiin. Kesäkurpista on astetta vähemmän vetinen, vuohenjuusto huíukan vähemmän suolainen kuin yleensä. Tänne muuten päätyi mun itsetehdyt pestotkin. Väliin siveltynä se kruunaa makukokonaisuuden tuoden siihen vähän asennettä, muttei liikaa. Harmoniaa, tasapainoa, mmm herkullista. 


Kesäkurpitsavuohenjuustopaistos

1 kesäkurpitsa
200 g vuohenjuustoa
2-4 rkl pestoa
ripaus mustapippuria
(päälle parmesaania)

Viipaloi pesty kesäkurpitsa sekä vuohenjuusto. 
Voitele kesäkurpitsojen leikkauspinnat kevyesti pestolla ja asettele ne juustosiivujen kanssa lomittain pieneen  leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan. 
Ripottele päälle mustapippuri ja mahdollinen parmesaani. Paista 225 asteessa 25 minuuttia. Nauti lämpimänä.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Viherpiiperrystä


Onnea on oma pesto. Kerrankin mun basilikat on kasvaneet niin hyvin, että niitä raaskii (ja pitää) harventaa. Surrautin ihan omat pestot kesän kunniaksi. Kuin hyvää! 

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Un unputdownable family saga

Kesällä mun ainoana tavoitteena on lukea ne kirjat, joita oon talven aikana ostanut ja joihin ei ole ehtinyt kevään kiireissä syventyä. Yksi niistä oli tämä loistopokkari. Rakastan lukea historiallisia teoksia, elämäkertoja ja proosaa. Tämä oli täyttä totta, mutta olisi ihan hyvin voinut olla keksittykin. 

Mary S. Lovellin The Churchills kertoo Churchillin suvun vaiheista keskittyen vahvasti sen kuuluisimman vesan, Winston Churchillin tarinaan. Saattaa kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta! Brittiaatelisto on nähtävästi pesäpaikka kaiken maailman skandaaleille, ja monen sukupolven kuluessa niitä mahtuu yhteen sukuun to-del-la paljon. Tylsistymisen sijaan haastetta toikin seurata, kuka milloinkin riiteli kenen kanssa, kenen eroa nyt puidaan ja missä loistolukaalissanyt oleillaan. Kaikesta tekee astetta mielenkiintoisemman koko ajan mukana kulkeva ajankuva, joka varsinkin politiikan kautta limittyy olennaisesti suvun elämään. On todella herkullista päästä kurkistamaan esimerkiksi toiseen maailmansotaan itse Churchillin kautta. Lisäksi tykkäsin valtavasti oppia lisää naisista näiden suurmiesten takana. Churchillin Clementinestä tuli ehdoton suosikkini! 

Tällaista kirjaa lukiessa samalla uppoutuu toiseen maailmaan ja näkee omansa terävämmin. Parempaa kesäkirjaa en voisi kuvitella.  



Lovell on kijrittanut muitakin loistoteoksia 1900-luvun alun huomattavista briteistä. Kannattaa tutustua ainakin Mitfordin tyttöihin. Siinä kerrotaan Mitfordin perheestä, jonka viidestä tyttärestä yhdestä tuli kommunisti, toisesta kirjailija, kolmannesta herttuatar, neljännestä Hitlerin ystävä ja viidennestä radikaali oikeistolainen. Kuudes asui rauhaksiin maaseudulla. Historia on täynnä mielettömiä tarinoita. 

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Pionitarhassa

Yhdellä tutulla on ihan oikea oma piha ja puutarha. Olin siellä vierailulla viime viikolla ja voi kyllä sielu lepäsi. Istuimme sireenien katveessa, päivänkakkaroiden rinnalla ja tuuli heilutti tukkaa. Rakastan hetkiä jolloin ympärillä on pelkkää vihreää, se vaimentaa liikenteen melunkin ja tasaa askelten rytmin. 

Puutarhassa oli kaikkea ihanaa vadelmista maa-artisokkiin ja ruusuista koristetilliin. Lisäksi siellä oli monen monta pensasta pioneja. Sain niitä kimpun kotiinkin. Oon aina vähän ihmetellyt, miksi kaikki bloggaajat aina keväällä innostuu pioneista lähes maaniseen sävyyn. No nyt ymmärrän. Eihän noita vaaleanpunaisia höttöpilviä voi kun ihastella. Kun tuuletin puhaltaa ilman liikkeelle, pursuilee koko koti ihanan hedelmäistä ja pehmeää tuoksua. Kaikki on vähän enemmän vaalenapunaista ja herkkää. 





sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Äitin ohjeella


Harvassa on ne kerrat kun jääkaapissa on parmesaania. Nyt oli kuitenkin yhden lounaan jäljiltä jäänyt pussillinen tuota herkkua, ja heti ilmaantui loistotilaisuus käyttää se. Reseptikansion välistä ilmaantui näet kuin tilattuna äitin aikoinaan mulle kirjoittama porkkana-parmesaanipannarin ohje. 

Äitillä itsellään ei ollut mitään muistikuvaa koko ohjeesta, mutta kyllä se käsialansa reseptistä vielä tunnisti. Mä muistelin hämärästi, että jotain puolitäyttävää ja herkullista ohjeesta saisi, joten kävin toimeen. Aika hyvin piti ajatukset paikkansa, pannari on mukavan kevyttä mutta silti täyttävää kesäruokaa. 

Alkuperäiseen reseptiin tuli nesteeksi maitoa, mutta korvasin sen vallan hyvin toimivalla vedellä. Rakuunan kanssa kannattaa olla varovainen, se on aika vahva mauste. Parmesaania sen sijaan voi olla enemmänkin. Itse syön näitä tsatsikin ja raejuuston kanssa, aamupalalla myös äidin tekemän jännittävän aamiaishillon eli banaani-raparperihillon kanssa. Toimii siis sekä makein että suolaisin täyttein!


Porkkana-parmesaanipannarit

250 g raastettua porkkanaa
5 dl vettä
2 kananmunaa
3 1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl parmesaaniraastetta
1 tl rakuunaa
1/2 dl ruokaöljyä

Sekoita ensin vesi ja kananmuna hyvin sekaisin. Lisää joukkoon ensin porkkanaraaste ja sitten vähitellen jauhot. Lisää loputkin aineista, sekoita tasaiseksi. 

Paista leivinpaperilla päällystetyllä uunipellillä 225c asteessa noin 35 minuuttia. Anna vetäytyä hetken ennen tarjoamista. Nauti suolaisten tai makeiden lisäkkeiden kera.  

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Jonkun kaa


Joskus on tylsää asua yksin. Sillon voi olla iloinen siitä, että on kavereita joille voi tunkea kylään (ennakkovaroituksella toki) ja jotka leipoo sun kanssa korvapuusteja ja innostuu väkertämään koruja Hama-helmistä. Aika voi kulua niin sukkelaan, että helmiliskoja väännettäessä huomataan että kello on yksi yöllä ja pitää lähteä kotiin. 

Sitten aamupalalla vielä hymyilee kun saa täyttää vatsansa herkkupullalla. 



perjantai 21. kesäkuuta 2013

Kaupunkijuhannus

Aurinko paistaa, nurmikko varpaiden alla, hien ja aurinkorasvan sekoitus valuu pitkin niskaa ja lokit huutavat pilvettömällä taivaalla. Keskipäivän valo heijastuu kirjan sivuista silmiin, mutta ne voi sulkea ja haistella grillin savua pensaan takaa. Ei ,en ole maalla, olen kaupungissa. Mutta kaikkien muiden ollessa poissa tuntuu puistossa makoilukin rentouttavan eri tavalla kuin yleensä. Tyhjät kadut, polttava asfaltti pöyrän alla, paljaat reidet ja aavistus hiljaisuudesta - pidän tästä enemmän kuin luulinkaan. 

Olen melko varma, että olen ainut jäljellä kerrostalon tässä rapussa. Soitan Reginaa astetta kovempaa kuin yleensä. Siitä huokuu kesä ja valuvat, kuumat valon päivät.


Video kyllä muistuttaa ikävästi siitä, miksi kaikki muut ovat pois kaupungista. Kyllä sekin kelpaisi. 

Pyykkipäivä




Ilahduttavia ovat myös pölyhiukkaset, kun ne leikkivät ilta-auringossa puhtaita lakanoita vaihdettaessa. 

torstai 20. kesäkuuta 2013

Ruissalorakkaus


Koko kevään piti pyöräillä Ruissaloon ja nyt vihdoin selvisin sinne. Renkaat oli pyörässä vähän tyhjät ja loppumatkasta sade uhkasi, mutta Ruissalon taika rentoutti silti kuten aina ennekin. 

Joka kerta kun käyn Ruissalossa ihmettelen, miksen käy siellä useammin. Tällä reissulla päätinkin kehittää uuden tavan: Ruissalosunnuntait. Sunnuntai olkoon tästä lähin päivä, joka pyhitetään rentoutumiselle ja Ruissalossa hiljentymiselle. 




keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Elämän ihanuutta etsimässä


Tunnun aina kadotavan itseni ja elämäni kiireeseen. Tämän blogin tarkoitus oli alunperin muistutella itselle niistä elämän ihanista asioista, joita arki on tulvillaan. Se, että blogin on ollut kuolleena melkein vuoden kertoo jotain siitä, miten olen jaksanut ihastua elämään. Huonosti. 

Keväällä väsytinkin itseni taas oikein kunnolla ja huomasin että nyt on elämänilo vähän liian kadoksissa. Onneksi loma koitti juuri ajoissa, ja pikku hiljaa on kotoa alkanut löytyä valoisia nurkkia, aurinko alkanut lämmittää varpaita ja suupielet kääntymään ylöspäin. Nyt onkin aika palauttaa myös blogi juurilleen. Tästä lähtien kokoan tänne päiviäni ilahduttaneita asioita, ilman paineita, ilman itsekritiikkiä, ilman harmituksia. Olkoon tämä paikka, joka muistuttaa oman elämän ihanuudesta ja auttaa ajattelemaan positiivisesti väsyneenäkin.

Ja olkoon tämä myös mittari kiirestä. Sitten, kun on muka liian kiire päivitellä tänne mitään tai löytää hymynaiheita arjesta, on liian kiire. Annankin tässä myös haasteen. Kun tänne ei kerry ihastuksia entiseen tahtiin, tulee mua huomauttaa asiasta. Niin kiire ei saa tulla. 


Eilen ilahdutti auringonlasku Kerttulinkadun yllä.