Nämä kadut kaupungin

Lähtölaskenta 40/50

Eli enää neljäkymmentä päivää lähtöön! Tänä viikonloppuna oon herännyt ajattelemaan sitä, mitä kaikkea jätän taakseni kun lähden. Mitä kaikkea tulee ikävä, tosi kova ikävä. 

Mun kotia, näitä leveitä ikkunalautoja, pikkuruista kylppäriä ja repsottavia tapetteja. 1920-luvulla rakennettuja seiniä, ikkunasta kuuluvaa kadun huminaa, sohvaa jolla oon nukkunut niin monet hyvät päikkärit.

Lähisiwaa, johon on kotiovelta vaan 80 askelta, ja josta oon ostanut niin monta pakastepitsaa etten tahdo edes ajatella asiaa. Kupittaan lähikauppoja jotka on auki pyhäpäivinäkin. Urheilupuistoa, maauimalaa, lintulampea, kaikkia luistelukertoja kesällä ja talvella ja sitä yhtä puistoa jonka nimeä en tiedä mutta josta tykkään myös kamalasti.

Näkymiä Turun yli Vartiovuorelta, Samppalinnasta ja Luolavuorelta. Kampusta, vihreine pusikkoineen ja vanhoine taloineen, Horttokujan puutaloja ja niille johtavia polkuja, uutta Feeniks-kirjastoa ja Bryggen aina samanlaista ruokaa. Aninkaistenmäkeä Tuomiokirkkosillaltanähtynä iltaisin, kun aurinko laskee mäen taakse. 

Sitä kun syksyisin kaduilla tuoksuu omenat ja kesäisin syreenit. Yliopistoliikuntaa ja uimahalleja. Pientä ja sotkuista keittiötäni, jossa oon oppinut puuhastelemaan melkein silmät kiinni. 

Jokirantaa, sitä miten se on kävelymatkan päässä ja jokaisena vuodenaikana niin tajuttoman kaunis. Läntistä rantakatua pakkasella aamuauringossa, syksyn lehtien saartamana ja elokuun pimeinä iltoina. Cafe Artia, Pure Foodinia, Sammakon kirjakauppaa, Kukaa, Dynamoa, Cosmicia, Pizzariumia, Gelateria Nuvolea, Kirjakahvilaa, Taco Nitoa ja vielä kerran Pizzariumia. 

Kaikkia paikkoja joihin voi mennä piknikille ja joissa olen ollut piknikillä, sitä miten jokaiseen katuun liittyy jo muisto jostakusta ihmisestä, sitä miten aina joku hakee tyhjät pullot jokirannassa. Kaupunginkirjastoa, niitä keltaisia tuoleja ja yläkerran musiikkihuonetta jonka löysin vasta viime kuussa. Kirjoja.

Föriä, Linnapuistoa, sitä näkymää illalla Kerttulinkadulla kun aurinko paistaa matalalta, Kupittaan Cittarin patonkeja, junamatkaa Orivedelle ja kaikkea siellä. 

Kaikkia ihania kavereita, tietysti. Sitä että yhdessä voidaan tehdä mitä vaan. 

Turun toria, euron pusseja iltapäivisin, ratikkajätskikioskia, mukulakiviä. Lehmuksia jotka pudottelee sitä ällöä nestettä, Tuomiokirkon lyöntejä ja sitä kun pyörä kolisee kun polkee kirkon ohi, Aboa Vetuksen alakertaa ja Piispankadun puutaloja. Marttia, Kupittaankatua kesäiltaisin, Kunnallissairaalankatua kaatosateella, kirsikankukkia keväisin, kaikkia mielettömiä sisäpihoja ja porttikongeja ja sitä että aina löyty jotain uutta ja mieletöntä.

Ruissaloa, varsinkin sitä yhtä mutkaa kesäisin. Sitä että aina odottaa väärän Hesen edessä. Yo-kylää ja sitä miten se on yhä mulle vieras ja eksyttävä. Liikennevaloja jotka osaan ulkoa, Kirjastosiltaa ja jokivartta pitkin pyöräilemistä, keikkoja Klubilla ja joskus myös Dynamossa, mun lähikukkakauppaa. 

Vaikka palaan Turkkuseen jo alle vuoden päästä ja samat kadut odottaa tallaajaa, tuntuu silti hurjan vaikealta jättää kaikki. Kaikesta tästä on tullut niin rakasta ja tuttua, että on vaikea uskoa että voisi olla jotain parempaa. Ja kuitenkin on. Juuri nyt on se hetki, kun pitää muistaa että maailma on täynnä kaikkea jännää ja ihmeellistä. Toinen toistaan kauniimpia puistoja, vihanneskojuja kadunvarsilla ja uusia lenkkimaastoja. Superihania kahviloita, auringonlaskuja uusissa maisemissa ja erilaisten seinien sisälle syntyviä koteja. 

Mutta silti, haikeaa. Turku on aina ollut rakas, mutta nyt sen vasta kunnolla tajuaa kun on lähdössä. Mutta toisaalta, on hyvä välillä lähteä että huomaa mikä on tärkeää. Ja löytää ehkä jotain uutta ja ihan yhtä ihanaa.