Kerran vuodessa

Viimeöinen vesisade näyttää jo ravistelleen alas osan lähipuiden kirsikankukista - onkin siis hyvä aika julkaista nämä viikko sitten napatut kuvat Kerttulinkadun kaunistuksista. Eino kirjoitti tässä hetki sitten samasta aiheesta ja ilmaisi sen mitä itsekin aina ihmettelen. Kaikki tuntuvat Turussa ihastelevan jokivarren paria pikkukirsikkapuuta, vaikka itäinen keskusta olisi paljon upeampia puita pullollaan. Kummallista. Itsehän asun kaupungin kauneimman kirsikkapuun naapurissa, joten saan nauttia vaaleanpunaisesta tunnelmasta ihan arjessa. Ainakin aina kerran vuodessa. 

Tattarin mysteerit

Kävipä niin että kuulin suuria kehuja tattarin tervellisyydestä ja mausta. On kuulemma kuitua ja proteiinia, magnesiumia ja vaikka mitä. Yksi kaveri ylisti tattariaamupuuronsa maasta taivaaseen ja toinen kertoi että se on suurta herkkua Virossa. Oli pakko kokeilla.

Ostin ison paketin tattarisuurimoita. Tein innoissani puuroa. Mikrossa se haisi ja näytti ällöttävältä. En luovuttanut. Nostin lautasen pöytään ja sekoittelin puuroa viileämmäksi. Tuoksu ällötti vieläkin. Maistoin ja totesin että juu ei maistu hyvälle. Siita puuroannoksesta sain ehkä kolmanneksen alas, loput piti heittää roskikseen. Tattaripuuro ei harvinaisen selvästi ollut mun juttu.

Kokeilin syödä myös kokonaisia keitettyjä tattarisuurimoita. Hain niitä vahingosta viisastuneena vain pienen pussin Punnitse&Säästästä. Tulos vaikutti aika samalta kuin puuro - jo keittäessä haju oli sama tuttu ja ällö. Tässä muodossa tattari meni kuitenkin alas, tosin se taitaa johtua siitä että hukutin sen lautasella pippurikastikkeeseen. En tiedä lasketaanko tätä siis maistamiseksi.

Nyt kotona onkin sitten paketillinen puurohiutaleita, joista tehtyä puuroa inhoan. Olenkin viettänyt sämpyläviikkoja ja tehnyt monta kertaa kuussa sämppytaikinan, johon olen heittänyt reippaasti tattarihiutaleita. Ja oi ihmettä: taikinassa tattarista tulekin ihan sairaan hyvää! Jotekin hiutaleet pääsevät leivässä täysin oikeuksiinsa - maku on tosi mieto, lähes huomaamaton, ja sämpylöiden koostumuksesta tulee tavallista mehevämpi. (Lisäksi ällö haju jää pois kokonaan.) 

Tattarisämpylät ovatkin yllättäen nousseet ihan suosikikseni, mietin tässä jopa että pitäisikö ostaa lisää hiutaleita kun ensimmäinen paketti alkaa loppua. Tällä kertaa leipomiini sämpylöihin lisäsin myös nokkosta, jonka sesonkin on nyt ja joka on mahtava lisä melkein mihin tahansa ruokaan. Nokkonen on myös aasinsilta heppakuvaan - jotenkin mun ja kamun villiyrttiretket aina jossain kohtaa ajautuu siihen että ihaillaan Halisten heppoja ja yritetään puhua niille. 

Tattarinokkossämpylät

5 dl vettä

50 g hiivaa

2 tl sokeria tai hunajaa

4 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja

2 tl suolaa

2 dl tattarihiutaleita

1 dl ryöpättyä ja pilkottua nokkosta

n.6-7 dl vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja

4 rkl öljyä

Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi ja liuota siihen hiiva. Sekoita puuhaarukalla mukaan sokeri/hunaja ja jauhot. Siirrä lämpimään paikkaan, esimerkiksi vesihauteeseen, nousemaan vartiksi. Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Lisää turvonneeseen ja kuplivaan taikinaan suola ja tattarihiutaleet sekä nokkonen. Sekoita voimakkaasti puuhaarukalla. Lisää vähitellen jauhoja ja sekoita voimakkaasti puuhaarukalla ja tarvittaessa kädellä. Kun lähes kaikki jauhot on lisätty, sekoita mukaan öljy. Lisää tarvittaessa jauhoja, jos taikina tuntuu liian löysältä.

Kostuta kädet vesialtaassa ja nostele löysää taikinaa pellille hieman palloiksi pyöritellen. Tästä taikinasta saa noin 30 sämpylää, koosta riippuen tietenkin. Nosta sämpylät pellille vasta juuri ennen uuniin nostamista, sillä pehmeä taikina leviää muuten helposti. Paista sämpylöitä uunin keskitasolla 10-15 minuuttia ja nosta pelliltä jäähtymään. 

What a difference a day made

Koko aamupäivän kirosin sitä, miten koko kämppä oli kuin sauna ja sohvalla maatessakin kylvin hiessä. Jo yöllä heitin peitot lattialle ja nukuin silti huonosti, ja ulos lähtiessä koetin rynnätä ulos mahdollisimman nopeasti farkkujen jalkaan vetämisen jälkeen etten vallan pakahtuisi. Turhautti, että ulkona on vasta +12 ja täällä tukahtuu jo nyt. Kesähelteitä odotellessa.

Kotiin palatessa avasinkin heti ikkunat ja annoin kevättuulen puhaltaa ilman vähän viileämmäksi. Sekin vähän ärsytti - ulkoa syöksyi tuulen mukana katujen kakofoninen meteli, ja olin toivonut että tuulettamisen voisi säästää myöhemmälle keväälle, jotta oikeasti lämpimällä säällä ei olisi jo käyttänyt kaikkia viilennyskeinoja.

Mutta sitten.

Viereisellä Kerttulinmäellä eli Hirttokukkulalla alkoi soida musiikki. Ensin pieniä torven pärähdyksiä, sitten pidempiä pätkiä, ja lopulta ihan tunnistettavasti Finlandia. 

Helmikuussa listasin asioita, jotka saavat sydämen pakahtumaan. Yksi niistä oli klassinen musiikki livenä yllättävässä paikassa. Nytkin hymy levisi korviin ja roikuin puoliksi ikkunasta ulkona kun kuuntelin kivitaloista kaikuvaa klassista. Ei tullut Game of Thronesin katsomisesta enää mitään.

Kyseessä oli Turun filharmonisen orkesterin lauantain spektaakkelin harjoitukset. Lauantaina 9.5 orkestri järjestää Turussa konsertin Seitsemän kukkulaa soi, jossa orkesteri jalkautuu kaupungin seitsemälle kukkulalle ja soittaa yhtä aikaa Sibeliuksen Finlandian. Onnistuin näkemään Kerttulinmäen harjoitukset, lucky me!

Tuntuu että aina unohdan, miten ihanaa ja vaikuttavaa klassinen musiikki on, varsinkin livenä. Nytkin tuntui, että päivään tuli jotain ihmeellistä taikaa, kun yhtäkkiä oma koti kaikui musiikista ja arkinen kukkula muuttui konserttipaikasi. Ihanaa ja yllättävää. Tämän takia rakastan Turkua. Aina tapahtuu jotain uutta ja yllättävää, juuri kun sitä vähiten odottaa. Aina tulee jotain kaunista vastaan.

Ehkä suloisinta kaikessa oli se, kun kukkulaa vastapäätä olevan päiväkodin lapset roikkuivat piha-aidassa ja huusivat "Uudestaan, uudestaan, soittakaa uudestaan!"

Hengittäkää syvään nyt on rakkautta ilmassa

Oi oi, on kyllä kevättä ilmassa. Kevään merkkejä on kaiken rakkaushömpötyksen ja kukkivien kirsikkapuiden lisäksi ehdottomasti se, että on taas aikaa lukea hyviä kirjoja. 

Jo pari viikkoa olen päässyt tekemään kirjastoon sellaisia retkiä, että voin lainata ihan mitä huvittaa koska arjessa on oikeasti aikaa lukea. Keskellä lukukausia sitä aikaa harvemmin on, ja vaikka olisi niin sitä on tenttikirjojen pänttäämisestä niin poikki että ajatuskin lukemisesta illalla uuvuttaa. Mutta nyt, nyt on taas aikaa ja intoa lukea. Ai että.

Viimeisin loistava kirja jonka olen lukenut on Sadie Jonesin uutukainen Ehkä rakkaus oli totta. Se oli niitä hyviä kirjoja, jotka vie mukanaan niin täysin ettei kirjan parhaita puolia edes osaa eritellä. En tiedä mikä tässä niin ihastutti. Tuntuu aina mahdottomalta osoittaa lempikirjoista se juttu, joka saa rakastamaan niitä.Oliko kerronta hyvää, vai juoni, vai hahmot? Vai veikö se niin kiehtovaan aikaan ja paikkaan etten malttanut tulla sieltä pois? Koskettivatko teemat? Rehellisesti sanottuna en tiedä.  Mutta sen tiedän, että luin tätä ääneen hihkuen ja voihkien ja hihitellen, lukuja yötä päivää ahmien ja kokonaisvaltaisesti mukana eläen. Loppua kohti en meinannut pysyä housuissani, niin malttamaton olin lukemaan tarinan loppuun. 

Lyhyesti referoituna tarina kertoo siis 1960-luvun Lontoon teatteripiireistä ja niissä pyörivästä ystäväkolmikosta. Luke on tarinan päähenkilö, pikkukaupungista Lontooseen muuttava lahjakkuus. Paul ja Leigh ovat tämän ystäviä, ja kolmikon tarinat kietoutuvat monella tasolla toisiinsa. Kirjassa ihmiset rakastavat ja riitelevät, ovat rikki ja sekaisin ja tekevät vääriä valintoja. Menestys ja tunteet ajavat tapahtumia vääjäämättä kohti konfliktia, eikä tarinaa seuratessa voi kuin purra huulta ja elää mukana. 

Näin mukaansatempaavia kirjoja tulee vastaan noin kerran vuodessa, ja rakastan sitä kirjaan uppoutumisen tunnetta ihan mielettömästi. Melkeinpä harmittaa että olen jo lukenut kirjan - olisi ihana kokea ensilukukerta aina uudestaan. 

Saara 15vee

Posti toi ihan mielettömän yllätyksen: kirjeen menneisyydestä!

Oltiin kesällä 2005 perheen kanssa lomalla Pohjois-Suomessa, ja poikettiin myös Oulussa ja siellä tiedekeskus Tietomaassa. Se oli kuin Heureka - täynnä kaikkia jännittäviä kojeita ja keksintöjä ja tietoa maailmasta. Yksi ihmeellisyyksistä oli tämä Kirje tulevaisuuteen -laite, jolla sain lähettää kirjeen tulevaisuuden itselleni.

Muistan hämärästi tapahtuman, ja sen ajatuksen että vuoteen 2015 on hirvittävän pitkä aika. Muistan myös sen, että en osannut ihan kunnolla käyttää konetta ja epäilin että lähetin vahingossa tyhjän paperin. Ja niinhän siinä näköjään kävi. Harmi, olisi ollut mukava kuulla mitä Saara 15vee tahtoi sanoa tulevaisuuden minälleen.

Kummaa, että nyt on oikeasti se tulevaisuus joka tuolloin tuntui niin kaukaiselta ja hurjalta. Toisaalta kun miettii, niin onhan siitä kesästä aivan hirvittävän pitkä aika. Valtavasti on tapahtunut ja olen (luoja kiitos) ihan eri ihminen kuin silloin viisitoistakesäisenä. Kirje sai kuitenkin pohtimaan, millainen tuo teini-Saara oli, ja kaivoin oikein vanhat päiväkirjat esiin. 

Millainen teini-Saara sieltä menneisyydestä sitten kirjoitteli?

15-vuotiaana minä:

-kuuntelin korvalappustereoista Smakia

-pääsin ensimmäisille festareilleni, Kukkaisrockiin Tampereelle (katsomaan Smakia)

-kaipasin omaa rauhaa ja tylsistyin perheen seurassa

-luin fantasiakirjoja ja Bert-sarjaa

-olin ihan sairaan ihastunut yhteen rinnakkaisluokkalaiseen poikaan

-keräsin kasviota koulua varten (muistaakseni laitoin pikkusiskot keräämään puolet kasveista)

-leikkasin otsatukan koska halusin "särmää" ulkonäkööni

-olin ekaa kertaa laivalla ja tykkäsin jo silloin eniten istua kannella

-katsoin joka kesäaamu Summerin

-kirjoitin ensimmäistä kesää päiväkirjaa (se tapa on onneks pysynyt)

-valitin kotitöistä

-löysin Green Dayn ja rakastin laulua "Wake me up when september ends"

Vanhoja päiväkirjoja on vieläkin aika kamalaa lukea, niin pateettista ja angstista meininkiä olivat teinivuodet. Toisaalta on hyvä nähdä, että koko ajan on menty parempaan päin. Olen nyt paljon onnellisempi ihminen kuin kymmenen vuotta sitten. 

Sebastianin fanitytöt

En tykkää yhtään sellaisista sopimuksista, missä sovitaan ettei anneta tänä vuonna/jouluna/ajankohtana lahjoja. Tylsää! Mä rakastan lahjojen antamista. Ajan kuluessa tulee aina vastaan jotain, josta ajattelee heti että "toi ois sille niiiiiin paras lahja". Joulu ja syntymäpäivät on parhaita syitä toteuttaa niitä ideoita, tuoda hymyä ihmisten kasvoille osuvilla paketeilla. Näyttää antamalla että välittää. Kun joskus se on muuten niin vaikeaa sanoa. 

Että ei mulle tarvitse antaa lahjoja takaisin, mutta antakaa mun antaa lahjoja muille. Sen tuoma ilo on mulle niin suurta ja kirkasta, etten kaipaa itselleni muuta.

Tällä kertaa lähenee ystäväni Sallan merkkipäivä. Sain niin loistavan lahjaidean, että toteutin ja annoinkin muistamiseni jo etukäteen. Sallan parhaita puolia on sen pettämätön maku tv-sarjoissa ja leffoissa. Toinen loistava puoli on jatkuva valmius seikkailuun ja kolmas seura villiyrttiretkillä. Lista jatkuisi vaikka kuinka pitkään jos niikseen tulisi. 

Edellä luetelluista hyvistä puolista kaksi ensimmäistä yhdistyy usein. Tänä keväänä on Sallan kanssa toistuvasti päätetty lähteä seikkailemaan johonkin uuteen ja jännittävään paikkaan, keksiä jotain kiehtovaa puuhaa tai kokea jotain jännittävää. Toistuvasti ollaan seikkailun sijaan päädytty mun kotiin syömään jäätelöä ja katsomaan Parks and Recreationia. Kyseisen loistosarjan vinkkasi mulle aikoinaan Salla, joten oli vain sopivaa keksiä synttärilahjakin siihen liittyen. 

Parks and Recreation on täynnä ihania ja rakastettavia hahmoja, joista koskettavin on kuitenkin Little Sebastian, maailman paras minihevonen. Tiedän että kyseinen heppa on Sallankin sydäntä lähellä, joten synttärilahjaksi teetätin sarjassain nähtävän Little Sebastian -t-paidan. Siitä tuli niin hieno että olen lahjasta melkein kateellinen. 

Hyvää synttäriä Salla!

Be the Leslie Knope of whatever you do!

Hämmästyttävä loistava valo

Näin keväisin kannattaa olla kotona iltakahdeksan aikoihin. 

Silloin on parin minuutin hetki, jolloin rakastan kotiani ja maailmaa niin että sydän meinaa ratketa rinnassa. Aurinko paistaa juuri oikeasta välistä ja oikealta korkeudelta, ja koko pikku yksiä täyttyy valosta. Kirkkaasta, läpitunkevasta, puhtaasta valosta.

Se on ihmeellistä ja ihanaa, sillä ikkunani ovat sellaiseen suuntaan että suora auringonvalo on todella harvinaista. Se on oikein mukavaa kesähelteillä, ja iltaruskon värittämää taivasta on niin ikään kyllä mukava kuikuilla. Ja ehkä juuri loistavan valon harvinaisuus saa arvostamaan sitä niin paljon.

Se on niin kaunista, että siihen hetkeen voisin jäädä ikuisesti. 

Sumua

Kerrankin on ollut hyvä esseeflow. On tuntunut oikeasti hyvältä polkea kirjastoon ja istua monta tuntia koneen ääressä, asetellen ajatuksenpalasia järjestykseen ja kasata kappaleista esseetä. Pidän Turun yliopiston uudistetusta pääkirjastosta, Feeniksestä, tosi paljon. Siellä on niin hyvä valo, että tietokoneen ruutu tuntuu pöytien valkoisia pintoja vasten harmaalta jopa sumuisena päivänä.

Olen viihtynyt kirjastossa jopa koko viikonlopun, sunnuntainakin poljin sumuisia katuja yliopistonmäelle. Tälle maanantaille suunnittelin vapapäivää, ja se olikin ihan paikallaan. Pää on kuin täynnä eilistä sumua, uninen ja raskas. Taidan käpertyä sohvalle romaanien ja teen kanssa. Ja tiskata. 

Mitä laittaa tehosekottimee

Outoja tapahtuu, oon alkanut kuunnella suomiräppiä. Tai yhtä räppäriä, sillä Paperi T:n Malarian pelko on on niin hyvä, että jopa mä tykkään. Se tarkoittaa tosi hyvää. 

Yhdessä levyn biiseistä lauletaan: "Joka aamu sama valinta, mitä laittaa tehosekottimee: hedelmät vai pään inee". Tätä mäkin usein pohdin, tosin lähinnä sitä että laitanko hedelmät tehosekoittimeen vai syönkö sellaisenaan. Koko alkukevään tein uudella blenderillä jos jonkinlaista smoothieta, mutta nyt se into on hiipunut. Yhtäkkiä hyvältä vaihtoehdolta tuntuikin hedelmäsalaatti. 

Hedelmäsalaatin tekeminenkin on vähän outoa. Totesin, etten ole tainnut kertaakaan omassa kodissani tehdä sitä. Hedelmäsalaatti on sellainen lapsuuden ruoka. Tai ei oikeastaan - se on lapsuuden herkku. Jotain vähän arjesta poikkeavaa ja parempaa, jolla herkuteltiin jonain erityisenä hetkenä. Jotain mitä tarjottiin vaikka joulupöydän jälkiruokana, ja jonka purkkipersikat olivat ihmeellisen ihania ja jännittäviä. Se oli aikanaan sellainen vähän jännittävä mutta turvallinen herkku. 

Ja nyt söin sitä ihan vaan välipalaksi. Kyllä on maailma ja ruokailutavat muuttuneet. Ehkä ihan hyvään suuntaan, sillä onhan se ihan positiivista että purkkipersikat eivät ole se elämän kohokohta. Mutta vaikka persikat ja tuoreet hedelmät ovat nykyään ihan perusjuttuja, niin kyllä hedelmäsalaatissa silti oli vielä jotain taikaa. Jotain siitä erityisestä hedelmäsalaattifiiliksestä palasi, kun lusikoin riemunkirjavaa sekoitusta yksiössäni. 

Jos lapsuuden fiiliksiin voi palata näin helposti, niin taidan tehdä hedelmäsalaattia ja muita retroherkkuja useamminkin. Esimerkiksi (soija)nakkikastike ja toskapiirakka voisivat olla aika hyviä vaihtoehtoja. Ja hedelmäsalaatti nyt on tekemisen arvoinen jo muutenkin - ei sitä kovin moni herkku ole yhtä ihanan värinen kuin tämä. 

Hedelmäsalaatti

2 banaania

1 omena

2 dl pakastemansikoita sulatettuna

1 appelsiini

1 greippi

Pilko kaikki ja sekoita kulhossa. Voit antaa mehevöityä hetekn jääkaapissa, jos tekee mieli. Nauti välipalana tai herkkuhetkellä.

Lippu sulle, lahja mulle

Tänä keväänä vallitseva raivaaminen ja siivousinnostus ovat johtaneet lukuisien turhien tavaroiden havaitsemisen lisäksi moneen yllättävän hyvään löytöön. 

Tällä viikolla löysin helmikuisen interrail-lippuni, jonka olin jo luullut heittäneeni unenpöpperössä Tukholmassa roskiin. Ihanaa etten ollutkaan ollut ihan niin väsynyt, vaan säilönyt lipun fiksuna vihkon väliin. Sieltä se nyt pulpahti esiin riemunkiljahdusten saattelemana!

Vaikka lippu on kiva jo siihen sisältyvien muistojen takia, oli ilahtumiseen muitakin syitä. Lipussa kun luki, että jos sen palauttaa postissa Alankomaihin, saa yllätyslahjan. Voi vitsit kuinka jännittävää ja siistiä! Ehdin jo surra tuon mystisen lahjan menettämistä, joten nyt kiikutin lipun heti postiin lahjan toivossa. 

Ai että, kyllä kannattaa siivota!