Lähtölaskenta lähtöön

Laskin että tänään on tasan viisikymmentä päivää vaihtoon lähtöön. Lennän Aalborgiin siis 21.8, joten vielä on aika paljon aikaa nauttia Turusta ja kodista. Ja kröhöm selvitellä kaikkia järjesteltäviä asioita, jotka olen täysin sulkenut mielestäni moneksi kuukaudeksi...

Ajattelin kuitenkin alkaa tästä päivästä eteenpäin laskemaan päiviä. Viisikymmentä on kiva pyöreä luku, josta on kiva aloittaa, ja laskeminen voisi myös auttaa orientoitumaan siihen kuinka paljon aikaa lähtöön on. Sekä kannustaa hoitamaan niitä asioita. To do -listalla on ainakin matkavakuutus, muuttoilmotus sekä sellainen pikkujuttu kuin vuokran maksaminen ennen lähtöä...

Ja koska mielestäni vaihtoon lähtemiseen kuuluu olennaisesti jo se aika ennen lähtöä, kaikki orientoituminen ja haikeus ja pakkaaminen, päätin kertoa täällä viiden päivän välein lähtötunnelmia ja vaihtokuvioita. 

Tästä se alkaa.

Lähtölaskenta 50/50

Mitä muutakaan sitä kirjanainen tekisi ensimmäiseksi matkustamista suunnitellessaan kuin valitsisi mukaan otettavat kirjat? Niinpä. Mietin Tanskaan pakattavia kirjoja jo ennen kuin tiesin varmuudella pääseväni vaihtoon. Vaikea ja tärkeä valinta on nyt tehty. 

Mukaan lähtevät kasan päällimmäiset kolme kirjaa: Michael Ondaatjen Englantilainen potilas, Rosa Liksomin Hytti numero 6 sekä Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu. Ja jos matkalaukkuun mahtuu, harkitsen ottavani mukaan vielä jonkun noista kolmesta alimmasta. Saa nähdä.  

Miksi otan mukaan juuri nuo kolme? Tässä on kuulkaa takana tarkkaan mietitty logiikka. Kun mukaan voi pakata vain ihan muutaman kirjan, joilla pitäisi kuitenkin pärjätä 10 kk, (toki Tanskasta saa kirjoja englanniksi, mutta tiedän että tulee hetkiä jolloin on ihanaa lukea omalla äidinkielellä) pitää kirjojen kestää monta lukukertaa. Niihin pitää voida tarttua millä tuulella vain, lukemista pitää voida jatkaa vaikka keskeltä kirjaa, ja sitten olisi myös kiva jos kirjat olisivat yleisestikin hyviä. Syväanalyysia aiheesta tehtyäni totesin, että edes maailman kiehtovin juoni ei kestä kovin montaa lukukertaa lyhyen ajan sisällä. Matkakirjalla pitää olla muita ansioita. 

Kirjahyllyä tuijoteltuani päädyin näihin kolmeen, joita kaikkia yhdistää se kaikkein tärkein tekijä - kaunis kieli. Kaikkien kolmen kirja teksti on sellaista, että sitä voi lukea ihan itsensä takia. Tarinat ovat hyviä, mutta kaunis kerronta ja tuokiokuvat houkuttavat tarttumaan kirjoihin yhä uudestaan. Näihin uskon uppoutuvani helposti yhä uudestaan ja uudestaan vuoden aikana.

Kirjanaisen leffavinkki

Kesäloma on sitä autuasta aikaa kun elämässä on tilaa kirjojen lukemiselle. Iltaisin ei häiritse työt, ei tenttikiireet eikä edes bileet - voi avata ikkunan, kuunnella ylämäkeen kiihdyttävien bussien kolinaa ja uppoutua kansien väliin. 

Joka kesä mulle iskee kuitenkin tässä kesäkuun jälkipuoliskolla tila, jota kutsun lukuövereiksi tai kirjakrapulaksi. Alkukesän innossa on tullut vahingossa lukaisseeksi muutaman kirjan liikaa, ja yhtäkkiä lukeminen alkaa jos ei nyt ihan ällöttää niin ainakin uuvuttaa. Taas kävi niin. Nyt osasyynä on tosin työpaikan näyttöpäätteellä väsyneet silmät ja aikaisten herätysten univelka, mutta seuraus on sama - kirjoihin on hetken aikaa vaikea tarttua.

Onneksi on kesä ja puistot ja pesiskerho ja jokiranta. Maauimalat ja pyykkivuorot ja Luolavuoren laki. Niin, ja leffat.

Viikonloppuna katsoin leffan, josta on pakko kertoa. Se oli Once, pienen budjetin musiikkileffa irlantilaisesta katusoittajasta ja siirtolaistytöstä, jotka musiikki yhdistää. Se on vähän heiluvia kameroita, kotitekoisia lavastuksia ja kauniita hetkiä. Ja ihan järisyttävän hyviä laulua. 

Hurmaannuin aika kokonaan - jo itse elokuva oli kovin ihana. Sellainen koskettava mutta kepeä, ja mukana oli paljon enemmän aitoa tunnetta kuin parhaissakaan Hollywood-tuotannoissa. Kaikki ei mennyt niin kuin saduissa sanotaan ja salaa toivotaan, mutta elämä oli silti hyvä. Mutta leffaakin enemmän rakastin näitä lauluja, joiden ympärille se oli kudottu. Muusikko Glen Hansard oli vielä itse päätynyt pääosaan, ja kun hän ääni käheänä kajautti menemään niin ah! Kylmiä väreitä!

Leffan tunnuslaulua Falling slowly olen kuunnellut jo vuosia sitten itse leffan näkemisestä haaveillen. Taas kerran voi vain todeta, että hyvää kannattaa odottaa. Laulu syveni leffan mukana vielä valtavasti, ja saman tien kotona alkoi soida päivästä toiseen leffa koko soundtrack. Suosittelen.

Arki

Mitä se on? Päiviä, viikkoja, rutiineja ja aikaisia herätyksiä? Kylmää kaurapuuroa ja samaa sosekeittoa viisi päivää putkeen? Jokatiistainen jumitus ja sadekuurot?

Mun elämässä on pitkästä aikaa tasaista arkea. Viikottaisia toistuvia tapahtumia, joka aamu herätys samaan aikaan ja kiinteät lounasajat. Sellaista ei ole opiskelu ja iltatyöt tarjonneet vuosiin. Vielä toukokuussa vahvasti epäilin kykyäni elää tasaista ja aikaisiin herätyksiin perustuvaa elämää. Kun on tottunut välipaloihin ja päiväuniin, tuntuu mahdottomalta luopua niistä. Miten muka voi toimia, jos ei voi väsymyksen iskiessä levätä katsomalla youtube-pätkiä tai ottaa nokosia?

Vaikka arki ja unirytmi kuulostivat etukäteen karuilta, on kaikki se ollut kuitenkin hirveän nautittavaa ja hyvää. Toki välillä kaikki tökkii. Aamulla ei jaksaisi herätä, töissä itkettää kun ei ole nukkunut kolmeen yöhön kuin pari tuntia ja silti pitäisi olla skarppina, kotona ei jaksa kokata kuin linssipataa ja sekin lentää hellan ja kaapin rakoon. 

Mutta sitten kuintekin niitä kivoja juttuja on enemmän kuin kurjuutta. Mun peruspäivät on täynnä monia pieniä ihania hetkiä ja tapoja. 

On se rakennustyömaa, jonka ohi kävelen joka päivä ja jonka edistymistä on kiva seurata. On korkeat portaat, jotka on joka päivä helpompi kipittää ylös. 

On kirjaston leffaosasto, jonka olen löytänyt uudelleen kun väsyneet silmät ovat kieltäytyneet lukemasta kirjoja. On jokaperjantanen pulloarvonta töissä (josta voitin viinipullon tällä viikolla!) ja mukavat kahvihetket.

On ne työkaverit joiden kanssa nauretaan niin että käytävä kaikuu. On vihreä kampus ja monipuoliset lounaat. On tuntemattomia jotka lainaa aurinkolaseja kun meinaan palaa pesiskentällä, ja on kaikkialla kukkivat ja tuoksuvat syreenit.

On oma työpiste ja säädettävä pöytä. On Keskiaikaiset markkinat joiden takia kampus tuoksuu savulle ja grillaukselle. On joka-aamuinen puuro, joka kantaa pitkälle päivään.

On pisamat naamassa ja punaiset varpaankynnet. On valoisat illat ja aamut. On aikaa tehdä ruokaa ja juoda teetä, on aikaa käydä lenkillä ja olla vaan.

On jokiranta, joka on taas olohuone työmatkan sijaan. On sateiset päivät, jolloin voin käyttää sateenvarjoa kun ei tarvitse aina pyöräillä kauas. On ihan vapaat viikonloput, jolloin aikaa on rajattomasti. 

Kadonnut kesäkuu

Olen riisunut kotia pikkuhiljaa kaikesta turhasta ja vanhasta. Heittänyt turhat muovirasiat roskiin, jakanut kasveja kavereille ja lainannut dvd:t vuodeksi siskoille. Vessan seinältä irrotin kurtistuneet ja kulahtaneet kuvat. Niiden tilalle kiinnitin kesäksi jostain esiin ilmestuneen paperisen puhekuplan. Se kysyy: Minne katosi päivät?

Kysymys on pyörinyt paljon mielessä viime aikoina. Minne kesäkuu meni? Miten on hujahtanut jo neljä vuotta yliopistossa? Kuinka olen jo kaksikymmentäneljä, mihin viikot vierivät ja päivät katoavat?

Tämä kesä ei ole tuntunut kesältä samalla tavalla kuin edelliset kesät. Iltatöiden tahdittamien kesien jälkeen on hassua olla päivät töissä ja jakaa illan tunteja harrastuksille. On erilasta olla, kun ei ole aikaa loikoilla puistossa ja tehdä pitkiä pyörälenkkejä. Kun voikin silti istua jokirannassa ja käydä illalla kaupassa ilman kiirettä. Kun töihin voi sateella vain kävellä, kun aika kuluu ilman turhautumista, kun viikonloput ovat vapaat. 

Ja onhan tämä kesäkuu ollut vähemmän kesäinen kuin voisi toivoa. Se ei sinänsä haittaa yhtään - mun on hyvä olla säällä kuin säällä. Mutta kesältä elämä ei ole juuri maistunut. 

Toisaalta pitkästä aikaa on hyvä olo ajan kulumisesta. Töissä ollessa viikot juoksevat ohi tasaista laukkaa, mutta se tuntuu hyvältä. Olen samassa rytmissä. 

Ehkä yksi syy on se, että käytän tuntini mielekkäästi. Ehkä toinen on se, että kaikki on kovin hyvin. Hyvä olla tässä ja nyt. Hyvä herätä töihin ja kuunnella illalla kotikadun kolinoita. On hyvä olla olemassa. 

Itkisinkö onnesta

Jotain kummaa on nyt ilmassa. Olen jatkuvasti ihan tippa linssissä ja pala kurkussa milloin mistäkin elämää suuremmasta ihanasta. Tai niin. Taidan kyllä pakahtua vähän aina ja kaikesta, joten ehkä tässä ei nyt olekaan mitään erityistä toukokuun taikaa. Rentoutuneena vain on alttiimpi vaikutteille ja näkee maailman kirkkaammin.

Aikoinaan parin vuoden takaisessa burn outissani tuntui siltä, etten enkää koskaan iloitse mistään. Kaikki normaalit ilonaiheet tuntuivat kadonneet, eikä mikään koskettanut. Kaikki oli surkeaa ja kamalaa ja toivotonta, ja pahinta oli se miten tuntui että sellaista elämä aina tulee olemaan.

Nyt mietin tuota aikaa, kun löysin itseni kadulta maailman leveimmän virneen ja keveimmän askeleen seurasta. Miten sitä silloin tuntui että koskaan ei enää ole iloinen, ja nyt on monta kertaa päivässä niin iloinen että haluaisi heittää kärrynpyöriä. Vaikkei edes tapahtu muuta kuin arkisia asioita. Vaikka vain kävisi kaupassa. Miten nykyään osaa taas iloita niin pienistä asioista ja katsoa ympärilleen niin onnellisena ja kiitollisena. Kaikki menee kyllä hyvin. Kaikki järjestyy kyllä. 

Perjantaina suuntasin kirjastoon palautelemaan kirjakasojani, ja sisäpihän ohi kävellessä bongasin sieltä puhallinorkesterikonsertin. Yhtään epäröimättä marssin yleisön sekaan istumaan, ja ajoitus oli täydellinen - konsertti alkoi samantien. Orkesteri soitti letkistä, klassista ja Game of Thrones -tunnusmusiikkia, minä hymyilin niin että suupieliä särki, nostin edessä istuvalta pudonneet servetit maasta ja nyyhkin hiljaa mielessäni kun eturivun pikkujäbä huudahteli "Bravo!"

Töissä olen saanut sekä istua tietokoneen ääressä että kierrellä aurinkoisella kampuksella papereita kuljetellen. Molemmista hommista tykkään niin paljon että hämmentää - minäkö oikeasti nautin toimistotyöstä? Kyyneleet meinasi tuoda töissä silmiin varsinkin yliopiston sivuilta löytynyt sääksikamera, josta olen ottanut tavakseni seurailla lintupariskunnan pesimispuuhia aina kun ajatukset kaipaavat lepoa. Sääksenpesä ja maisema Airiston ylle tuo toimisoon palan luontoa. Jotenkin se, että siellä ne linnut juuri sillä hetkellä elelee ja lentelee tekee maailmasta vähän todemman. 

Vähän todemmaksi on tullut tämän viikon lopulla myös ensi vuoden vaihto - sain sekä asunnon että syksyn opinto-ohjelman tiedot sähköpostiini! Jälkimmäisestä fiilikset oli huikeat ja liikuttuneet, jotenkin tajusin taas hieman enemmän että oikeasti lähden Tanskaan. Ja että oikeasti saan opiskella niitä huikeita kursseja! Onnentyttö. Asuntoilmoitukseen ensireaktioni oli sen sijaan apua. Apua oikeasti tuonne sitä mennään asumaan. 

Mutta hetken päästä teki mieli taas tehdä kärrynpyöriä.

Vonkaleet

Tässä ostan vuosi sitten Israelissa avokadoja:

Ja tässä ovat samat avokadot nyt:

Koko on enne, voisi tässä tapauksessa todeta. Olin israelinserkkujen lähikaupassa ihan ihmeissäni, kun avokadot olivat siellä puolet isompia kuin Suomessa. Tuollaisia melkein kahden nyrkin kokoisia. Syömisen lisäksi niissä taisi olla kasvuvoimaakin tuplasti, sillä vuodessa niistä on kasvanut ihan mahdottomia vonkaleita. Ruukuista puskevat versot kurkottelevat pituutta kuin kasvupyrähdyksessä olevat teinit. Kohta varmaan muuttavat jo isompiin ruukkuihin.

Niin ne lapset kasvavat...

Syö aina lautanen tyhjäksi

Jotenkin oon aina ajatellut että tää mun ekoiluinto on ihan omaa keksintöäni. Että jossain vaiheessa olen vain hoksannut miten pitää toimia eettisesti ja kestävästi ja alkanut soveltaa sitä omaan elämään. Vihreistä arvoista on tullut niin iso osa omaa identiteettiä, että olen alkanut ajatella niiden olevan sisäsyntyisiä, jotain minkä minä itse olen itselleni löytänyt.

Mutta eihän se nyt niin mene.

Tässä yhtenä päivänä aloin ajatella, että mitä kaikkea ekologisen elämän malleja olenkaan saanut vanhemmiltani jo lapsesta asti. Mieleen tulvi vaikka mitä pieniä juttuja, jotka ovat aina olleet arkea ja itsestäänselvyys. Niiden arvon olen alkanut ymmärtää vasta nyt, kun omassa elinpiirissäni tapaan ihmisiä joille esimerkiksi kierrättäminen on jotain täysin vierasta. 

Ympäristötietoisuuden siemenet on kylvetty minuun jo pienenä - varmaan ihan tahattomasti, ja onneksi ilman paatosta. Nykyään monet asiat ovat jo niin itsestäänselviä, että en aina edes tajua toimivani tietyn periaatteen mukaan. Tästä (ja paljosta muustakin) saan kiittää ihania vanhempia, joilla on jalat maassa ja järkeä päässä.

Asioita joita kotona tehtiin ekoillen:

-Kierrätys

Minulle on aina ollut itsestäänselvyys että lasitölkit ja metallipurkit kierrätetään. Sehän on superhelppoa varsinkin kaupungissa - samalla vaivalla ne kantaa keräysroskikseen kuin veisi sekajätteeseen. Italiassa tunsin tekeväni kamalan rikoksen kun jouduin heittämään käytetyt paristot tavalliseen roskikseen. Mieleeni kun on iskostettu, että ne menevät ihan omaan kierrätyspisteeseensä. Vieläkin harmittaa se epäympäristöteko.

-Perunat

Meillä syötiin aina perunaa. Makaroni oli harvinaisuus, samoin riisi. Peruna tuli omasta maasta ja se nostettiin syksyisin koko suvun voimin. Lapsena haikailtiin spaghetin perään, mutta nyt kannan kotimaan perunoita junassa Turkuun. Helppouden ja terveellisyyden lisäksi kun ne sattuvat olemaan yksi ilmastoystävällisimmistä ruoista.

-Jääkaapintyhjennysruoka

Tämä oli yksi viikottainen ruokalaji. Aina ajoittain kaikki jääkaappiin säilötyt aterianloput yhdisteltiin sopiviksi aterioiksi. Jokaisella saattoi olla lautasella eri ruokaa tai kolmea eri sorttia, mutta hukkaan ei heitetty mitään. Nykyään sitä sanottaan nollahävikiksi, ja sitä harrastan yhä - viime viikollakin heitin kuivuneet ruisleivänpalat tomaattikeittoon ja sain palkakseni loistavan suuruksen ja täyttävän keiton.

-Kauppakassi

Supermarkettiin lähdettiin aina kahden kangaskassin kanssa. Toiseen tuli aina maidot, toiseen muut. Vain harvoin tarvittiin muovikassi lisäksi - ja kun tarvittiin, sekin pääsi monta kertaa uudelleenkäyttöön. Kangaskasseja kannustetaan nykyäänkin käyttämään yhä enemmän ja enemmän, vanhempani taitavat yhä kuljettaa kaupassa sitä kohta 30 vuotta vanhaa sinistä kassiaan. Respect.

- Miljoonat minigrip-pussit

Järkytyin viime kesänä kun kaverit meinasivat heittää pois ehjän minigrip-pussin. Meillä ne aina pestiin ja käytettiin uudestaan niin monta kertaa, että pussiin ilmestyi reikä. Muovi kestää pienen ikuisuuden, miksi siis heittää hyviä pusseja pois ja ostaa uusia tilalle? Kesäretkellä kuljetin minigripin kotiin, pesin sen ja laitoin uuteen käyttöön.

Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Kompostointi, sienestys, suomalaiset elintarvikkeet, hunaja, pyöräily, oma kasvimaa, serkuilta kierrätetyt vaatteet, tavaroiden korjailu uuden ostamisen sijaan, luonnon lähellä asuminen... Kaikki asioita, joista nyt ekologista elämää tavoittelevat haaveilevat - minä mukaanlukien. Joko ne olivat 90-luvulla itsestäänselvyyksiä tai sitten vanhempani olivat jonkinlaisia edelläkävijöitä, ihan sama. Tärkeintä on, että olen onnekas kun sain elää niin hyvälle pohjalle perustuvan lapsuuden, ja että sain tälläiset kantavat eväät aikuisuuteen.

Päivät ei koskaan näin helppoja lie

Keskellä päivää alkoi soida päässä Syyslaulu. Muistan sen sanat aina väärin, oikeastan en edes tiedä miten se menee oikeasti. Minulle siinä lauletaan

Kiiruhda nytten kun rakkaus kutsuu

Päivät ei koskaan näin helppoja lie...

Ja se jotenkin sopii hirmuisen hyvin tähän päivään, näihin aikoihin. Olen ihan naatti ensimmäisestä työviikosta harkkapaikassa, mutta silti täynnä sellaista suloista onnentunnetta. Se on tämä kevät, kaikkialla tuoksuva vihreys, aamuauringossa töihin käveleminen ja oman sohvan pehmeys iltaisin. Mielekäs työ jota tekemään tahtoo herätä. Kaunis koti johon tahtoo palata. Rauhaa ja rakkautta. En osaa kuvitella miten mikään voisi olla paremmin. Rakas, onnellinen, helppo elämä.

Väsyneisiin ja onnellisiin hetkiin sopiikin kertoa viikon parhaita juttuja; kaikkea pientä ja ihanaa ja koskettavaa. Sehän tässä kaikessa piti olla pointtina.

- Kaverit jotka tuntevat irtokarkkimaun

Ne jotka osaavat tuoda mulle suklaata ja pari hedelmäkarkkia ja vielä sellaisia pieniä palleroita joita en ole maistanut mutta jotka oli ihan parhaita. Ja jotka soittavat ovikelloa silloin kun itse en jaksa lähteä maailmalle.

- Auttavat puhelut

Se kun töissä laskee luurin ja korvissa soi vielä kiitos soittajalta, kun on sanonut pari sanaa ja auttanut jotain tosi paljon sen elämän tärkeimmän pääsykokeen suhteen tai neuvonut eteenpäin vaikeiden kysymysten kanssa. Se kun voi tehdä jotain itselle pientä ja antaa toiselle niin suurta. 

- Kirjastokasat

Päivät jolloin kirjastossa homma lähtee ihan käsistä ja seurauksena on valtavat kirjakasat kotona. Viikot kun sellaisia päiviä on usein. Illat kun voi vaan lukea ja olla.

- Freedom Writers

Leffa jota katsoessa itken aina. Yksi suosikeistani - tarina koulusta, ennakkoluuloista, kunnioituksesta, itsensä likoon laittamisesta, innostamisesta, muutoksen tekemisestä ja ennen kaikkea kirjoittamisen voimasta. Tämän leffan jälkeen tekee aina mieli parantaa maailmaa sekä tuntuu siltä että oikeasti pystyisikin siihen. Tekee mieli kuunnella ja kohdata ihmisiä, antaa kaikkensa ja auttaa. Olla muutos. Suosittelen ihan jokaiselle. 

- Aurinko armas

Se kun kävelee auringossa töihin ja auringossa lounaalle ja auringossa kotiin. Istuu illalla auringossa kotona. Katselee aurinkoisia puita ja kirkkaina hohtavia rakennuksia. Kun nenässä tuoksuu aurinkoinen kesä. Se kun ensimmäistä kertaa lähtee aamulla ilman takkia.

- Olavi Uusivirta

Lauantainen keikka Venuksessa, kurkku käheänä laulamisesta, parhaassa seurassa. Lempilaulut, särkevät jalat, ihana Olavi ja ihana kaikki. 

- Rullaluistinrata

Paikka jossa kehtaan harjoitella horjuvaa menoani. Viime kesänä ostettuja rullaluistimia ei ole vieläkään kesytetty pysähtymään silloin kuin pitäisi, mutta kun rata on ympyrä niin sillä ei ole niin väliä. Aurinkoisessa Kupittaanpuistossa on silti ihana luistella menemään, korvissa iloisten ihmisten äänet, nenässä kesä, silmissä se aurinko. 

Viherkeitto

Villiyrttikausi on parhaimmillaan, hurraa! Toukokuu on aina ollut lempikuukauteni, ja nyt siinä miellyttää myös uusien versojen työntyminen maasta ja mullantuoksuisessa metsässä hortoileminen. Tässä kuussa kaikki lempiyrttini yhtäkkiä rehottavat kaikkialla ja ovat vielä pieniä herkullisia versoja kesän kuivien kasvustojen sijaan. 

Viileät kevätpäivät onkin parasta aikaa kierrellä lähipusikoita. Nokkonen on aina varma löytö - sitä kasvaa melkein missä vain, ja sen on helposti tunnistettava ja kokattava. Tällä kertaa yhdistin sen torilta löytyneisiin parsoihin ja kesäkurpitsaan, ja voilá, tuloksena on kevyt, herkullinen ja ennen kaikkea mielettömän kauniin värinen keitto!

Viherkeitto

1,5 litraa vettä

1 kasvisliemikuutio

2 perunaa

1 kesäkurpitsa

6 tankoparsaa

2 kourallista nokkosta 

Huuhtele nokkonen ja ryöppää se omassa kattilassaan. Huuhtele ryöpätyt versot ja pilko ne. Jätä odottamaan. 

Kuumenna vesi kattilassa ja lisää kasvisliemikuutio. Veden lämmetessä kuori ja pilko perunat ja laita ne veteen kiehumaan. Perunoiden kiehuessa pilko kesäkurpitsa, kuori parsojen varret ja pilko parsatkin. Kun perunat ovat kiehuneet n. 10 min, lisää kesäkurpitsat ja parsat kattilaan. Keitä kunnes kaikki vihannekset ovat kypsiä. 

Lisää keittoon nokkoset ja sekoita se tasaiseksi sauvasekoittimella tai blenderissä. Maista ja lisää suolaa jos tahdot. Nauti lämpimänä leivän kera.  

Joskus tuntuu että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan

Eilen oli ilmassa jälleen yksi kevään, tai oikeastaan kesän, merkki, kun ainejärjestö teki matkan mökille. Olin vähän allergiapöhnässä ja väsynyt, mutta iloinen ihmisjoukko ympärillä lämmitti mieltä ja aurinko villapaitaa. Pari kertaa kiivettiin kalliolle - sieltä näki yli saariston, ulapan toiselle rannalle ja auringonsäteiden ali. 

Istuin pitkään auringossa kalliolla ja vain katsoin maisemaa. Päässä pyöri viime aikojen stressinaiheet ja toisaalta kaikki tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus. Täytän ensi viikolla 24, ja se tuntuu yhtäkkiä aika paljolta. Ensi viikolla alkaa myös harjoittelu, joka tuntuu johtavan suoraan vaihtoonlähtöön ja kaiken muuttumiseen. Uuden kynnyksellä tekee aina mieli juosta toiseen suuntaan ja lujaa. 

Kallio käsien alla, kanadanhanhien huudot korvissa ja aurinkoläikkäinen meri edessä päässä soi Tehosekoittimen Maailma on sun, eikä ne sanat ole koskaan sopineet hetkeen niin hyvin kuin nyt. Kasvava vuosien paino ja ahdistavat ajan pyörteet, tyly asfaltti ja ohuet unet. Mutta kukkulalta näki maailman ja tuuli puhdisti ajatukset. Ehkä maailma vielä on mun. 

Kasvaa vuosien paino

meidät pian alleen musertaa

käy jalkoihin tyly asfaltti

unet ohuiksi kuluttaa

Jengi pelaa vaan aikaa

niil on liikaa mistä valita

ei kukaan huomaa

et kaikki on selvää

jos vain osaa katsoa

Anna tuulen puhdistaa

nostaa helmoja

heittää hiukset sekaisin

kevätmyrskyn kastella

mekko liimata kiinni vartaloos

niin olet kaunis

kaunis

ja maailma on sun

Nosta kasvot ylös sateeseen

katso lintujen lentoa

ne ei kylvä

ei ne satoa korjaa

mut niil on tarpeeks kaikkea

Kiivetään kukkulalle

sieltä näkee ohi kaupungin

niin sä muistat mistä tullut oot

ja minne palaat takaisin

Anna tuulen puhdistaa

nostaa helmoja

heittää hiukset sekaisin

kevätmyrskyn kastella

mekko liimata kiinni vartaloos

niin olet kaunis

kaunis

ja maailma on sun

 Joskus tuntuu että ajan pyörteet

kiskoo meidät mukanaan

avaa sylisi mulle

näin maailma saa ohi virrata

Sun aika on kukkaan puhjeta

kohti taivasta kurkottaa

juuret viimein kylmän kiven murtaa

jos ymmärtää odottaa