Put yourself in the way of beauty

Ennen reilille lähtöä kävin katsomassa elokuvateatterissa leffan Wild. Cheryl Strayedin huimasta vaelluksesta kertova filmi kosketti monella tasolla, mutta parhaiten siitä jäi mieleen eräs sitaatti:

There is a sunrise and a sunset every day. 

You can choose to be there for it.

You can put yourself in the way of beauty.

Koska maailma oikeasti on niin kaunis. Ja se on paljon kauniimpi oikeasti koettuna kuin Pinterestin kuvissa. Viime aikoina olen ollut onnekas ja nähnyt monenmonta ihanaa auringonlaskua. Tuntuu että niihin ja tähän kevääseen tiivistyy tuo ajatus kauneuden ja oman tien valitsemisesta. Tuntuu, että auringonlaskut ovat tavallaan toteemieläimeni. Valitsen maailman, ja maailma näyttää mulle värit. 

Aikuisuuden uudet tasot

Asioita jostka saavat tuntemaan itsensä vähän enemmän aikuiseksi ja vähän vähemmän lapseksi:

-kun ostaa naapurin lapsille virpomiskarkkeja, jos ne vaikka sattuisivat koputtamaan pääsiäisenä ovelle

-kun on sukujuhlissa ja toteaa, ettei enää ole nuorten joukossa. Yhtäkkiä onkin yksi niistä aikuisista, jotka sanovat tuleville nuorille että "kyllä minäkin muistan kun sinä olit ihan pieni ja minä kannoin sinua sylissäni."

-kun toteaa että entiset inhokkiruoat ovat lempiruokia. Yläasteella yökin ruispuolukkapuurolle, nyt se on monen aamun (ja päivän) pelastaja. 

Toisaalta kyllä lapsenmielisyyttäkin vielä löytyy. Kun ostin niitä virpomiskarkkeja, valitsin pitkään ja hartaasti hienointa suklaapupua. En sen takia, että lapset ilahtuisivat, vaan koska jos ne eivät tulekaan joudun itse syömään suklaat.

Kaksi hyvää ja yksi paras

Hyviä uutisia Turusta:

Täällä aletaan kerätä biojätettä! Joku on ehkä huomannutkin, etä kierrättäminen on mulle lähellä sydäntä - se on pieni teko arjessa, jolla on iso merkitys maapallolle. Nyt vihdoinkin monen vuoden tuskailun jälkeen saan kierrättää Turussa myös biojätteeni, kun yli 20 huoneiston taloyhtiöihin tulee vuoden 2016 alusta biojäteastiat. Ai että miten hienoa!

Lähikaupassani on sipsibaari! Hämeentien K-Puhakka on jälleen kerran loistava edelläkävijä ja ratsastaa ilmiöiden aallonharjalla. Jo monena menneenä viikonloppuna kaupasta on löynyt sipsibaari, josta saa itse valkata sipsinsä näppärään paperipussiin. Ei enää megapusseja kun tekee mieli vai yhtä juustonaksua, ei enää ällötystä kun pitää syödä kaikki mitä ostaa isossa pussissa, ei enää harmitusta kun saa kerralla vain yhtä makua! Helppo, halpaa ja nerokasta. Ihana Puhakka! 

Loistava uutinen maailmalta:

Suomessa aletaan kierrättää muovia!

Ylen uutinen kertoi viime viikolla, että ensi vuoden alusta maahan perustetaan 600 muovinkeräyspistettä. Riihimäelle rakentuu muovijalostamo, jossa vanha muovi saa uuden elämän ja kiertää takaisin käyttöön. Tämä on mielesäni paras uutinen hetkeen. 

Olen tuskaillut jo kauan kotiin kerääntyvän muovin kanssa, yrittänyt vähentää sen ostamista ja harmitellut ettei täällä voi kierrättää. Israelissa muovirasiat heitettiin samaan kierrätykseen pullojen kanssa, ja Trash is for Tossers-blogin Lauren saa kotikaupungissaan New Yorkissa kierrätettyä lähes kaiken muovijätteensä. Suomessa muovijätettä syntyy vuodessa huimat 117 000 tonnia! Muovipulloja on kierrätetty iän kaiken   - miksi ei muun muovin kierrättäminen ole aiemmin ollut mahdollista?

Vältän toki jatkossakin turhan muovin ostamista, mutta joitain tuotteita on todella hankala ostaa ilman muovipäällystä. Ihanaa, että pian voin oman käyttöni jälkeen antaa muovit uusiokäyttöön, ja vähentää näin luonnonvarojen kulutusta. Hyvä Suomi. 

Loputtomat lukulistat

Nämä listat eivät lopu koskaan: listat kirjoita, jotka haluaisin lukea.

Niitä on kaikkialla. Puhelimessa, tietokoneella, pikku lappusilla ympäri kotia ja omassa mielessä.  Kavereiden puheissa, kirjahyllyssä, liitutaululle raapustettuna.

Tarkinta listaa pidän tässä liitutaulussa. Näistä viime kesänä kirjoitetuista on jo melkein kaikki luettukin. Ken Follet oli hyvä historiallinen tiiliskivi riippukeinuun, Jonas Gardell taas avartava katsaus lähimenneisyyteen. Eliotin Middlemarch oli niin tylsä että jätin sen kesken, kun taas McCarthyn Veren ääriin oli erilaista ja väkivaltaisempaa kuin mikään ennen lukemani. 

Ayn Randin Fountainheadin ostin Lontoosta ja se odottelee yhä kirjahyllyssä hetkeään. Samoin Donna Tartt ja Sister Souljah ovat yhä korkkaamatta, enkä malta odottaa että pääsen niihin käsiksi. Jhumpa Lahirilta taas luin useammankin teoksen, ja kirjailija nousi varsinkin Tulvaniityn ansiosta yhdeksi suosikeistani. 

Liitutaululista pitäisi päivittää. Se ei palvele tarkoitusta, jos suurin osa kirjoita on jo luettu. Listalle ovat menossa ainakin:

-Michel Houellebeq: Soumission

-Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

-Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

-Henry James: Portrait of a Lady

-Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni

-Christopher Isherwood: Goodbye to Berlin

-Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja Taikavuori

-Michelle Haimoff: These Days are Ours

 ja monta muuta, jotka ajelehtivat jossain lapuissa tai listoissa jossain päin asuntoani...

Asioita joita rakastan

Se tavallinen tarina. Tyttö kuulee kehuja kirjasta, törmää siihen kirjastossa, lainaa, lukee ja rakastuu. Niin käy aina uudestaan ja uudestaan, ja niin kävi nytkin.

Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on siunattu loistavalla nimellä. Se pistää silmään, tarttuu korvaan ja kiertää kaveripiirissä suusta suuhun. Nimi kiehtoo ja saa ajattelemaan - mitä ovat ne asiat, jotka saavat sydämen hakkaamaan?

Ihan suoraan näistä asioista kirja ei kuitenkaan kerro. Se kertoo jostain vielä kiinnostavammasta. Kankimäki kirjoittaa omasta elämästään, siitä miten hän piti vapaavuoden työstään ja lähti suin päin Japaniin tutkimaan lempikirjailijansa Sei Shōnagonin tarinaa. Hän matkustaa täysin vieraaseen maahan osaamatta kieltä tai omaamatta tarkkaa tutkimussuunnitelmaa tutkiakseen 1000-luvun alun kirjailijatarta, josta ei tiedetä juuri mitään. Kasassa on todellakin ainekset seikkailuun.

Seikkailuksi ei teosta voi kuitenkaan kutsua, vaan enemmänkin tutkimusmatkaksi Japanin kulttuuriin ja nykyaikaiseen elämään. Ummikkona ja omaa epävarmuuttaan ja intoaan rehellisesti kuvaamalla Kankimäki avaa ainutlaatuisen kuvan uuteen kulttuuriin, niin sen hyviin kuin huonoihin puoliin. Hän kertoo miten hikoili Japanin elokuisissa helteissä, miten hurmaantui kabukiteatterista, miten asunnon keittiössä kulkee torakoita ja miten Kioto täyttyy vaaleanpunaisista pilvistä hanamin eli kirsikankukkien kukinnan aikaan. Nykyajan kanssa rinnakkain kulkee koko ajan Sein aika, Heian-kausi tuhat vuotta sitten. Kankimäki vertaa omaa aikaansa historiaan, kertoo ja kuvittelee miten asiat olivat silloin ja yrittää luoda kuvan ihailemansa kirjailijan elämästä omien kokemustensa avulla. 

Rehellinen kirjoitustyyli ja omien kokemusten rohkea esiintuominen tuovat kirjan lähemmäs lukijaa kuin moni muu matkakertomus. Kankimäen teos on ihana sukellus Japanin kulttuuriin ja kiehtovaan menneisyyteen, ylistys elämän pienille iloille ja niiden huomaamiselle, kannustus tuntemattomaan hyppäämiselle sekä kaiken lisäksi ihana lukukokemus. 

Mielestäni kirjat ovat parhaimmillaan silloin, kun ne vievät aivan uuteen paikkaan ja avaavat silmät näkemään maailman vähän tarkemmin ja kauniimmin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tekee juuri näin. Japani ja sen kulttuuri aukenivat niin kiehtovalla ja kauniilla tavalla, että Kioto hyppäsi suoraan haavematkakohteiden listalle. (Heti siihen Istanbulin, Marokon ja Islannin perään.) Kirja herätti halun elää, tuntea ja matkustaa, nähdä kaikki ja repäistä itsensä irti siitä mikä pelottaa. Kankimäki teki niin, ja sen nyt näkee mitä hienoa siitä seurasi. 

Ja niin, asioita joita rakastan:

-meri

-klassinen musiikki yllättäen livenä

-kirjakaupojen englanninkieliset osastot

-auringonlaskut

-keitetyt kananmunat

-lukeminen

-väreittäin järjestetyt kirjahyllyt

-Pinterest

-kuntonyrkkeily

-valo

Mielimediani

Viime päivinä kotona on soinut usein Radio Helsinki. Spotifyn soittolistoihin kyllästyy ja omat cd:t kuluu puhki, mutta Radio Helsinki jaksaa kiinnostaa ja yllättää. Eikä haittaa edes, ettei asu Helsingissä, kun ihana internet tuo kanavan kaikkialle. 

Sille ei vedä vertoja muut kanavat. En jaksa kuunnella toistuvia soittolistoja ja juontajien huonoa huumoria. En tahdo kuunnella jotain laulua vain koska se on nyt suosittu. En tahdo että hyvät laulut soitetaan puhki. En kestä mainoksia. Mitään näistä ei tapahdu jos kuuntelen Radio Helsinkiä. 

Siellä juontajat ovat niin hyviä, että edes heti herätessä niiden kuunteleminen ei häiritse. Musiikki on aina vaihtelevaa ja hyvää, ja eri tyylejä kuulee laidasta laitaan. Kanava on ajankohtainen mutta luottaa myös klassikoihin. Radio Helsingistä olen bongannut vaikka kuinka monta nykyistä suosikkiani, kuten Atletico Kumpulan ja Kerkko Koskisen Kollektiivin. 

Kun kanavaa kuuntelee koko päivän, pysyy kärryillä niin uutisista kuin kulttuurista ja muusta tärkeästä. 

Parasta ovat erikoisohjelmat. Sunnutai-aamuille jazzia, maanantaisin Helsingin Ruokaradio. Keskiviikkoiltaisin hyvinvointia tuottaa Mili Kaikkosen Vaiheessa, ja arkipäiviä viihdyttää Päiväkämmit. Radio Helsingin aamut -ohjelman juontajista on tullut jo melkein tuttuja, kun radio tahdittaa aamuja lakanoiden välistä asti. Ja kevään ehdoton kohokohta on ollut Näköradion kuunteleminen. Radio-ohjelma, jossa puhutaan lempisarjoistani ja soitetaan lempimusiikkiani. Girls kohtaa Oasiksen ja Fleet Foxesin, Sinkkuelämää vertautuu Lookingiin ja kaiken kruunaa viimeisimpien jaksojen ruodinta. Puhdasta parhautta. 

Ja vinkki: suurta osaa näistä timanteista voi kuunnella myös jälkikäteen netistä. Podcasteja löytyy aseman nettisivuilta.

Kotoisa Kööpenhamina

Kööpenhamina oli toinen paikka Venetsia lisäksi, johon vähän uumoilin tai pelkäsin rakastuvani matkalla. Ja jos Venetsiaan ihastuminen oli vähän kimuranttia ja epäselvää, niin Kööpenhamina vei kyllä jalat alta aika heti. Kaupungin kotoisuus ja leppoisuus, kauniit kadut ja kiinnostava kulttuuri tarjosivat loistavan päätöksen matkalle. Kaikkialla suhisevat polkupyörät, aivan loistavat ravintolat ja ihmisiä varten rakennettu keskusta tekivät kaupungista rakkaan heti alusta asti. 

Nyhavn värikäine taloineen ja purjelaivoineen pääsi oikeuksiinsa helmikuisessa auringonpaisteessa.

Samoin oopperatalo ja satamalaitureita hivelevä meri loistivat niin kirkkaina, että aurinkolasit tulivat tarpeeseen.

Onnistuin näkemään kuninkaanpalatsin vahdinvaihdon, mutta en kuninkaallisia. Kuulin kuitenkin, että Tanskassa hekin elävät niin rennsoti että ulkoiluttavat itse koiriansa palatsin pihamaalla, turistien joukossa.

Ohjattu kävelykierros vei läpi mun makuuni hyvinkin idyllisen ja mielenkiintoisen Christianian. 

Tanska yrittää muuttaa maataan ekologisemmaksi, ja ainakin Köpiksessä ihmiset pyöräilivät kaikkialla ja kaikkialle.

Uusi suosikkiravintolani Grød tarjoili niin hyvää risottoa, että kävin siellä kahdesti.

Ja matkan kaunein näky löytyi The Landromat nimisestä kahvilasta, joka tarjosi esteettisen ympäristön lisäksi ihanaa aamupalaa.

Kaupungin kattoja oli hieno kiikaroida Pyöreästä tornista, jonka katolle eivät vieneet portaat vaan kalteva lattia!

Valtavalla hautausmaalla villi luonto oli iloisessa sekamelskassa hautojen ja pyöräilijöiden kanssa. Paikka on kuulemma kesällä suosittu piknik-alue.

Norrebrøn kotoisat kulmat tuntuivat tutuilta ja kotoisilta jo parin päivän oleskelun jälkeen. Ehkä vielä joskus asun jossain täällä? 

Typical British

Iso-Britannia oli Italian jälkeen kovin sateinen, kylmä ja harmaa. Kiitäessäni junalla läpi kaatosateen ja pikimustan yön verhoamien lähiöiden mietin, että mitä ihmettä teen täällä ja oliko nyt itään järkeä jättää ihana Italia. No, onneksi aamu toi auringonpaisteen ja Britannia näytti myös hyviä puoliaan. Niitä oli esimerkiksi:

-metro, maailman helpoin ja hauskin tapa liikkua 

-brittiaksentti

-kirjakaupat joista voin ostaa kirjoja koska tuttu kieli (vietin yhdessä yli tunnin)

-hostelli jossa sängyissä oli verhot

-ihanan kohteliaat opasteet - Lontoossa suojateissäkin luki mihin suuntaan katsoa

-kolmioleivät ja sipsit

-kaikki elokuvista tutut paikat

-maailman parhaat hampurilaiset Honest Burgerissa

-Natural History Museum ja Science Museum

-puistot ja joenvarsi

-vahdinvaihto Buckingham palacella - niin turistijuttu että pakko nähdä

-se kun joku sanoi että olen Madam

-aamupala Primrose Hillillä

-se kun eksyy ja aina löytyy metro

-sattumalta löytynyt China Town uudenvuodenasussaan

-se kun Covent Gardenissa soitti superlahjakkaat opiskelijat jotain klassista musiikkia

-Whole Foods, erityisesti hummushylly jonka edessä melkein itkin (ja taustalla soi David Bowien Heroes) 

-aito fish'n chips ja Guinnes klo 13

-stereotyyppiset brittihahmot tosielämässä

-pubivisa

-Camden Lock (!!!)

-Camden Lockin ruokakojut, ja se Honest Burger

-Worcester, jossa pääsin kurkistamaan elämään yliopistokampuksella

-sateinen junamatka

-pyykinpesu yliopistolla

-identtiset punatiilitalot kaikkialla

-Worcesterin katedraali

-Lontoon City aamuviideltä

-ihana palvelu kaikkialla, esimerkiksi Oyster Cardia palauttaessa superväsyneenä

-päässä soiva Frida Hyvösen London:

"Upside down to Italy

and then again England

London you're not my friend

but you can be.

---

London!

The way you hate me is better than love

and I'm head over heels"

"It's a labyrinth..."

Venetsia oli se kaupunki, johon pelkäsin rakastuvani matkalla liikaa. En tiedä toista niin mielikuvitusta kiehtovaa paikkaa, ja olin lapsuudesta asti haaveillut kaupungissa käymisestä. Pinterest-kansio oli täynnä kuvia kanaaleista ja gondoleista, ja kun juna ylitti meren Santa Lucian asemaa kohti elämä tuntui hetken vähän epätodelliselta.

Jo kaupungissa ollessani ajatelin Venetsian olevan kamalan ihana. Kirjaimellisesti. Kamala, koska olin koko ajan eksyksissä. Siis jatkuvasti. Kerran eksyin niin pahasti sivukaduille, että jouduin pyytämään paikallista naista johdattamaan minut takaisin kartalle. Hänkin sanoi kaupungin olevan labyrintti. Jopa turistialueilla ja pääkaduilla harhauduin jatkuvasti suunnasta, käännyin väärille kujille tai ajauduin karttaan merkitsemättömille kanaaleille ja silloille. Illalla hostellille palatessa päädyin jotenkin aivan väärälle laidalle Grand Canalea reittiä, jota en edelleenkään hahmota. Onneksi rautatieasemalta oli helppo suunnistaa tuttua reittiä nukkumaan.

Ihana, koska kun löysin paikkoihin joihin halusin, hurmasivat ne täysin. Sant Elenan saari Venetsian itäpäädyssä oli rauhan tyyssija , jossa lapset leikkivät puistossa ja ihmiset makoilivat nurmella auringossa paistatellen. Pienet kanaalit asuinalueilla ja vehreät puistikot etelärannalla olivat paikkoja, joissa olisin lämpimämmällä säällä voinut viettää koko päivän. 

Ihana, koska kaikkialla oli kaunis, sininen, kirkas meri. Laguuni oli läsnä koko ajan, ja se on todellakin se mikä tekee Venetsiasta maineensa arvoisen. Ainakin minussa on jokin jatkuva kaipuu veden äärelle, ja Venetsiassa lempipelementtini oli koko ajan läsnä. Täysin omalaatuisesti rullaava arki, kekseliäät keinot järjestää asiat veden ympäröimässä kaupungissa ja jatkuva veneiden ja vesibussien hurina ympärillä antoivat paljon aihetta ihmettelyyn ja ihasteluun. 

Zatteren rantabulevardi, jonka näin toiveeni mukaan auringonlaskussa, oli ehdottomasti matkaoppaan kehujen arvoinen. Italian parhaat jätskit, ympärillä kotoisasti yliopistolaisia menossa luennoilleen, vaihtuva ja vedestä peilautuva valo ja sitten, kas, katulamput syttyivät. En tiedä miksi Venetsiassa katulamppujen lasit ovat vaaleanpunaiset, mutta se on nerokasta. Kaikki on viimeisen päälle kaunista.

Ihanan ja ahdistavan sekoitukselta tuntuva Venetsia oli hieno nähdä. Mutta sieltä oli myös hyvä lähteä eteenpäin. Kaupunki oli loppujenlopuksi liian uskomaton ollakseen totta - siinä oli niin erilaisia puolia, että on vaikea hahmottaa että ne kaikki ovat totta. Luksusliikkeet pääkaduilla, turistilaumat joihin törmäsi ihan kaikkialla, rapistuvat ja horjuvat talot, kylmä viima mereltä ja mahdoton sokkeloisuus. Mutta toisaalta mielettömän kaunis arkkitehtuuri, rauhalliset ja idylliset asuinalueet (kunhan niihin löysi), aurinko vasten sinistä laguunia, arkipuuhiaan hoitavat paikalliset, ylelliset palatsit, hurjan kaunis valo ja se miten aina nurkan takana saattaa olla jotain aivan ihmeellistä. 

Ehkä rakastuinkin Venetsiaan, pikkuisen. Mutta hyvin ristiriitaisesti. Venetsia oli kamalan ihana, ja siitä oli paikan päällä vaikea saada otetta. Tuntuu että se on parempi kuvissa ja muistoissa. 

Tulin, näin, söin...

...eli hetkiä Italianmaalta.

150 maun jäätelöbaari

Ikuinen kaupunki

Auringonlasku Välimeren rannalla

Akveduktipuisto 

Vatikaani ja Pietarinkirkko

Firenze ja ensinäkymä Duomosta

Auringonlasku Arnolla