Tunnun aina kadotavan itseni ja elämäni kiireeseen. Tämän blogin tarkoitus oli alunperin muistutella itselle niistä elämän ihanista asioista, joita arki on tulvillaan. Se, että blogin on ollut kuolleena melkein vuoden kertoo jotain siitä, miten olen jaksanut ihastua elämään. Huonosti.
Keväällä väsytinkin itseni taas oikein kunnolla ja huomasin että nyt on elämänilo vähän liian kadoksissa. Onneksi loma koitti juuri ajoissa, ja pikku hiljaa on kotoa alkanut löytyä valoisia nurkkia, aurinko alkanut lämmittää varpaita ja suupielet kääntymään ylöspäin. Nyt onkin aika palauttaa myös blogi juurilleen. Tästä lähtien kokoan tänne päiviäni ilahduttaneita asioita, ilman paineita, ilman itsekritiikkiä, ilman harmituksia. Olkoon tämä paikka, joka muistuttaa oman elämän ihanuudesta ja auttaa ajattelemaan positiivisesti väsyneenäkin.
Ja olkoon tämä myös mittari kiirestä. Sitten, kun on muka liian kiire päivitellä tänne mitään tai löytää hymynaiheita arjesta, on liian kiire. Annankin tässä myös haasteen. Kun tänne ei kerry ihastuksia entiseen tahtiin, tulee mua huomauttaa asiasta. Niin kiire ei saa tulla.
Eilen ilahdutti auringonlasku Kerttulinkadun yllä.
Toivottavasti liian kiire ei iske päälle tänä syksynä, sillä tykästyin blogiisi ja päätin jäädä. :)
VastaaPoista