Kesäloma on sitä autuasta aikaa kun elämässä on tilaa kirjojen lukemiselle. Iltaisin ei häiritse työt, ei tenttikiireet eikä edes bileet - voi avata ikkunan, kuunnella ylämäkeen kiihdyttävien bussien kolinaa ja uppoutua kansien väliin.
Joka kesä mulle iskee kuitenkin tässä kesäkuun jälkipuoliskolla tila, jota kutsun lukuövereiksi tai kirjakrapulaksi. Alkukesän innossa on tullut vahingossa lukaisseeksi muutaman kirjan liikaa, ja yhtäkkiä lukeminen alkaa jos ei nyt ihan ällöttää niin ainakin uuvuttaa. Taas kävi niin. Nyt osasyynä on tosin työpaikan näyttöpäätteellä väsyneet silmät ja aikaisten herätysten univelka, mutta seuraus on sama - kirjoihin on hetken aikaa vaikea tarttua.
Onneksi on kesä ja puistot ja pesiskerho ja jokiranta. Maauimalat ja pyykkivuorot ja Luolavuoren laki. Niin, ja leffat.
Viikonloppuna katsoin leffan, josta on pakko kertoa. Se oli Once, pienen budjetin musiikkileffa irlantilaisesta katusoittajasta ja siirtolaistytöstä, jotka musiikki yhdistää. Se on vähän heiluvia kameroita, kotitekoisia lavastuksia ja kauniita hetkiä. Ja ihan järisyttävän hyviä laulua.
Hurmaannuin aika kokonaan - jo itse elokuva oli kovin ihana. Sellainen koskettava mutta kepeä, ja mukana oli paljon enemmän aitoa tunnetta kuin parhaissakaan Hollywood-tuotannoissa. Kaikki ei mennyt niin kuin saduissa sanotaan ja salaa toivotaan, mutta elämä oli silti hyvä. Mutta leffaakin enemmän rakastin näitä lauluja, joiden ympärille se oli kudottu. Muusikko Glen Hansard oli vielä itse päätynyt pääosaan, ja kun hän ääni käheänä kajautti menemään niin ah! Kylmiä väreitä!
Leffan tunnuslaulua Falling slowly olen kuunnellut jo vuosia sitten itse leffan näkemisestä haaveillen. Taas kerran voi vain todeta, että hyvää kannattaa odottaa. Laulu syveni leffan mukana vielä valtavasti, ja saman tien kotona alkoi soida päivästä toiseen leffa koko soundtrack. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti