Kutsumattomat vieraat jääkää kotiin

Mitä sitä muutakaan parikymppinen tyttö tekisi sunnuntai-iltana kuin myrkyttelisi huonekasvejaan? Fiikus ja kumppanit ovat saaneet ikäviä kavereita ällöistä hämähäkeistä, jotka syövät lehdet ja imevät voimat. Kukkakaupan myyjä sanoi että myrkytä ja äkkiä! joten tässä sitä ollaan. Toivottavasti rakkaat paranevat.  

Joskus kokkaan vahingossa

Nykyään elämä on sen verta kiireistä, etten ehdi paljoa kokkailla kotona. Tai ehkä ehtisin, mutta priorisoin sen ajan mieluummin muuhun (lue = nukkumiseen) ja syön kunnon lounaan opiskelijaruokalassa. Tänä syksynä on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että hella saattaa seistä käyttämättömänä viikon ennen kuin paistan sillä yhden kananmunan. Sitten se on taan käyttämättömänä viikon. Epätavallista mulle, mutta jotenkin virkistävää. 

Joskus tulee kyllä vieläkin kokkailtua. Suunnitelmalliset ateriat tuntuu jäävän ajatuksen asteelle, mutta spontaanit ateriat pääsee ajoittain toteutukseenkin. Niinkuin tässä yhtenä iltana: tulin nälkäisenä töistä kotiin ja suunnittelin syöväni hedelmiä. Sitten tekikin mieli raejuustoa. Sille piti keksiä jotain seuraksi. Päätin pilkkoa paprikaa. Sitten jääkaapista löytyi tortillalevyjä. Päätin paistaa paprikat sipulin kanssa pannulla ja laittaa tortillojen väliin. Sitten löysin papuja. Heitin ne pannulle. Pöydällä lojui hunajaa. Heitin sitä sekaan. Ja pilkoin vielä hetken mielijohteesta manteleita joukkoon. Ja kas, iltakokkailuna olikin syntynyt lämmin ja herkullinen tortillatäyte, ihan vahingossa!

Samana päivänä kävi jotain muutakin kummaa. Menin ystävän kanssa parin tunnin jumpan jälkeen nälkäisenä kauppaan. Yleensä siinä käy niin, että mahan kurniessa ostaa kaikkea rasvaista ja sokerista, karkkia ja ranskiksia. Mutta nyt hämmennyttiin. Kummankin kroppa huusi proteiinia! kasviksia! ja ostoskoriin kertyi vain tervellisiä, fiksuja ruokia. Jäätelöaltaaseen en vilkaissutkaan. Niin kummaa, mutta hienoa! Jonkinlaista terveellistä kehitystä on havaittavissa.

Papupaprikatortillat

6 tortillalevyä

1 sipuli

1 suippopaprika

1 prk kidneypapuja

1 rkl rypsiöljyä

2 rkl hunajaa

2 tl soijakastiketta

ripaus suolaa

kourallinen manteleita rouhittuna

lisäksi raejuustoa

Suikaloi paprika ja leikkaa sipuli siivuiksi. Kuullota niitä pannulla öljyssä ajoittain sekoitellen, niin että ne pehmenevät. 

Huuhtele ja valuta pavut ja heitä ne kasvisten sekaan pannulle. Sekoita hetki ja lisää sitten ensin hunaja hyvin sekoittaen, sitten soija ja suola jälleen sekoittaen. Heitä lopuksi joukkoon mantelit ja paista noin minuutti. Käännä levy pois päältä ja anna hautua hetki jälkilämmöllä. 

Lämmitä tortillalevyjä hetki mikrossa ja kasaa niiden keskelle paputäytettä ja raejuustoa. Nauti lämpimänä ja onnellisena. 

You're beautiful and found

William Fitzsimmonsia on hyvä kuunnella, kun tenttikirjat huutelee, ulkona tuulee ja jääkaapi on tyhjä. Sitä on hyvä kuunnella, kun kaverit näkee painajaisia, kun kuulee vaan huonoja uutisia ja kun ystävät itkevät. Kun aamuisin ei jaksa nousta ja kun iltaisin ei jaksa käydä suihkussa, nousta sohvalta tai hymyillä.  

I will never, I will never

I will never let you break

I will never, I will never

I will never let you break.

Kaikki  järjestyy kyllä. Niin on asioilla tapana. 

Talven varalle

Kotona käydessä harrastin myös elämysmatkailua vanhempien kanssa. Auton takapenkillä istuen pääsin matkaamaan Keski-Suomeen ja käymään Suomen kaikissa huopatehtaissa. Niitä on kaksi.

Jylhien metsämaisemien keskeltä löytyneestä huopatehtaanmyymälästä ostin talven varalle maailman ihanimmat kengät, aidot huopikkaat. Ihanan paksua harmaata huopaa olevat nilkkurit ovat olleet toiveissa jo pidempään. Nyt ne lähtivät mukaan käsittämättömään 40 euron hintaan. Lisäetuna ihailin myymälän pihalla löntystäviä lampaita. Niistä oli ehkä näihinkin kenkiin tullut villa - aika metkaa. Ja ihanan aitoa. 

Näiden kanssa en palele koko talvena, enkä varmaan viitenäkymmenenä seuraavanakaan talvena! Nyt vain odotan lunta, että pääsen tonttuilemaan pitkin hankia. 

Onneksi olen reseptipankki

Tapahtui tässä kuussa töissä: työkaveri aloitti lauseensa "Hei muuten kuulkaa kun mulla on omenia..." ja kuuntelematta sitä loppuun minä huusin jo innokkaana "Mulle voi antaa!" Hieman nolosti kävi, kaveri olikin kyselemässä vinkkejä omenoiden käyttämiseen ruoanlaitossa eikä lahjoittamassa niitä pois. Ups.

Mutta onni onnettomuudessa oli, että oon aika hyvä reseptipankki ja nytkin luettelin aika joukon hyviä omenareseptejä luvaten kirjoittaa pari parhainta ylös. Se selkeästi kannatti - työkaveri ilahtui ja lupasi tuoda mulle pari omenaa kiitokseksi. Ja seuraavana päivänä mulla oli laukussa paperille riipustettuna pari herkkua ohjetta, ja työvaatekaapissa odotti pussillinen omenoita. 

Kotona noudatin omia neuvojani ja paistoin omenoista piirakan. Jokavuotinen syksyn kohokohta on tehdä Anna Bergenströminn Pienen piirakkakirjan ohjeella Linnanpiirasta, joka on ehkä maailman parasta omenapiirakkaa. Tällä kertaa vähän muokkailin ohjetta, pienensin ja fiksasin, ja tulos oli jälleen taivaallinen. Oi syksy, oi omenat! 

Rukiinen linnanpiiras

250 g margariinia

5 dl vehnäjauhoja

1 1/2 dl ruisjauhoja

1 1/2 dl sokeria

1/4 tl suolaa

3/4 tl leivinjauhetta

8 keskikokoista omenaa

Sulata margariini kattilassa tai mikrossa ja laita se sivuun jäähtymään. Sekoita kulhossa kuivat aineet keskenään. Kaada sekaan margariini ja sekoita taikinaksi. Taikina saa olla murumaista, älä huoli.

Voitele pyöreä piirakkavuoka ja kaada sinne 2/3 taikinasta. Painele se tiiviisti pohjalle ja reunoille. 

Poista omenoista siemenkodat ja pilko ne mukaviksi lohkoiksi, riippuen pidätkö piirakassasi pienistä vai suurista omenanpaloista. Levitä lohkot pohjan päälle tasaiseksi kerrokseksi. Murustele loppu taikina omenoiden päälle kuorrutteeksi.

Paista piirakkaa uunissa 200 asteessa 35-40 minuuttia, tai kunnes se on ruskettunut kauniisti. Nauti!

7015 aamua

Tähän maisemaan heräsin vähän yli 19 vuotta elämästäni. Aamu aamulta verhojen takaa paljastuivat samat koivut ja vanhat katajat, vain väritys ja valo muuttuivat. Tie vie yhä samaan suuntaan, aurinko nousee yhä vuorten takaa. Tähän on hyvä herätä vielä nytkin, vaikka (ja koska) se on harvinaista herkkua. Nukkua pitkään, nykäistä sängyssä köllötellen rullaverho auki ja sukeltaa keltaiseen maailmaan. Mielimaisemani. 

Historia elää

Turun päivään kuului ihanan ilotulituksen lisäksi vaikka mitä muuta. Itse vietin spontaanina sunnuntaita ja kipaisin hetken mielijohteesta Turun Hovioikeuteen avoimien ovien päivään. Jo pyörätiellä kiemurteli vastaan ulko-oville ulottuva jono, mutta pienen odotuksen jälkeen pääsin ystäväni kanssa ihmettelemään ovien sisäpuolista maailmaa. 

Akatemiatalo, jossa hovioikeus siis pitää majaansa, on valmistunut vuonna 1817, ja siitä lähtien se on nähnyt paljon ja monenlaista. Opastetulla kierroksella kuulimme muun muassa Turun palosta, kummituksista, Suomen presidenteistä, Venäjän keisareista ja oikeuden käytönnöistä. Talo on täynnä historiaa ja upeita taide- ja arkkitehtuuriyksityiskohtia, kuten symmetrian vuoksi rakennettuja ovia, jotka eivät johda minnekään. Seiniä koristaa lukemattomat upeat maalaukset, esimerkiksi Venäjän keisari Aleksanteri  

I:n valtava muotokuva. Vaikka kiersimme vain toisen kerroksen, kului siihenkin puoloitoista tuntia lähes lakkaamatonta tarinointia. 

Historia saa mut aina ihan sekaisin. Hovioikeudessa menneisyyden läsnäoloon teki lisävaikuttavuutta se, että sitä kaytetään vielä aktiivisesti. Ihmiset tosiaan tekee siellä töitään, kulkevat päivittäin samoilla käytävillä kuin jo 1800-luvun tuomarit kulkivat. Istuvat samoilla tuoleilla millä ennen istuttiin, niillä joita mä ihailin uskaltamatta koskea. Niinkuin kierroksen vetäjät totesivt, talo on elävä museo. Ja todella upea sellainen.   

Jotenkin taas huomasi puuseppäopintojen vaikutuksen, kun kaikista eniten taisin olla innoissani alkuperäisparketeista 1800-luvulta. Mutta olivat hienoja!

Baby you're a firework

Harvoja asioita jaksan intoilla yhtä paljon kuin Turun päivän ilotulitusta. (No okei ehkä ei ihan niin harvoja. Mutta silti.) Mikä siinä onkin, että taivaalla välkkyvät valot saavaat niin suurta riemua pienessä ihmisessä aikaan? Tähän ei todellakaan löydy mitään järkiperusteita - jonkin niissä vain riemastuttaa. Ilotulituksessa on yllätyksiä, yhteisöllisyyttä ja aavistus jännitystä ja seikkailua. Kontrastien kauneutta, valoa pimeyteen, taloista kaikuvaa pauketta... Sydän vain hyppii aina vähän tiiviimmin tulitusten välkkeessä.

Turun päivän ilotulituksessa on vielä yksi ihana elementti lisää. Se juhlistaa uutta kotikaupunkiani, rakasta Turkua. Eläköön Turku, mon amour! 

Missä ja milloin

Syyskuu on suonut ihmeellisiä lämpöjä. Lauantaina töihin kävellessä oli varmasti ainakin +25 ja varpaat hikoili tennareissa. Oli vaikea asennoitua siihen, että syyskuussa voi paahtua teepaidassa. Ja nyt kun tuuli kääntyi, on vaikea tajuta että ulkona tarvitsee oikeasti takin. Onneksi olin elossa lauantaina, kävelemässä hitaasti jokirantaa, istumassa kiviportailla silmät sirrillä auringossa, putoavien keltaisten lehtien sateessa. 

Hold me fast

Näihin pitkiin syysaamuihin (ja päiviin, ja iltoihin) on asettunut asumaan Mumford & Sonsin Babel-albumi. Taidokasta soittoa, juurevaa laulua, kauniita sanoja ja ylipäätään lämmintä tunnelmaa täynnä olevat laulut vierittää tunteja eteenpäin, häivyttää kovan hiljaisuuden ja pehmentää ajatukset. Sunnuntai-aamu lämpimän peiton sisällä, valon kajastus verhojen välistä ja 

hold me fast, Hold me fast

Cuz I'm a hopeless wanderer

And hold me fast, Hold me fast

Cuz I'm a hopeless wanderer

And I will learn, I will learn to love the skies I'm under

And I will learn, I will learn to love the skies I'm under

The skies I'm under