Un unputdownable family saga

Kesällä mun ainoana tavoitteena on lukea ne kirjat, joita oon talven aikana ostanut ja joihin ei ole ehtinyt kevään kiireissä syventyä. Yksi niistä oli tämä loistopokkari. Rakastan lukea historiallisia teoksia, elämäkertoja ja proosaa. Tämä oli täyttä totta, mutta olisi ihan hyvin voinut olla keksittykin. 

Mary S. Lovellin The Churchills kertoo Churchillin suvun vaiheista keskittyen vahvasti sen kuuluisimman vesan, Winston Churchillin tarinaan. Saattaa kuulostaa kuivalta, mutta on kaikkea muuta! Brittiaatelisto on nähtävästi pesäpaikka kaiken maailman skandaaleille, ja monen sukupolven kuluessa niitä mahtuu yhteen sukuun to-del-la paljon. Tylsistymisen sijaan haastetta toikin seurata, kuka milloinkin riiteli kenen kanssa, kenen eroa nyt puidaan ja missä loistolukaalissanyt oleillaan. Kaikesta tekee astetta mielenkiintoisemman koko ajan mukana kulkeva ajankuva, joka varsinkin politiikan kautta limittyy olennaisesti suvun elämään. On todella herkullista päästä kurkistamaan esimerkiksi toiseen maailmansotaan itse Churchillin kautta. Lisäksi tykkäsin valtavasti oppia lisää naisista näiden suurmiesten takana. Churchillin Clementinestä tuli ehdoton suosikkini! 

Tällaista kirjaa lukiessa samalla uppoutuu toiseen maailmaan ja näkee omansa terävämmin. Parempaa kesäkirjaa en voisi kuvitella.  

Lovell on kijrittanut muitakin loistoteoksia 1900-luvun alun huomattavista briteistä. Kannattaa tutustua ainakin Mitfordin tyttöihin. Siinä kerrotaan Mitfordin perheestä, jonka viidestä tyttärestä yhdestä tuli kommunisti, toisesta kirjailija, kolmannesta herttuatar, neljännestä Hitlerin ystävä ja viidennestä radikaali oikeistolainen. Kuudes asui rauhaksiin maaseudulla. Historia on täynnä mielettömiä tarinoita. 

Pionitarhassa

Yhdellä tutulla on ihan oikea oma piha ja puutarha. Olin siellä vierailulla viime viikolla ja voi kyllä sielu lepäsi. Istuimme sireenien katveessa, päivänkakkaroiden rinnalla ja tuuli heilutti tukkaa. Rakastan hetkiä jolloin ympärillä on pelkkää vihreää, se vaimentaa liikenteen melunkin ja tasaa askelten rytmin. 

Puutarhassa oli kaikkea ihanaa vadelmista maa-artisokkiin ja ruusuista koristetilliin. Lisäksi siellä oli monen monta pensasta pioneja. Sain niitä kimpun kotiinkin. Oon aina vähän ihmetellyt, miksi kaikki bloggaajat aina keväällä innostuu pioneista lähes maaniseen sävyyn. No nyt ymmärrän. Eihän noita vaaleanpunaisia höttöpilviä voi kun ihastella. Kun tuuletin puhaltaa ilman liikkeelle, pursuilee koko koti ihanan hedelmäistä ja pehmeää tuoksua. Kaikki on vähän enemmän vaalenapunaista ja herkkää. 

Äitin ohjeella

Harvassa on ne kerrat kun jääkaapissa on parmesaania. Nyt oli kuitenkin yhden lounaan jäljiltä jäänyt pussillinen tuota herkkua, ja heti ilmaantui loistotilaisuus käyttää se. Reseptikansion välistä ilmaantui näet kuin tilattuna äitin aikoinaan mulle kirjoittama porkkana-parmesaanipannarin ohje. 

Äitillä itsellään ei ollut mitään muistikuvaa koko ohjeesta, mutta kyllä se käsialansa reseptistä vielä tunnisti. Mä muistelin hämärästi, että jotain puolitäyttävää ja herkullista ohjeesta saisi, joten kävin toimeen. Aika hyvin piti ajatukset paikkansa, pannari on mukavan kevyttä mutta silti täyttävää kesäruokaa. 

Alkuperäiseen reseptiin tuli nesteeksi maitoa, mutta korvasin sen vallan hyvin toimivalla vedellä. Rakuunan kanssa kannattaa olla varovainen, se on aika vahva mauste. Parmesaania sen sijaan voi olla enemmänkin. Itse syön näitä tsatsikin ja raejuuston kanssa, aamupalalla myös äidin tekemän jännittävän aamiaishillon eli banaani-raparperihillon kanssa. Toimii siis sekä makein että suolaisin täyttein!

Porkkana-parmesaanipannarit

250 g raastettua porkkanaa

5 dl vettä

2 kananmunaa

3 1/2 dl vehnäjauhoja

1 dl parmesaaniraastetta

1 tl rakuunaa

1/2 dl ruokaöljyä

Sekoita ensin vesi ja kananmuna hyvin sekaisin. Lisää joukkoon ensin porkkanaraaste ja sitten vähitellen jauhot. Lisää loputkin aineista, sekoita tasaiseksi. 

Paista leivinpaperilla päällystetyllä uunipellillä 225c asteessa noin 35 minuuttia. Anna vetäytyä hetken ennen tarjoamista. Nauti suolaisten tai makeiden lisäkkeiden kera.  

Jonkun kaa

Joskus on tylsää asua yksin. Sillon voi olla iloinen siitä, että on kavereita joille voi tunkea kylään (ennakkovaroituksella toki) ja jotka leipoo sun kanssa korvapuusteja ja innostuu väkertämään koruja Hama-helmistä. Aika voi kulua niin sukkelaan, että helmiliskoja väännettäessä huomataan että kello on yksi yöllä ja pitää lähteä kotiin. 

Sitten aamupalalla vielä hymyilee kun saa täyttää vatsansa herkkupullalla. 

Kaupunkijuhannus

Aurinko paistaa, nurmikko varpaiden alla, hien ja aurinkorasvan sekoitus valuu pitkin niskaa ja lokit huutavat pilvettömällä taivaalla. Keskipäivän valo heijastuu kirjan sivuista silmiin, mutta ne voi sulkea ja haistella grillin savua pensaan takaa. Ei ,en ole maalla, olen kaupungissa. Mutta kaikkien muiden ollessa poissa tuntuu puistossa makoilukin rentouttavan eri tavalla kuin yleensä. Tyhjät kadut, polttava asfaltti pöyrän alla, paljaat reidet ja aavistus hiljaisuudesta - pidän tästä enemmän kuin luulinkaan. 

Olen melko varma, että olen ainut jäljellä kerrostalon tässä rapussa. Soitan Reginaa astetta kovempaa kuin yleensä. Siitä huokuu kesä ja valuvat, kuumat valon päivät.

Video kyllä muistuttaa ikävästi siitä, miksi kaikki muut ovat pois kaupungista. Kyllä sekin kelpaisi. 

Pyykkipäivä

Ilahduttavia ovat myös pölyhiukkaset, kun ne leikkivät ilta-auringossa puhtaita lakanoita vaihdettaessa. 

Ruissalorakkaus

Koko kevään piti pyöräillä Ruissaloon ja nyt vihdoin selvisin sinne. Renkaat oli pyörässä vähän tyhjät ja loppumatkasta sade uhkasi, mutta Ruissalon taika rentoutti silti kuten aina ennekin. 

Joka kerta kun käyn Ruissalossa ihmettelen, miksen käy siellä useammin. Tällä reissulla päätinkin kehittää uuden tavan: Ruissalosunnuntait. Sunnuntai olkoon tästä lähin päivä, joka pyhitetään rentoutumiselle ja Ruissalossa hiljentymiselle. 

Elämän ihanuutta etsimässä

Tunnun aina kadotavan itseni ja elämäni kiireeseen. Tämän blogin tarkoitus oli alunperin muistutella itselle niistä elämän ihanista asioista, joita arki on tulvillaan. Se, että blogin on ollut kuolleena melkein vuoden kertoo jotain siitä, miten olen jaksanut ihastua elämään. Huonosti. 

Keväällä väsytinkin itseni taas oikein kunnolla ja huomasin että nyt on elämänilo vähän liian kadoksissa. Onneksi loma koitti juuri ajoissa, ja pikku hiljaa on kotoa alkanut löytyä valoisia nurkkia, aurinko alkanut lämmittää varpaita ja suupielet kääntymään ylöspäin. Nyt onkin aika palauttaa myös blogi juurilleen. Tästä lähtien kokoan tänne päiviäni ilahduttaneita asioita, ilman paineita, ilman itsekritiikkiä, ilman harmituksia. Olkoon tämä paikka, joka muistuttaa oman elämän ihanuudesta ja auttaa ajattelemaan positiivisesti väsyneenäkin.

Ja olkoon tämä myös mittari kiirestä. Sitten, kun on muka liian kiire päivitellä tänne mitään tai löytää hymynaiheita arjesta, on liian kiire. Annankin tässä myös haasteen. Kun tänne ei kerry ihastuksia entiseen tahtiin, tulee mua huomauttaa asiasta. Niin kiire ei saa tulla. 

Eilen ilahdutti auringonlasku Kerttulinkadun yllä. 

Samoilla raiteilla

Sama vanha tarina: paprikoita, paahtamista, hyvää ruokaa. En nähtävästi vain pysty vastustamaan euron paprikapusseja torilla. Ja toisaalta, miksi pitäisikään. Ainoa syy jonka keksin paprikoiden välttelyyn on se, että pelkään kyllästyväni niihin pian. Huono syy. Tuskin tuoreisiin kasviksiin voi kyllästyä. En ole kuullut kenestäkään jolle olisi käynyt niin.

Tämän reseptin keksin ihan kokonaan itse. Jälleen kerran olin ostanut viisi paprikaa, mutta nyt tuntui siltä että fetapaprikaruoat voisi korvata jollain uudella.  En itse asiassa pidä paprikoista raakoina, joten kesähittini paahtaminen palasi heti mieleen. Paahdetut paprikat, mikä pehmeiden makujen ilotulitus. Paahdoin paprikat aamulla valmiiksi ja väänsin töiden jälkeen pikaisen paprikapastan. Ja kas vain, yksinkertaisesta paprikasta oli tullut monen nammmm-ajatuksen arvoinen herkku.

 

Paprikapasta 

5 paprikaa 

paprika/chilijauhetta

ruokaöljyä

1 sipuli

3 dl keittämätöntä makaronia

1 rkl soijakastiketta

Halkaise paprikat, siivoa ne siemenistä ja lohko ne suuriksi suikaleiksi. Asettele suikaleet leivinpaperilla päällystetylle pellille kuori paperia vasten. Sekoita paprikajauhe ja öljy ja voitele paprikoiden sisäpinnat öljyllä. Paista uunin keskitasolla 50 min 200 asteessa. Kääntele puolivälissä paistamista.

Keitä makaroni ja valuta se siivilässä. Siirrä paprikat kattilan pohjalle, heitä sekaan tarvittaessa lisää öljyä sekä sipulit. Kääntele keskilämmöllä kunnes sipuli on pehmeää. Lisää soijakastike ja kääntele vielä hetki. Sekoita paprikat ja makaronit keskenään. Tarjoile lämpimänä leivän kera.

Rory Gilmore Reading Challenge

Gilmore Girls on ikuinen suosikkini ja Roryn lukutahti jatkuvan kateuden kohde, mutta mikään ei vedä vertoja sille mitä löysin netistä eilen. Rory Gilmore Reading Challenge listaa kaikki kirjat, joita Rory on lukenut tai joista hän on puhunut kaikkien sarjan seitsemän kauden aikana. Voin kertoa, että lista on pitkä. Ja voin kertoa, että haluan NIIN PALJON lukea kaikki sen kirjat.

 "Kirja käteen vain ja lukemaan: bussissa, puistossa, kahvilassa... :)" kommentoi kaveri listaa ja lukuintoani. Ei kai tässä muutakaan voi. Challenge accepted!