The lucky ones

Hetkiä viime päivistä, ajalta jolloin syksy oli vielä kirkas ja kuulas, ei harmaa ja kostea kuin nyt. Lokakuuhun on mahtunut kaikkea ihanaa; on ollut ruskaista valoa seinissä, seikkailuja ja kotoilua, Helsinkiä, ja tietenkin pitsaa. 

Tuota kolmannessa kuvassa näkyvää Gazamom -kirjaa lukiessa on ollut usein surullinen, jopa ahdistunut olo. Tänä syksynä maailman kärsimys ja varsinkin Palestiinan ja Israelin vaikea tilanne ovat tulleet enemmän iholle kuin koskaan. Näitä pohtiessa on kotona aina vain useammin soinut lokakuussa löytynyt biisirakkaus, Daughterin Youth. Sen lyriikat iskevät suoraan sinne, missä eniten kaihertaa: "And in you're still breathing you're the lucky ones./ 'Cause most of us are heaving through corrupted lungs." 

Olen niin onnekas että pakahduttaa. 

The winner eats it all...

Olen onnistunut elämässäni.

Tähän mennessä en ole koskaan voinut varastoida kotiin herkkuja. Ne katoavat aina kaapeista alta aikayksikön. Mikään kätkö tai piilo ei ole tarpeeksi. 

Olikin ihan mieletön yllätys kun avasin eilen keksirasiani, ja se oli täynnä suklaakeksejä! Ihania rapeita keksejä, joiden alkuperästä tai tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Joiden olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Ekaa kertaa ikinä olen onnistunut unohtamaan herkkuja kaappiin. Success!

(Keksit eivät tosin säilyneet kauaa löytämisen jälkeen...)

Ei-niin-säälittävä syksy

Tänä syksynä on ollut enemmän aikaa kuin koskaan. Välillä tylsyys ja apaattisuus ahdistaa, mutta yritän voittaa ne. Nauttia siitä, että saan nukkua pitkään. Katsella tv-sarjoja kauden päivässä. Käydä jumpassa ja jäädä sen jälkeen juttelemaan kaverien kanssa. 

Tehdä sunnuntaisin sitä ruokaa mistä olen haaveillut viikon. Lukea uutisia myös otsikoiden takaa. Siivota useammin. Tiskata ennen banaanikärpäsiä. 

Kun aikaa on vaikka muille jakaa (sitäkin olen tehnyt), on kuitenkin sitä vaikeampi saada tehtyä ne vähän jutut jotka pitäisi hoitaa. Joka vuosi tuntuu tuovan uuden uusia tapoja järjestää arki. Tänä vuonna se on ollut töiden hoitaminen kahviloissa ja kirjastoissa. Kun kotona ehtii olla edellisten vuosien sijaan yli tunnin kerrallaan, muuttuu näköjään hommien tekeminen välttelyksi ja ajelehtimiseksi. Ulos pakeneminen on auttanut. Uudessa ympäristössä keskityn paremmin, en keksi harhauttavia virikkeitä ja toimin määrätietoisemmin. Asiat on hoidettava ennen kuin pääsee kotiin löhöilemään. Se ajaa tekemään.

Töiden siirtäminen kotoa kahviloihin on ihanasti lisännyt myös viihtyvyyttä kotona. Nyt täällä saa oikeasti rentotua. Asiat ovat esillä nauttimista, ei hoitamista varten. Ehtii istua ja katsoa. Polttaa kynttilöitä ja hoitaa kasveja. 

Niin, taisi joku vinkata että näin kannattaa tehdä jo pari vuotta sitten. Mutta pakkohan se on itse yrittää ja erehtyä... 

Ihana hulluus!

Koko alkuviikon sitä välttelin, mutta sunnuntain lopulta taivuin. Shoppailukierros ajautui Stockan Hulluille päiville, sinne ihmisryysikseen ja tarjousviidakkoon. Takeissaan hikoilevat ihmiset juoksivat maanisesti saadakseen uusia tavaroita. Kaikkialla oli keltaisia kasseja, keltaisia lappuja, keltaisia ilmapalloja, ja kaikilla kiire saada lisää ja lisää. 

Lukioaikainen historianopettajani kutsui kerran Pirkanmaan Ideaparkia Mordoriksi. Vähän samanlaiseen paikkaan tunnuin päätyneen. Kulutushysteria ällöttää yleensäkin, ja tuolla se oikein kristallsoitui. En ostanut vaatteita, en karkkia, en kirjoja, en meikkejä. En tarvitse mitään. Paitsi...

Puolen kilon vuohenjuustokimpale. No sen tarvitsen! Nam!

Vetoisten ikkunoiden kauneudesta

Yhden sateisen lokakuun päivän käytin tällä viikolla kokkailuun. Se oli ihanaa - nousta aamulla ja tietää että koko alkupäivän saa puuhata rauhassa keittiössä. Kaatosade ulkona vain lisäsi tunnelmaa. 

Keittiössä valmistui seitania, pihlajanmarjachutneytä ja rievää. Koti tuoksui tuoreelle leivälle. 

Ja sitten vilkaisin ulos ja huomasin sateen tehneen temppujaan. Ikkunat olivat ihan(asti) huurussa. Vähän kuin joku olisi maalannut ne kuultavan valkoisella jättäen kurkistusreikiä, tai kuin ulkona olisi hurjan kylmä ja hyytävä sää. 

Ei ärsyttänyt, vaan hymyilytti.

Panostus elämänlaatuun

Seuraa spontaani jatkokertomus kahdelle edelliselle postaukselle. Esittelin tosiaan ihania kaamosvalojani ja valittelin pimeää eteistä. Nämä teemat näköjään jäivät vähän päälle, koska eilen lähes huomaamattani pysähdyin sisustuskaupan eteen. Siitä viiden minuutin kuluttua suljin kaupan oven takanani ja kävelin kotiin uusien valojen kanssa.

Hämeenkadun Sellofaanissa oli vallan suloinen "pallovalobaari". Sain valita valosarjaan omat palloni ja myyjä pujotti ne paikalleen. Vähän epäröin vielä palloja valitessani, mutta ei valmista sarjaa voinut vastustaa. Tykkään hurjasti siitä, että sain itse tehdä valoista juuri sen näköiset kuin halusin. Pallojen paikkoja on helppo vaihtaa, ja voin vaikka ostaa lisäpalloja jos tekee mieli. Samoin polttimot voi vaihtaa jos ne palavat tai rikkoutuvat. 

Ja näin siis pimeä eteiseni onkin yhtäkkiä valoisa ja kaunis. Erilaiset punaisen ja oranssin sävyt valaisevat kauniin rauhallisesti ja lämpimästi. Kuvat eivät tee oikeutta tunnelmalle. Vaikka valot olivat vähän kalliit, perustelin ne itselleni panostuksena elämänlaatuun. Miettikää, nyt kun marraskuun loskasateessa raahautuu kotiin ja pimeän eteisen sijaan kohtaakin tämän:

Nyt haluaisin oleskella koko ajan eteisessä. 

Heikko valo

Asuntoni eteinen on mahdollisimman kaukana kahdesta ikkunastani, pieni käytävä asunnon perällä. Keltaisista kaapeistan huolimatta sisääntulo on aina vähän hämärä, ja vaatii lamppua päälle usein päivälläkin. Syksyisin ja keväisin on kuitenkin hetkiä, kun kaikki muuttuu. Aamuaurinko paistaa juuri oikeasta raosta ja oikealta korkeudelta ja loistaa rappukäytävän ikkunoihin ja niistä ulko-oveni maitolasin läpi eteiseen. 

Niinä hetkinä tuntuu, että koko eteinen kylpee valossa. Vaikka aurinko saa ujutettua tilaan vain pari sädettään, ovat ne ikään kuin väärässä paikassa huiman loistavia. 

Tuntuu aina onnekkalta huomata valon hetket eteisessä. Ne ovat oikeasti harvinainen ilo, ja siten sitä rakkaampi. 

Silloin vain seison ja katson. 

Nyt on jo pimeää

Taas saapuivat lokakuun pimeät illat ja viileät aamut. Eilen vielä kesäviirit roikkuivat katossa, mutta tänään puin kodin syksyyn.

Se kävi helposti. Viirit pois ja kaamosvalot tilalle. 

Sydänvalot saavat valaista talvihämärää taas kevääseen asti, siiheksi että on taas aika laittaa viirit kattoon. Jatkumo tuntuu hyvältä. Koskaan ei ole koti tyhjä. 

Valoa syksyysi!

Asiameininki

Puuh ja puuh. Alkusyksystä vähän harmittelin sitä, että kaikki kurssit alkaa vasta lokakuun paremmalla puoliskolla. Nyt oon siihen supertyytyväinen. Ainejärjestöstä on tullut kokopäivätyö ja flunssa vei puolitoista viikkoa tehokasta sähköpostienlähettelyaikaa. Ulkona kaivetaan taas kerran katua auki. Tämän päivän ohjelma on ollut kokous, lounas, sähköposteja ja muuta klikkailua, kokkarit, lisää maileja ja säätöä tietokoneella. Jos yhtälöön lisäisi luennot ja lukemisen, olis jo aika haipakkaa. Voin olla tyytyväinen opinnottomaan elämäntilanteeseeni.

Oikeasti oon salaa tyytyväinen myös siihen, että katua kaivetaan auki. Se tarjoaa mahtavan syyn viettää aikaa kahviloissa ja kirjastossa. Tosin niissäkin vaan hoidan asioita ja kirjoitan tärkeitä viestejä, mutta hienoa vaihtelua silti! Hyvä että edes tietyön melu voittaa laiskuuden liikkumisen suhteen. 

Kaiken kiireen keskellä on kiva, että elämässä on myös jotain pysyvää - mitään järkeä tai arkea kun ei ole viimeiseen kahteen viikkoon ollut. Tänään tuon ankkurin elämään tarjosi äitin tekemä puolukkavispipuuro. Ai että, kyllä lämmittää maistella kotimetsän puolukoita ja niiden kera vähän hengähtää iltapalalla päivän humun päätteksi. 

Hc-ekoilua

Olen ollut nyt neljä päivää matkalla, joka on tuonut vähän taukoa muovittomuuteen. Vieraana ollessa ei kehtaa kaupassa sanoa, että sori ei voida ostaa katkarapuja pakko syödä puuroa. Oudoissa kaupungeissa ei myöskään tunne paikkoja, joista parhaiten löytää kasviksia tai muuta muovitonta. Punnitse ja Säästä sentään etsittiin Jyväskylästä, ja olen pitänyt kestopusseja koko ajan mukana. 

Myös mun eväät ja viemiset ovat olleet ekologisia. Junassa söin kotona kokkailtua ohraa ja bussissa hedelmiä ja pähkinöitä. Sisko toivoi tuparilahjaksi kukkia, mutta en voinut ostaa mitään muoviruukussa myytävää. Ratkaisin asian kyselemällä tutuilta huonekasvien taimia tai rönsyjä ja vein siskolle itsekasvatettavan lahjan. 

Se on ollut kyllä kiva huomata, että muovittomuus oikeesti herättää kysymyksiä ja on saanut siskotkin toimimaan sen mukaisesti. Kaupasta ei kehdattu ottaa muovipussia vaan paperikassi, ja muutenkin on pohdittu asioita yhdessä. Se on kyllä silti aika huvittavaa, että siskolle mun mukanaolo tarkoitti hc-ekoilua, kun itse tuntui että huijasin, kun joustin niin paljon kaikessa. Mutta selkeästi mun valinnat on saaneet ihmiset miettimään omiaan. Sehän on yksi tarkoituskin.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että voisi jatkaa tätä vaikka muoviton syyskuu loppuukin. Toki lieventäisin vähän, niin että ostaisin muovissa sen mitä ei mitenkään muuten saa hankittua. Mutta niin että jos voisin välttää muovia, tekisin sen, ja pyrkisin jatkossakin tähän ekologisempaan tapaan ostaa tavaroita. Se tekee meinaan tosi hyvää. Tulee syötyä paremmin, käytettyä aika paremmin ja ennen kaikkea heräteostokset vähenee. Tänä viikonloppuna on syöty karkkia ja herkkuja, ja olo on ollut paljon uupuneempi kuin muulloin. Selkeästi muoviton dieetti tekee hyvää. Ja onhan se ihan loogista – ruokavaliosta putoaa herkut, karkit, pikaruoka ja einekset. Kaikki kura. 

Mutta ylipäätään tämä muovittomuus on ollut mielettömän hyvä valinta. Tuntuu että olen oppinut itsestäni, valinnoistani ja erityisesti maailman kulutustottumuksista ihan valtavasti. Oikeastaan paluu vanhoihin tapoihin lähinnä ällöttää.