Niinkuin varmaan puolet Turusta ja ympäryskunnista, mäkin kävin heinäkuussa tutustumassa vanhan lääninvankilan sisälle rakennettuun Valtio+ -näyttelyyn. Näyttely on ollut huippusuosittu, mutta jonotuksen arvoinen - vanhoihin selleihin ja yleistiloihin neljässä kerroksessa levittaytyvä näyttely oli ehdottomasti kesän mielenkiintoisimpia kokemuksia.
Suurta osaa yleisöstä kiinnostanee enemmän suljettuun vankilarakennukseen tutustuminen kuin sen sisälle tuotu taide. Voin myöntää, että ainakin omalla kohdalla asia oli niin. Olikin kutkuttavaa päästä kurkistelemaan selleihin ja kylpyhuoneisiin ja löytää seiniltä vankien vanhoja päiväohjelmia. Tila tarjosi aika ainutlaatuisen katsauksen vankilan suljettuun elämään, johon ei muuten ole minkäänlaista kosketuspintaa.
Tilaan tuotu taide kuitenkin laajensi kokemusta tosi jännittäväksi yhdistelmäksi taidetta ja kulttuuria, historiaa ja uutta. Moderni taide sekottui ja upposi vankien jälkien ja roskien sekaan ja herätti mielikuvituksen. Välillä oli vaikeaa sanoa, mikä oli vankien töherrystä ja mikä uutta taidetta.
Lattialla lojuvat roskapussit, seinämaalaukset, hyllylle unohtuneet postikortit ja erilaiset installaatiot sekoittuivat toisiinsa, ja samalla nostivat vankilan jälkien arvoa. Kun taiteen ja jälkien rajaa ei osannut määritellä, nousivat yllättävätkin asiat tärkeiksi. Vanhoissa julisteissa näki tarinoita menneestä, ja kaapinoveen raapusteltu kiljuresepti tuntui kulttuurisesti huomattavalta muistolta.
Valtio+ jotenkin herätti koko vankilan eloon. Hämärtäessään taiteen rajoja se teki koko rakennuksesta taidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti