Olen riisunut kotia pikkuhiljaa kaikesta turhasta ja vanhasta. Heittänyt turhat muovirasiat roskiin, jakanut kasveja kavereille ja lainannut dvd:t vuodeksi siskoille. Vessan seinältä irrotin kurtistuneet ja kulahtaneet kuvat. Niiden tilalle kiinnitin kesäksi jostain esiin ilmestuneen paperisen puhekuplan. Se kysyy: Minne katosi päivät?
Kysymys on pyörinyt paljon mielessä viime aikoina. Minne kesäkuu meni? Miten on hujahtanut jo neljä vuotta yliopistossa? Kuinka olen jo kaksikymmentäneljä, mihin viikot vierivät ja päivät katoavat?
Tämä kesä ei ole tuntunut kesältä samalla tavalla kuin edelliset kesät. Iltatöiden tahdittamien kesien jälkeen on hassua olla päivät töissä ja jakaa illan tunteja harrastuksille. On erilasta olla, kun ei ole aikaa loikoilla puistossa ja tehdä pitkiä pyörälenkkejä. Kun voikin silti istua jokirannassa ja käydä illalla kaupassa ilman kiirettä. Kun töihin voi sateella vain kävellä, kun aika kuluu ilman turhautumista, kun viikonloput ovat vapaat.
Ja onhan tämä kesäkuu ollut vähemmän kesäinen kuin voisi toivoa. Se ei sinänsä haittaa yhtään - mun on hyvä olla säällä kuin säällä. Mutta kesältä elämä ei ole juuri maistunut.
Toisaalta pitkästä aikaa on hyvä olo ajan kulumisesta. Töissä ollessa viikot juoksevat ohi tasaista laukkaa, mutta se tuntuu hyvältä. Olen samassa rytmissä.
Ehkä yksi syy on se, että käytän tuntini mielekkäästi. Ehkä toinen on se, että kaikki on kovin hyvin. Hyvä olla tässä ja nyt. Hyvä herätä töihin ja kuunnella illalla kotikadun kolinoita. On hyvä olla olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti