lauantai 27. helmikuuta 2016

Miksi ovet ei aukene meille?

Läpi alkutalven haaveilemani päiväretket Pohjois-Jyllannissa tuntuvat lipsuvan käsistä. Aina on jotain: luento, kylmä, tanskantunti, sade, väsy... Ja viimeisimpänä tietenkin se ikuisuusflunssa. Tauti tuntui kuitenkin lopullisesti kaikonneen viikko sitten lauantaina. Heti sunnuntaina hyppäsin kaverini kanssa junaan ja ajelin tutustumaan Frederikshavniin. 


Frederikshavn on parinkymmenentuhannen asukkaan satamakaupunki Aalborgista pohjoiseen. Junalla sinne matkustaa puolitoista tuntia, lähinnä koska juna kiertää kaikki alueen suuremmant kylät ja hidastaa pienempien kohdalla. Autolla matka taittuisi alle tunnissa. Yksi Suomesta kaipaamani asia on kuitenkin junamatkailu, joten matkasimme kohteeseen kiskoja pitkin maisemia katsellen ja matkustamisen tunnetta fiilistellen. 


Sunnuntain piti olla kaunis päivä, mutta kuten on tullut todettua, Tanskassa säätä ei voi ikinä varmuudella ennustaa. Nytkin Jyllannin ylle vyöryivät ukkospilvet ja jo junasta näimme kuinka sade piiskasi maaseutua. Perillä odotimme hetken asemalla pahimman sateen laantumista ennen kaduille sukeltamista. Jossain vaiheessa nälkä voitti ja uskaltauduimme ulos, mutta se päätös johti märkiin kenkiin ja rännän ravistelemiseen sateenvarjon päältä. Ei kovin lupaava alku retkelle.


Pikkuhiljaa sade kuitenkin taukosi, löysimme pääkadun oikeaan päähän ja löysimme ravintolan joka oli auki. Tanskassa matkailu sunnuntaisin kun on hieman haastavaa - paikat tuppaavat olemaan kiinni kaikkialla. Nytkin ohitimme monta pimeää ruokapaikkaa ennen kuin näimme maailman ihanimman kyltin: "Come in, we're open!" Kohmeisin sormin kuorituduimme takeistamme ja tilasimme herkulliset hampurilaiset. 


Frederikshavnia ei ole siunattu kovin monella turistikohteella, ja sesongin ulkopuolella ne vähätkin taisivat olla kiinni. Kesällä kaupunki pääsee varmasti oikeuksiinsa - on kaunis keskuskatu, puistoja, rantabulevardia ja palmurantaa. Nyt saimme vain katsella kuvia siitä, mitä olisi voinut olla tarjolla ja kuvitella, miltä tuntuisi maata kesällä palmujen katveessa tanskalaisella hiekkarannalla. 


Lauttayhteydet Ruotsiin ja Norjaan ovat ehkä asia, joka vetää eniten ihmisiä Frederikshavniin. Kävelysilta keskustasta terminaaleihin oli mainittu kaupungin turistisivuillakin yhtenä mukavana käyntikohteena. Sinne myös me pakenimme tuulta. Ylhäältä saikin paremman käsityksen kaupungista, ja varsinkin sen suuresta satamasta. Nostokurkien, lauttojen ja autoparkkien lomassa kaverini kehitti akuutin matkakuumeen Göteborgiin, jonne matkaaminen olisi käynyt kyltin mukaan hämmästyttävän nopeasti. Lautan lähtöön oli kuitenkin turhan monta tuntia, joten palasimme keskustan kaduille. 


Koska myöskään yksikään kahvila ei ollut auki, haahuilimme keskustan kaduilla kauniita taloja bongaillen ja hiljaisuutta ihmetellen. Näimme raatihuoneen ja musiikkitalon, kauniin hotellin ja monta tyhjää liiketilaa. Kun kiinnostavat kadut alkoivat loppua, käännyimme takaisin juna-asemaa kohti. 


Aseman vieressä koetimme tutustua vielä kirkkoon, jonka ovi oli lukossa, sekä kaupungin matkailumainoksia kuvallaan koristavaan Krydttårrnetiin, joka sekin oli lukittu. Esittelykylttejäkään ei ollut. Mystisen tornin tarina ei siis selvinnyt, ja käteen jäi vain kasa turistikuvia sen edessä. Sen sijaan kymmenen metrin päässä olevan kiven vieressä oli iso kyltti, joka kertoi siitä miten kivi oli nostettu satamasta ja tuotu aseman pihaan. Tapauksesta oli laadittu oikein runo. Koko paluumatkan ajan hämmensi, miksi kiven olisi pitänyt kiinnostaa enemmän kuin tornin.


Sellainen oli siis Frederikshavn. Hieman synkästä tarinasta huolimatta matka sinne oli mukava ja virkistävä. Kotoisa kaupunki on varmasti varsinkin kesällä mukava matkakohde, ja räntäsateessakin sen kaduilla oli kiinnostavaa tallustaa. 

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kukkamekossa konserttiin

Tässä on Aalborgin Musikkens Hus.


Kaupungin musiikkiskenen sydän, symfoniaorkesterin koti ja mahtava konserttipaikka. Valtava rakennus hätkähdyttää ja ihmetyttää, mutta jotenkin silti istuu täydellisesti vuonon rantaan, entisten tehtaiden keskelle. Pari vuotta sitten valmistunut konserttitalo olikin yksi pakollisista käyntikohteista, kun turisteilimme siskojen kanssa Aalborgissa tammikuussa. Silloin kiertelimme taloa ristiin rastiin, mutta itse suuren konserttisalin ovet pysyivät (suruksemme) lukittuina. Pettyneinä poistuimme kahvittelemaan muualle.



 Pääsin kuitenkin vierailemaan Musikken Husissa uudelleen viime viikolla, tällä kertaa vähän eri merkeissä. Tanskantunneilla olen ystävystynyt ranskalaisen Aalborgin sinfoniaorkesterissa huilua soittavan naisen kanssa. Yhdessä hänen ja kiinalaisen ystävämme kanssa saimme idean tulla katsomaan orkesterin esitystä kevään aikana. Valittiin näytös, huilistiystävä hankki ilmaisliput, ja viime torstaina saavuin kukkamekossani Musikkens Husin aulaan.


Konsertti, johon päädyimme, keskittyi slaavilaiseen klassiseen musiikkiin. Ensimmäisenä orkesteri esitti mielettömän hienon Smetanan Moldaun, jonka tahdissa aika katosi ja hymy nousi huulille. Seuraava sävellys oli modernimpaa tuotantoa, Lutoslawskin sellokonsertto vierassellistin säestämänä. Tauon jälkeen kuulimme Dvorákin Sinfonia nro 7:n (d-mol, op. 70). Lukuisien encorien ja yleisön poistumisen jälkeen piipahdimme vielä kaverini kanssa lavalla onnittelemassa ja kiittelemässä uskomattoman taitavaa ystäväämme. Kokonaisvaltainen elämys siis, harvoin pääsee näkemään konserttisalin lavalta käsin! 


Oli myös mielenkiintoista istua yleisössä kiinalaisen kaverin kanssa. Omakin tietämykseni klassisesta musiikista on hyvin heikkoa, mutta silti pääsin selittämään paljonkin asioita konserttiin liittyen. Esimerkiski puhuimme siitä, mikä on sinfonia, mikä on encore ja miksi esiintyjät menevät ja tulevat eteen ja taakse taputusten aikana. Kulttuurierot saivatkin katsomaan konserttia taas vähän eri tavalla, ja pohdin kyllä itsekin että mitäs järkeä tässä lavalle ja sieltä pois ramppaamisessa on. Niin monta asiaa tulee otettua itsestäänselvyytenä, kun kukaan ei ole niitä kyseenalaistamassa. 

Hämmästelyn ja kummastelun lisäksi nautimme silti konsertista valtavasti. Konsertin jälkeen tuntui siltä, ettei opiskelupäivän iltaa voisi paremmin rentoutuen käyttää. 

torstai 18. helmikuuta 2016

Keskiviikkona

 Kun ei ole viime aikoina tullut tehtyä mitään sen kummempaa josta kertoa, niin kirjoitetaan sitten arjesta. Vaikka eilisestä, joka oli pitkä mutta kovin mukava päivä. Tälläistä se elämä täällä on pohjimmiltaan, tavallista koulunkäyntiä pienellä säihkeellä. Niinkuin Turussakin. 

Eilen heräsin puoli yhdeksältä - ei ollut pakko herätä niin aikaisin, mutta kun kello soi aikaisin voi siihen ylös nousemiseen käyttää huoletta vaikka tunnin. Aamupalaa tehdessä rupattelin parille keittiossä käyvälle kämppikselle ja annoin toiselle kokeiltavaksi edellisen kämppiksen mun huomaan jättämän pyörän. Aamupalan lomassa tein koko loppupäivän ruoat - pitkää päivää varten piti ottaa mukaan sekä välipalat että illallinen. 

Koska loppupäivä oli kokonaan opiskelua, otin aamun rennosti kirjoja lueskellen ja radiota kuunnellen. Yhdentoista jälkeen söin lounaan ja vähän ennen kahtatoista lähdin bussilla kampukselle. 


Ensimmäinen luento oli nimeltään Chinese Civics. Valitsin tälle lukukaudelle pari kurssia Kiina-opintoja, koska tajusin syksyllä että en tiedä siitä kulttuurista yhtään mitään. Jo nyt parin luennon jälkeen muutamat kiinalaisen kämppiksen oudot reaktiot ovat kirkastuneet - olisinpa tiennyt nämä jutut jo aiemmin. Muutenkin Kiina-kurssit ovat tosi mukavia. Meitä on luennoilla vain 6-8 henkeä, ja kaikki muut ovat tanskalaisia. Pienessä ryhmässä on kuitenkin tosi rento henki, ja opettajatkin ovat välittömämpiä ja tutumpia kuin yleensä. Lisäksi pieni ryhmä painostaa opiskelemaan paremmin - on vähän pakko lukea artikkelit luennoille, kun on pienessä ryhmässä muut huomaa heti jos ei tiedä mistä puhutaan, hehe. 

Keskiviikon luennon aiheena oli kiinalaisten yritysten kansainvälistymisstrategiat, joita opetti kiinalainen proffa. Oikein mielenkiintoista. Itse jouduin kuitenkin lähtemään luennolta vähän etuajassa, sillä seuraava luento alkoi vartin päästä viiden kilometrin päässä keskustassa. Matkaa ei taita millään vartissa, ei bussilla eikä pyörällä, joten olen todennut että helpointa on napata molempien luentojen päistä pari minuuttia matka-aikaan. Hyppäsin siis kampuksella bussiin ja ajelin keskustaan.


Iltapäivän luento oli tässä huippuhienossa arkkitehtuuriaineiden rakennuksessa, jonka isojen ikkunoiden vuononäkymät meinasivat kovasti haitata keskittymistä. Luento kuului kurssiin nimeltä Introduction to Scandinavia, joka nimestään huolimatta esittelee lähinnä Tanskan kehitystä ja erityispiirteitä. Tämänkertaisen luennon aiheena oli tanskalainen taide, ja se miten se kuvasi maan kehitystä. Luennoitsija väläytteli kuvia maalauksista, taiteilijoista ja muusta mainittavasta kertoillen samalla Tanskan tarinaa suurvalta-ajoista eteenpäin. Lisäksi saimme kuulla tarinoita niin viikinkihaudoista, Kööpenhaminan sisustusliikkeistä kuin Grönlannistakin.  Mielenkiintoista knoppitietoa.

Luennon alussa luennoitsija kyseli opiskelijoiden kotimaita, kurssi kun on suunnattu vaihtareille, ja jostain syystä innostui mun suomalaisuudesta. Luennollakin hän vertasi Tanskaa monta kertaa Suomeen, ja Alvar Aallon arkkitehtuuri oli nähtävästi tärkeässä osassa tanskalaisen muotoilun kehitystä. Kuulemma tanskalisten mustavalkoinen tyylitaju on suurelta osin Aallon funktionalismin peruja. 

Luennon jälkeen rouva luennoitsija jalkautui opiskelijoiden pariin, ja tuli kovin innoissaan puhumaan mulle Suomesta. Vertailtiin vähän suomalaista melankoliaa ja tanskalaista huumoria todeten niiden olevan reaktio samoihin pimeisiin talviin, ja hän hehkutti suomalaista taidetta ja historiaa. Jotenkin puhe kääntyi kirjoihin, ja hän alkoi kirjallisuuden professorina laatia mulle lukulistaa tanskalaisista klassikoista joihin olisi hyvä tutustua. Juuri sellaista olinkin kaivannut! Aika sattuma. 


Luento-osuuden jälkeen kurssi jatkui elokuvanäytöksenä. Suoritusvaatimuksiin kuuluu yhden tanskalaisen elokuvan katsominen, ja tänään meille näytettiin synkkä komedia nimeltä Adams æbler (Adam's Apples). Leffa on kuulemma todella tunnettu ja suosittu, ja kuvaa hyvin tanskalaisten kierohkoa huumorintajua. Itse ainakin tykkäsin ja näin elokuvan hauskana, mutta osa muista opiskelijoista ei tainnut ihan saada elokuvan huumorista kiinni. Kovimpaan ääneen taisi nauraa tanskalainen opettajamme.

Yliopisto-opinnot päättyivät siltä päivältä puoli seitsemän maissa, ja lähdin saman tien kävelemään tanskantunneille läntiseen keskustaan. Seitsemältä alkavalla tunnilla oli tavanomaisen mukava tunnelma, varsinkin kun selvisi että kyseisellä kerralla katsomme lyhyteokuvan. Päivästä tuli siis oikea leffapäivä! Tanskantunnilla katsotun leffan nimi oli Dennis, ja sekin oli aika synkkäsävyinen mutta hauska pätkä. Elokuvan jälkeen keskustelimme tanskaksi sen tapahtumista, tosin totesimme ettei sanavarastomme ihan vielä riitä moiseen. 

Tanskantunti päättyi yhdeksältä, ja kavereille hyvää talvilomaa toivoteltuani hyppäsin taas bussiin ja ajelin kotiin. Kylmä tuuli puhalsi kun kävelin bussipysäkiltä kotiovelle, mutta kotona odotti aamulla tehty tortilla ja kaksi postin tuomaa kirjettä Suomesta. Kuin piste iin päälle hyvän päivän suhteen. 


maanantai 15. helmikuuta 2016

Terve!

Nuolaisin ennen kuin tipahtaa. Viimeksi iloitsin siitä, miten tauti taittui parissa päivässä. Seuraava mitä tapahtui oli totaalinen uuvahtaminen ja kuumeen palaaminen. Viikon puolivälissä ehdin käydä yhdellä luennolla ja ruokakaupassa, kun päädyinkin taas vuodelepoon loppuviikoksi.

Moinen vointi ajoikin tutustumaan tanskalaiseen terveydenhuoltoon. Täällähän ei ole erillistä opiskelijatetrveydenhuoltoa kuten Suomessa, vaan jokaiselle Tanskassa asuvalle on osoitettu oma lääkärikeskus. Minunkin hekilökortissani lukee Lægerne ved Sauers Plads ja puhelinnumero johon soittaa jotta sinne pääsee käynnille. Yleensä numerosta on vastannut tanskankielinen puhelinvastaaja, mutta tällä kertaa kävi tuuri ja pääsin puhumaan ihmiselle. 

Siitä eteenpäin kaikki kävikin ihmeen kätevästi. Puhelimen toisessa päässä kuunneltiin suurinpiirtein mitä selitin oireiksi, ja noin toisen lauseen kesken todettiin että tule kahdeltatoista. Ajelin bussilla paikalle, vedin korttini kortinlukija läpi ja kone kertoi että minulle on aika klo 12. Heti pian minua huudeltiin verikokeisiin, jonka jälkeen odotin noin viisi minuuttia ja pääsin englantia sujuvasti puhuvan lääkärin huoneeseen. 

Lääkäri kuunteli keuhkot, tsekkasi verikokeen tulokset ja totesi että virustauti, ei voi tehdä mitään. Mene kotiin ja lepää. Hymyiltiin, toivoteltiin hyvää viikonloppua ja lähdin kotiin. Koko käyntiin meni ehkä 15 minuuttia. Ihmeellistä, ja ihanaa. 

Täällä olen sitten levännyt, katsellut aina pari jaksoa tv-sarjoja päivätorkkujen välissä ja niistänyt pari nenäliinapaketillista. Miettinyt, että tähänkö tämä vaihtoaika nyt kuluu. Pohtinut että voisi lukea luentomateriaaleja ja todennut sitten etten jaksa edes istua, joten ehkä ei kannata. Lopulta sunnuntaina alkoi taas olla tutun levoton olo, ja kuume ei ole sen koommin palannut. Kärsivällisyys palkittiin.

Tänään maanantaina olin yhdellä luennolla ja ruokakaupassa. Ulkona sää oli huikaisevan ihana, raikas ja keväinen, ja mieli olisi kovasti vetänyt puistoihin, kaupungille, matkoille, mihin tahansa paitsi kotiin neljän seinän sisälle. Olin kuitenkin luvannut itselleni että käyn vain luennolla ja tulen sitten varmuuden vuoksi kotiin lepäämään. Kyllä harmitti ja ärsytti, mutta sitten kun komensin itseni päiväunille ja heräsin kolmen tunnin päästä paljon elävämmän tuntuisena ja iloisempana, totesin että ratkaisu oli oikea. Ehdin ulkoilemaan vaikka joka päivä tästä eteenpäin, kunhan ensin maltan ihan oikeasti kunnolla karistaa taudin pois.  

tiistai 9. helmikuuta 2016

Laskiaistauti

Helmikuu, ja kaikki sosiaalisen median sivut ovat täynnä suomalaisten kavereiden laskiaispullia ja runebergintorttuja. Voi miten olenkaan kateellinen. Helmikuu on vuoden paras leivossesonki, eikä runebergintorttuja - tai runebergintorttukakkua - voita mikään. Onneksi laskiaista sentään vietetään Tanskassakin. Viikonloppuna täällä on ilmeisesti ollut paikoin aitoa karnevaalimeininkiä, varsinkin lapsilla. Naamiaisasuja ja vastaavaa. Itse en nyt päässyt todistamaan mitään tästä, sillä kuumetauti kaatoi sunnuntaina sängyn pohjalle.

Yskästä kasvanut kuume ja väsymys pitivät pari päivää otteessaan, mutta onneksi Fazerin sininen ja appelsiinit auttoivat nopeasti, ja tänään olen taas jaloillani. Taudin päättymisen tietää aina siitä, että tekee mieli siivota. Tuulettaa ja lakaista ja hakata tyynyistä kaikki basillit pois. Nyt pölyt piti saada nurkista senkin takia, että vaikka kuume väistyi, on kurkku yhä kuin autiomaa kaktuksineen. Yhtään pölyhiukkasta en nyt tarvitse tähän yskittämään lisää. 


Onni onnettomuudessa on sekin, että tautisena raahauduin ruoan perässä kaupan sijasta lähileipomoon. Omenamehun ja leipien lisäksi sieltä tarttui mukaan uusi tuttavuus - tanskalainen laskiaispulla. Oli muuten överein pulla mitä olen koskaan syönyt - suklaakuorrutteen lisäksi sisällä on tutut kermavaahto ja vadelmahillo. Mitä mainiointa taudinkaatoruokaa siis. Ja yhden syötyään pärjääkin taas vallan hyvin seuraavaan laskiaiseen saakka...

perjantai 5. helmikuuta 2016

Nolo fanityttö tässä hei

Oi niitä teinivuosia, kun tunsi lempibändinsä kaikki sanoitukset, levyjen julkaisupäivät ja soittajien elämät kengännumeroa myöten. Kyllä on meno muuttunut - nykyään en tunnista suosikkejani edes metrin päästä. Tämän totesin kun olin viime lauantaina keikalla, ja juotavaa ostaessani pohdin mitä tiskiin nojailevat heput oikein tuijottavat. No, keikan alkaessa samat heput kiipesivät lavalle. Olin mulkoillut lempibändini solistille ja basistille. Hups. 

Onneksi olen kuitenkin sen verran perillä lemppareistani, että tiedän milloin ne konsertoivat kotikaupungissani. Kun Northern Winter Beat toi The Tallest Man on Earthin Aalborgiin, ostin lipun samantien. Ja kyllä kannatti.

Lauantai-iltana Nordkraftin Skråenissa esiintyi ensin Adrian Crowley. Irlannista saapunut artisti oli itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta jäänee soittolistalle pitkäksi aikaa sykähdyttävän äänensä ansiosta. Crowleyn pikkukeikan jälkeen lauteille kiipesi Tallest Man yhtyeineen, ja olin ihan myyty. Vaikka poppoon musiikki on loistavaa ihan äänitettynäkin, oli tämä niitä bändejä jotka ovat livenä parhaimmillaan. Solistina toimivan Kristian Matssonin energia, biisit ja huhhuh mitkä kitaransoittotaidot olivat ihan omaa luokkaansa. Loistobiisi toisensa perään, mukana vähän viulua, vähän pianoa, olaviuusivirtamaista tanssahtelua ja tajuton määrä karismaa. Alussa laulajan liiasta puhumisesta moittima yleisö hiljeni kuuntelemaan, taputtamaan ja laulamaan mukana. Ja kun viimeisenä kappaleena soitettiin suosikkini The Dreamer, en olisi voinut olla onnellisempi. 


tiistai 2. helmikuuta 2016

Silta - paras tanskantunti

Loputtomien kehujen ja ylisanojen innostamana aloin joulukuussa katsoa Siltaa. Se oli vuoden parhaita päätöksiä. Tanskalais-ruotsalainen tv-produktio imaisi heti sisäänsä. Ensimmäisen kauden hotkaisin projektin loppumisen ja Suomeen lentämisen välissä, ja kun lentokoneesta näin Juutinrauman sillan livenä olin ihan fiiliksissä. Joululomalla koetin puhua Sillasta kokoajan kaikkien kanssa, ja toista kautta aloittaessa tunnusmusiikki tuntui jo vanhalta ystävältä. Sekin kausi hujahti, kröhöm, päivässä, ja nyt hartain toiveeni on että kolmoskausi saapuisi Netflixiin vähän äkkiä. 

Silta keskittyy Juutinrauman sillan yhdistämiiin kaupunkeihin, Kööpenhaminaan ja Malmöön, ja niihin levittäytyvään rikosvyyhtiin jota Ruotsin ja Tanskan poliisijoukot yhteistyössä selvittävät. Huikean jännittävä juoni, nopeatempoinen kerronta ja varsinkin loistavat henkilöhahmot vangitsivat näytön ääreen ensimmäisestä jaksosta alkaen. Varsinkin ruotsalaisen poliisin Saga Norénin hahmo on kompleksisuudessaan tavattoman kiinnostava. (Saati varsin ihailtava!)  


Aiemmin olen vältellyt rikossarjoja ja mitään vähänkään kammottavaa katsottavaa viimeiseen asti. Silta oli kuitenkin niin hyvin tehty, että lukemattomat asiat kiinnittivät huomion eikä sarja käynyt liian jännäksi. Toki pimeä joulukuu ei ehkä ollut ideaalein katsomisajankohta - vikoja jaksoja katsoessani hiivin yksin kotona ollessa seinien viertä pitkin varjoja tarkkaillen ja kolahduksia panikoiden. Vielä enemmän iholle jännityksen tuo se, että sarja sijoittuu Pohjoismaihin - tähä paikkaan missä olen nyt. Ajoittain jaksoista saattaa tunnistaa tuttuja Köpiksen katunäkymiä, ja koko se tanskalainen fiilis on nyt paljon läheisempi ja siten myös kiehtovampi.


Tanskalaisuuteen liittyykin aspekti, jonka takia olen antanut itseni fiilistellä Siltaa ihan olan takaa. Sen lisäksi, että se vie vielä lähemmän tanskalaisuutta ja tätä maata, opin sen kautta tanskan kieltä ihan loistavalla tavalla. Poliisikieli ja nopea dialogi eivät todellakaan mahdollista tanskaksi seuraamista (en osaa seurata edes tanskanopea tanskaksi), mutta kun näkee suomenkielisen tekstityksen ja kuulee tanskankieliset sanat, tulee yhdistelleeksi koko ajan uusia sanoja ja sanontoja. 

Tanskantuntien hyödyn huomaa, kun saa aina vain enemmän selvää Sagan ja Martinin puheesta, ja ruudun sammuttamisen jälkeen päässä pyörivät yleensä juonenkäänteiden lisäksi jostain alitajuntaan livahtaneet lauseet. Ja mikä parasta, kuullunymmärtäminen ja aksentti paranevat kuin itsestään. Sitä auttaa varmaan sekin, että sarjassa kuulee rinnakkain sekä ruotsia että tanskaa. Sekoittamisen sijaan erot jäävät mieleen kaikumaan.

Tanskalaiseen tv-tuotantoon voisi nyt vaihdossa ollessa tutustua enemmänkin - ihan kielenoppimisen kannalta, tottakai... Hehe. Seuraavana listalla on ainakin toinen tanskalainen rikossarja, maailmanlaajuinen hitti Forbrydelsen.