Luonteeseeni kuuluu perinpohjaisuus ja suunnitelmallisuus. Pohdin jatkuvasti tulevaisuutta, luotaan erilaisia mahdollisuuksia ja sitä miten toimisin niissä. En tee viisivuotissuunnitelmaa viiden vuoden välein, vaan ennemminkin viikon välein, ja arjessa valmistaudun jatkuvasti siihen mitä on edessä. Suunnitelmallisuudesta huolimatta en seuraa suunnitelmia orjallisesti, vaan kun asiat aikanaan tapahtuvat, otan ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. Suunnitteleminen kuitenkin auttaa siihen, etten stressaa asioista niin paljoa. Pystyn paremmin keskittymään siihen mitä on käynnissä milloinkin, kun tiedän että pärjään jatkossakin.
Kerroin että lähden elokuussa vaihtoon, ja tämä tulevaisuusorientoituneisuus näkyy erityisen hyvin siihen suhtautumisena. Vaikka lähtöön on vielä nelisen kuukautta, olen jo mielessäni pakannut ja lentänyt perille, etsinyt parhaan uimahallin ja vuokrannut pyörän. Olen käärinyt astiat kotona sanomalehteen, jota olen dyykannut taloyhtiön paperinkeräyslaatikosta, ja jakanut ylimääräiset ruokatavarat kavereille. Valmistautuminen on alkanut ajatusten lisäksi ihan konkreettisestikin. Viimeisen kuukauden ajan olen käynyt kaappeja ja laatikoita läpi karsien tavaroita muutto ja uusi elämä mielessä.
Tämä karsiminen on minulle kamalan vaikeaa. Olen aina ollut pieni hamstraaja - se kulkee suvussakin. Niin minun kuin joidenkin sukulaisten kaapit ovat täynnä tavaroita, joita voi tarvita joskus sitten, ja joita ei kannata heittää pois koska niitä voi vielä käyttää. Suhtaudun tavaroihin sekä hirveän järkiperäisesti perustellen, että vanhoja tennareita voi tarvita jos vaikka tarvii niitä festareilla, ja tunteella, kun ajattelen että en voi heittää tätä lankakeraa pois koska sain sen tädiltäni joululahjaksi ja se olisi loukkaavaa.
Esimerkki tästä tavaroihin tarraamisesta on tässä:
Pahvinen postipaketti, jonka olen saanut neljä vuotta sitten, asuessani vielä Salossa. Saapumisestaan asti olen säästänyt pakettia kaapeissa ja hyllyissä ja kuljettanut sen muutossa Salosta Turkuun. Minkä takia? Koska sitä voi vielä tarvita. Voin joutua lähettämään jollekin paketin johon tarvitsen laatikkoa, tai voin tarvita säilöntäpaikkaa papereille kotona, tai voin leikata paketista pahvia askarteluun, tai laittaa sen hyllyyn väriä tuomaan.
Ja kuitenkaan mitään näistä ei ole tapahtunut. Postipaketeille olen ostanut uudet laatikot, askarteluun käytän ihan tavallista pahvia ja hyllyyn näkösälle pakettia ei viitsi pistää, koska sen sivut ovat täynnä teipin riekaleita ja repeytymiä. Että niin. Miksi siis tätäkin laatikkoa pitää kynsin hampain säästää?
Yhden pahvilaatikon säästäminen nyt ei ole kovin paha juttu, mutta kun tämä tarrautuminen ulottuu kaikkeen muuhunkin. Olen parin viikon sisällä karsinut kotoa rikkinäisiä tumppuja ja kenkiä, vanhoja sanomalehtiä, vanhoja muovirasioita, käyttämättömän saunatakin ja outoa sisustuskrääsää. Kolme muovipussia on täyttynyt kirppikselle menevistä laukuista ja vaatteista. Monesta tavarasta luopuminen sattuu ihan absurdin paljon. Esimerkiksi vanhoja luentomuistiinpanoja selailin vaikka kuinka kauan ennen kuin pystyin laittamaan ne paperinkeräykseen. Villapaitoja joita en ole käyttänyt moneen vuoteen halailen kyynelsilmin ennen kuin saan se siirrettyä kirppiskasiin. Ja jokaista rikkinäistä tavaraa suunnittelen ensin korjaavani ennen kuin repäisen ja laitan sen roskiin.
Kun kestävän kulutuksen ja sisäsyntyisen hamstraamisen yhdistää, tulee tavaran karsimisesta todella vaikeaa. Tuloksena on helposti täydet kaapit joissa ei ole mitään sisältöä. Kuitenkin toivon, että omistaisin vähemmän. Tuntuu, että kotona olisi kivempi olla, jos joka pinta ja kaappi ei olisi ihan täynnä. Minimalismi kiehtoo raikkaudellaan ja sillä, että jokainen tavara olisi tärkeä itsessään. Toisin sanoen omistamisessa ei olisi pointtina määrä vaan laatu. Ainakin kuvittelen, että vapaassa tilassa mielikin olisi vapaampi.
Jotta saisin oikeasti tavaroita karsittua ja omaisuuttani järkeistettyä olen kehittyänyt rutiinin. Joka päivä mietin yhden asian, jonka voin heittää pois tai kierrättää. Yksi edes pieni tavara joka päivä.
Tämä tuntuu toimivan. Kun karsiminen isona projektina tuntuu kovin vaikealta ja radikaalilta, on yksittäisistä asioista irrottautumien paljon helpompaa. Yhden tarpeettoman tavaran keksiminen on paljon helpompaa kuin koko omaisuuden luotaaminen ja puolittaminen kerralla. Myös tunneside asioihin on helpompi käsitellä, kun vanhojen sisäliikuntakenkien roskiin heittämiseen voi käyttää koko päivän. Säästämisen ja karsimisen hyviä ja huonoja puolia pitää välillä perustella itselleen kauankin, jos tavara on muka todella tärkeä. Mutta tähän mennessä karsiminen on aina voittanut.
Ja olo on jo paljon kevyempi.
