Lähtemisestä, eli elämäni liukuhihnalla

Lähteminen. Se on aina vähän sellaista. Varsinkin mulla, joka valmistautuu kaikkeen pitkään ja hartaasti, suunnittelee viisi vuotta etukäteen ja aamulla jo pohtii mitä illalla tekee. 

Toisaalta tuo valmistautuminen on tehnyt tämän lähdön kanssa tosi hyvää. Kun olin jo viime syksynä Turussa ihan haikeana vuoden päästä tapahtuvan lähdön ja muuton kanssa, ehdin tehdä jäähyväisiä kaupungille ja varsinkin asunnolleni koko vuoden. Ehdin fiilistellä kaikkia vuodenaikoja, talven kylmiä lattioita, syksyn lehtien hautaamaa polkypyörää ja keväällä pestyjä ikkunoita. Turusta napsin satoja kuvia eri valoissa ja fiiliksissä. Esimerkiksi Tuomiokirkosta otin vuoden aikana monta kymmentä kuvaa, joskus joka kerta kun kuljin sen ohi, että varmasti muistaisin. Että varmasti olisin siinä silloin ja nauttisin. 

Noin suurinpiirtein maaliskuusta asti olin kotona sillä mielellä, että ei nyt viitsi ostaa uutta makaronipussia kun kuitenkin lähden ihan justiinsa. Puoliksi jalka ovenvälissä olemista kesti melkein puoli vuotta, joten nyt elokuussa olin jo aika valmis muuttamaan. Senkun vain siivosin ja lähdin. 

Suurimmat jännitykset ja tunteenpurkaukset liittyikin Turusta muuttamiseen. Pakkaillessani kamoja stressasin ja murehdin lähtöä kerran jos toisenkin, mutta aina joku tsemppasi ja lohdutteli ja itsekin teki mieli kuitenkin jatkaa puuhaa. Ja jotenkin kun sitä alkoi tehdä asioita, ne vaan vyöryivät eteenpäin ilman sen suurempaa vaivaa. Tuli muutto, tuli tavaroiden varastointi vuodeksi, tuli mökilläkäynti, tiistai, keskiviikko ja torstai. Mentiin vanhempien kanssa Helsinkiin, hotelliin, lentokentälle, minä jatkoin turvatarkastukseen, vessaan, koneeseen, ja sitten olinkin jo Kööpenhaminassa. 

Oli ihan kummallista, miten missään vaiheessa viimeistä viikkoa ei jännittänyt. Asiat vaan tapahtui ja tein mitä piti, meni nukkumaan, heräsin, oli uusi päivä, kello juoksi, taas menin nukkumaan. Tuntui kuin olisi jossain putkessa, tai liukuhihnalla, joka vie eteenpäin vaikka ei edes kävele. 

Vasta siellä Köpiksen lentokentällä jokin vähän iski tajuntaan. Istuin kolme tuntia tyhjällä portilla ja odotin seuraavaa lentoa. Autiot käytävät, lähtevät koneet ja kahden tunnin unet sai vihdoin vähän herkistymään ja jännittämään. Välillä vähän tuntui siltä, että ei uskalla nousta seisomaan kun ei tiedä että oksentaako vai pyörtyykö. Mutta sekin meni ohi, kello juoksi taas, portti avattiin, menin koneeseen, tulin Aaborgiin ja liukuhihna vei taas eteenpäin. 

Lentokentän pelkotiloja lukuunottamatta ei vieläkään jännitä. Ei ole itkettänyt, ei harmittanut, ei pelottanut. Ei ole ollut mitään niistä hurjista mielen myllerryksistä, mitä tähän lähtöön luulin kuuluvan. Melkein pelottaa jo se, ettei niitä ole. Voisko nyt vähän iskeä joku paniikki kiitos?