Saat minut nyt halvalla

Maailmankirjat ovat hieman sekaisin nykyään. Oon nimittäin vähän kyllästynyt suklaaseen. Ja sipseihin. Ja jäätelöön. 

Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä makeanhimo iskee vieläkin, ja aina välillä kanna kaupasta sipsipussin kotiin tai illanviettoon. Mutta sitten kun herkkuja on tarjolla, ei niitä tee mieli. Ei vaan... maistu. 

Toivon että tämä ei ole mikään kovin nopeasti ohimenevä vaihe. Toivon että tämä on mun kropan tapa kertoa että se tykkää enemmän rucolasta kuin riisisuklaasta. Ainakin huomaan nykyään, että ei herkuttelu loppujen lopuksi juuri edes palkitse. Tulee vain ällö olo. Vilpittömästi valitsen mieluummin banaanijäätelön kuin Ben&Jerrys-paketin. Aikamoista.

Vilpittömästi valitsen nykyään myös suklaan sijaan mieluummin näitä herkkuja, nimittäin halvaa. Joskus lapsuudessa sain hienoiset traumat kovettuneesta, hampaisiin tarttuvasta halvasta, ja välttelin sitä vuosikausia. Tänä vuonna kuitenkin annoin halvalle uuden mahdollisuuden. Ja ai että, kyllä kannatti!

Halvaa on monenlaista, mutta mun suosima on seesaminsiementahna tahiniin perustuvaa makeaa ainetta. Se on hyvää, lohkeilevaa, makeaa ja jännittävää. Varsinkin tämä kaakaohalva vie voiton suklaasta mennen tullen. Paljon parempi välipala jo täyttävyydeltään, saati terveellisyydeltään. Yksi kaveri suositteli tänään myös appelsiinihalvaa, jota kanssa taidan testata heti kun pääsen sellaiseen käsiksi! 

Ainoa miinuspuoli tässä on se, että koko ajan soi päässä Jenni Vartiaisen Halvalla -biisi. Mutta ei voi mitään, kaikkea ei voi saada. 

Kolmen viikon kujanjuoksu

 

Huhhuh.

Huhhuhhuh.

Tammikuu on vienyt mehut. Tuntuu että viimeiset viikot on olleet sellaista jatkuvaa kujanjuoksua, jossa aina joku uusi juttu pamahtaa eteen kun edellisestä on rämpinyt yli. Oon kahlannut monta tuhatta sivua kirjallisuutta tenttiä varten. Samaan aikaan on pitänyt päntätä venäjää ja lukea toisen kurssin artikkeleita. Ja ai niin siltä kurssilta on myös case-tehtäviä. Sitten olisi sellaisia pikkujuttuja kuin harkkahaku ja vaihtohaku. Ja toimintakertomus. Ja yksi raportti. Ja yksi projekti. 

Oikeasti viime viikkoon asti meni ihan hyvin. Jaksoin kahlata parisataa sivua proosaa ja naputella siihen päälle pari harkkahakemusta, blogata vähän illalla ja herätä taas aamulla innolla päivään. Mutta sitten sattui. Nyrkkeilytunnilla naksahti joku lihas rikki (Punnertaessa. Olis edes mennyt nyrkkeillessä.) ja siitä asti on pitänyt pysyä kaukana liikuntasaleista. Ulkona kadut on taas peilijäätä ja vesilätäkköä. Joten en ole päässyt liikkumaan nyt viikkoon. 

Ja sen kyllä huomaa. Tasainen energia ja innostus ovat vaihtuneet väsymykseen ja karkinhimoon. Hommiin ei jaksa keskittyä, eikä lukeminen solju. Kun tulee päivän päätteeksi kotiin, kaatuvat seinät päälle ja tekee mieli huutaa. Turhauttaa! Huomaan paremmin kuin koskaan ennen, miten tärkeää on päästä liikkumaan. Urheileminen vaikuttaa todella paljon jaksamiseen ja mielenterveyteen. Kun liikun, olen iloinen ja pirteä. Ruoka maistuu hyvälle ja uni tulee kun on sen aika. Nyt vai viikon paikallaanolon jälkeen olen koko ajan äkäinen ja möksmöks. 

Kun en pääse liikkumaan, en saa millään pysäytettyä sitä pientä stressiä ja jännitystä joka on opiskellessa päällä. Rentoutumisvaihde ei toimi. Aamulla herätessä on jo valmiiksi väsynyt iltaa varten. 

Onneksi tässäkin kujanjuoksussa on valoa näkyvissä. Tentti on ohi ylihuomenna, ja muutkin velvollisuudet on aika hyvin hoidossa. Taivaalta on luvattu lunta, joten ulkoilemaan pääsee pian vaikka käsivarsi kipuilisikin. Ja viikonloppuna on edessä matka kotiseudulle, vanhempien jääkaapin äärelle. 

Vielä yksi päivä ja sitten saa vähän huokaista. 

Alkutalven parhaat palat

Tammikuussa miellyttää esim.

Kahviloissa istuminen. Oon todennut etten saa kotona mitään aikaan. Pakko hengailla kahviloissa, mikä harmi.

Luistelu! Harvinaista herkkua näillä leveysasteilla.

Talven aurinko. Marraskuun jälkeen kaikki taivaalta tuleva valo on vaan... taivaallista. 

Turun jokiranta. (Tämä kohta tosin miellyttää kaikkina vuodenaikoina.)

Pakkanen ja kaikki siihen liittyvä. Kuurakukat, villasukat, huopikkaat, paleltuneet posket, tee ja kerrospukeutuminen. Oon talven lapsi. 

Ja lopulta kuitenkin: kotona hengailu, villavaatteisiin kääriytyminen ja lämpimässä lukeminen kun tuuli vinkuu ikkunoissa. 

Rievä, rakkaimpani

Olen syntyjäni hämäläinen. Pirkanmaalta, Tampereen kupeesta. Hämeessä on kotiseutu, sielunmaisema ja rakkaimmat perinteet. Niinkuin rievä. Tai riävä, niinkuin Tampereella sanotaan. 

Rievä on ihanaa ohraleipää. Pehmeää, maukasta, täyttävää. Minulle rievä on tullut tutuksi mummun kautta - hän leipoi aina välillä rievää koko suvulle, välillä kahvipöytään, välillä muuten vain. Leivän tekoa en kuitenkaan saanut mummun opissa, vaan kotitaloustunnille oli kutsuttu vieraaksi joku paikallinen rouva opettamaan perinneleivän tekemistä teineille. 

Taisin arvostaa juuriani jo nuorena, koska muistan ottaneeni opit innoissani vastaan. Tulevina viikkoina rievää syötiin kotona usein, ja mummullein vietiin näytekappale. 

Rievää leivon vieläkin mielelläni. Se on arkileipää ja herkkuleipää. Mummullekin rievää viedään, tosin nykyään osat ovat vähän vaihtuneet. Nykyään mummu ei juuri tarjoile rievää suvulle, vaan nuorison osa on tehdä rievää mummulle. Jatkumo tuntuu hyvältä, perusasioita sukupolvelta toiselle. 

Rievän tekeminen ei ole mitään rakettitiedettä, mutta pari kommervenkkiä siinä on. Nostatusvaiheita ja taikinan leiväksi muotoilua kannattaa seurata ohjeista aika tarkkaan, jotta tulos onnistuu. Kun homman jujun oppii, sujuu homma kuin vettä vaan. Loppujen lopuksi rievän teko on helppoa ja leipä herkullista. Ei mikään ihme, onhan ohje sukupolvien saatossa täydelliseksi muotoutunut!

Riävä

6 dl vettä

2 tl sokeria

1 tl suolaa

1 pala hiivaa (50g)

5 dl ohrajauhoja

5 dl vehnäjauhoja

Mittaa kulhoon kädenlämpöinen vesi. Liuota siihen sokeri, suola ja hiiva. Vispaa nesteeseen ohrajauhot ja anna taikinan levätä noin 5 minuuttia. Laita uuni kuumenemaan 300 asteeseen.

Sekoita vehnäjauhot vähitellen lisäillen taikinaan. Käytä sekoittamiseen puuhaarukkaa. Sekoita voimakkaasti. Anna taikinan kohota hetki liinan alla. Taikina saa olla löysähköä, mutta jos se tuntuu liian löysältä, lisää vehnäjauhoja (1/2 dl kerrallaan). Kiinteämpi leipä on helpompi leipoa, mutta ei ole niin pehmeä valmiina. Sopivan pehmeä taikina on vähän kuin... maapähkinävoita.

Jauhota pöytä kunnolla vehnäjauhoilla. Kaada puolet taikinasta kasaksi pöydälle. "Nosta" leivän reunat sivuilta keskelle, aina vastakkaisilta sivuilta nostaen, kuin tekisit lahjapakettia. Nappaa jauhoisin käsin leivän alta kiinni ja kiepauta leipä ylösalaisin pellille. Pöytää vasten ollut puoli on nyt siis leivän päällinen ja nostetut reunat jäävät pohjalle. Leipä on kokonaan jauhotettu. Toista sama lopulle taikinalle ja anna leipien kohota hetki liinan alla. 

Pistele kohonneet leivät nopeasti haarukalla. Paista leipiä uunin alatasolla 20 minuuttia 300 asteessa. Jos leivät meinaavat palaa päältä, laita niiden päälle leivinpaperinpala. Kypsän leivän tunnistaa siitä, että sen pohja kumisee kun siihen koputtaa. Anna kypsien leipien jäähtyä leivinliinan alla.

Rievä maistuu parhaalta tuoreeltaan, voisipaisun kera. Säilytykseen ideaali on paperipussi ja huonelämpötila. 

Ps. Rievästä on moneen - tällä kertaa käytin viimeisen, vähän jo kuivahtaneen rievänpalan palak tofun joukkoon pilkottuna. Toimi!

Ysäriharrastus

Harva harrastus on säilynyt lapsesta asti. Pianonsoitto jäi, samoin satubaletti. Neljähookerhossakaan ei ole tullut käytyä, heh. Yksi harrastus kuitenkin tekee paluun aina noin viiden vuoden välein. Meinaan postimerkkeily.

Skidinä olin kateudesta vihreä kun serkut aina kesälomilla järjestelivät postimerkkikansioitaan. Kansainvälisen perheen jälkikasvulla oli merkkejä vaikka mistä. Minä ja siskoni katselimme kiinnostuneina uusien merkkien etsintää, liotusta irti paperista, kuivausta ja kansioon tallentamista. 

Kaihoisat katseet taidettiin huomata, sillä sain eräänä jouluna oman postimerkkikansion joululahjaksi. 

Niinä aikoina keräilin postimerkkejä suhteellisen aktiivisesti - kyselin kavereilta ja sukulaisilta vanhoja kirjeitä ja leikkelin vaihtuvien kirjekaverien kuorista merkit talteen. Vuosien kuluessa into kuitenkin laantui. Sukulaisten postiarkistot oli käyty läpi, ja kirjekaverit vähenivät sähköpostin myötä. Kokonaan harrastus ei kuitenkaan jäänyt. 

Jo monta vuotta keräily on jatkunut aktiivisen epäaktiivisena. Tilaisuuden tullen huomaan olevani yhä  filatelisti. Silloin harvoin kun postimerkillistä postia tulee, nappaan yhä merkit talteen. Äiti tekee samaa ja tuo aina välillä minulle keräämiään merkkejä. Kotona on aina jossain rasiassa talteen otettuja merkkejä. 

Ja aina voi viiden vuoden välein huomaan, että merkkejä on kertynyt niin paljon, että on aika liottaa ne irti kuorista ja järjestellä kansioon. Se on paras hetki keräilyssä. Kun saa liittää uudet löytönsä kokoelmiinsa, muiden merkkien joukkoon. 

Vuosien saatossa merkkejä on kertynyt jo aika joukko. Lapsena kaikki merkit tuntuivat yhtä vanhoilta ja tutuilta, mutta nyt niissä huomaa jo ajan kulumisen. Pikkutyttönä kerätyt merkit ovatkin vanhoja ja nostalgisia. Postimerkkikansiosta näkee ajan kulun. Jos harrastus pysyy vielä jatkossakin, löytyy hyllystä vuosien päästä aika kiehtova katsaus historiaan.

Katsaus, joka on kerätty puolivahingossa, lapsuuden harrastuksen ansiosta. 

Kaikki pitää itse hoitaa

Unican Brygge-ravintolan proteiinibistro, tuttavallisemmin  protskubistro, on ollut kaveripiirin vakioruoka yliopistolla koko syksyn. Bistro on mainio: tavallisen lounaan hintaan saa ottaa salaatin, lisäkkeen (riisi tai perunat) ja kolmea vaihtuvaa proteiinipitoista ruokaa, esim. raejuustoa, papuja, kananmunia, couscousta, tofusalaattia... Lisäksi ateriaan kuuluu pari tahnaa (esim. hummusta), leivät ja juomat. 

Vaikka arkisin tuntuu välillä että opiskelijalounaat ja varsinkin protskubistro tulee ulos korvista, alkaa sitä aina lomalla kuitekin kaivata. Niin kävi taas - joululomalla isko akuutti kaipuu Bryggeen. Ei auttanut muu kuin hakea itse kaupasta ainekset herkkua varten. Joulun jälkeen söin kotona pari viikkoa DIY-protskubistroa. Kerran tuo protskulautanen näytti tältä: 

Arki alkoi viime viikolla, mutta paluu todellisuuteen oli karu: protskubistron hintaa oli nostettu! Oi ei! Vaikka sisältöä oli vähän parannettu, ei hinnannousu silti ollut iloinen yllätys. Ihan periaatteesta jätin bistroni ostamatta. Onneksi olin lomalla opetellut itse tekemään protskulautaseni. Sitä näköjään saa syödä kotona tästä eteenpäin myös arkisin.

Protskulautasen sisältöä voi varioida loputtomasti. Eri määrillä ja ruoka-aineilla saa vaihtelua pienelläkin vaivalla. Esimerkiksi paprikahummus tuo jo ihan eri elämyksen kuin tavallinen hummus. Mukaan voi heittää myös vaikka paistettua tofua, nuudeleita, katkarapuja, erilaisia juustoja, mitä vain kasviksia, guacamolea, linssejä, couscousia, keitettyjä kananmunia, seitania... Mahdollisuudet ovat rajattomat. Seuraavassa perusohje kuvan lautaseen:

Protskulautanen 

salaattia, esim rucolaa

tomaatteja

avokadoa

raejuustoa

erilaisia papuja

aiolia

hummusta

salsakastiketta

Kasaa ainekset lautaselle. Syö tuoreena.

Ekolahjuksia, osa 2

Kuinka pakkaat ekologisen ja (tunnistettavan) persoonallisen paketin.

-Nappaa lehtilaatikosta sanomalehteä tai mainoksia.

-Kääri lahja paperiin ja asettele kiva kuva päällepäin. Taittele ja teippaa nätisti.

-Kierrä ympärille kauniinväristä villalankaa ja tee rusetti. 

-Nimikoi paketti uhkauskirjetyyliin leikkaamalla lehdestä kirjaimia ja liimaamalla ne käärepaperiin.

Vaikka irtokirjaimet auttavat siinä ettei pakettia tunnisteta käsialasta, on mahdollista että niistä välittyy antajalle tyypillinen askarteluinnokkuus ja lahjan anonymiteetti katoaa.

Etuja:

-ekologisuus

-persoonallisuus

-muokattavuus

-askartelun tarjoama rentoutuminen ja mahdollinen flow-tila

Muista

Jaanintien alikulkutunnelissa oli pysäyttävä teksti.

Sen kun muistaisi.

Ja muistaisi lähteä kävelylle, ikinä ei tiedä mitä tulee vastaan. 

Beibe oon onnellinen

Voi tuttavaparat.

Oon tänään lähetellyt vanhemmille ja kavereille tälläsiä kuvaviestejä: 

Toisin sanoen oon hehkutellut sitä, että kauan haaveilemani ja monta viikkoa sitten tilaamani blenderi tuli vihdoin! 

Edellinen tehosekoitin hajosi siis joulukuun banaanijätskimaniassa. Sain joululahjaksi rahaa ostaa uuden, ja panostin oikeasti hyvään ja laadukkaaseen koneeseen. Nähtävästi niin hyvään, että kaikki muutkin halusivat sellaisen ja se oli pari viikkoa loppu liikkeestä. Mutta tänään vihdoin sain kantaa jäisiä teitä pitkin valtavan pahvilaatikon kotiin ja kuoria sieltä esiin tämän ihanan Wilfan. Oi onnea! Nyt saan viimeinkin taltutettua kuukausia kestäneen hummushimoni!

Onnistunut ostos toi loppuillaksi kestohymyn huulille. Vähän kyllä hämmensi olla niin iloinen jostain laitteesta. Yleensähän vastustan kaikkea ostamista ja koneita ja kuluttamista. Ja nyt hihkun innosta kun itse sain uuden tavaran. Miten tähän voi suhtautua?

Näin puolustelin asiaa itselleni:

Toisaalta, ostan tosi harvoin uutta. Pyrin kuluttamaan mahdollisimman vähän, ja blenderi oikeastaan auttaa siinä koska voin kokkailla monipuolisemmin einesten ostamisen sijaan. En ostanut konetta sen itsensä takia, vaan sen takia että tarvitsin sitä, ja vain vanhan rikkinäisen koneeni kierrätykseen. Ja lisäksi noudatin iskän toistelemaa sanontaa: "Köyhän ei kannata ostaa halpaa". Eli panostin laatuun. Nykyään parilla kympillä saa mitä vain, mutta halvat koneet saa usein kiikuttaa kaatopaikalle jo parin vuoden sisään. Uhraamalla vähän enemmän rahaa uskon saaneeni vähän pidempään palvelevan koneen. 

Tiedä sitten onnistuinko taas vain ylipuhumaan itseni materialismin puolelle, vai onko ostospäätöksen takan oikeasti objektiivisesti katsottuna järkeä. Mutta blenderi tuli kotiin ja oi oon niin onnellinen. 

 Jotkut innostuu uudesta telkkarista, mä halailen mun blenderiä. 

Maailmalle?

Kirjasin sen uudenvuodenlupauksiinkin: pitäisi lähteä maailmalle. Reilaamaan, vaihtoon, seikkailemaan. Oli niin paljon nähtävää ja koettavaa. Venetsia, Pariisin puistot, Biskaijanlahti, Istanbulin rannat, sveitsiläiset juustot, Hollannin pyöräilykulttuuri, roomalainen pitsa, Islannin revontulet, Tukholma... Ihanat torit, auringonlaskut katoilla, metromatkat, kuluneet kivikadut, kirkkojen holvikatot (suuri intohimoni), paikalliset katuruokakioskit, vieraskielinen puheensorina, eri kaupunkien erilainen valo. Tahtoisin nähdä kaiken, tehdä kaiken, kokea ja oppia ja imeä itseeni uutta. 

Mutta kun. 

Jännittää. 

Ja kun.

Koti on näin ihana. Miksi ihmeessä tarvitsisin muuta? 

(Lähden kyllä. Mutta ensin nautin tästä.)