Yhtenä päivänä lähdin ulkoilemaan hautausmaalle. Voi kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta Turun vanha hautausmaa on kaupungin rauhallisimpia ja kauneimpia paikkoja, ainakin vanhalta puoleltaan. Siellä haahuillessa sydämenlyönnit hidastuu ja ajatukset kulkee omia ratojaan, välittämättä yleensä ympärillä pyörivästä sekamelskasta.
Ja samalla saa terveellistä tasapainoa elämään. Kun omia pulmia pohtiessa tulee vastaan sankarihautausmaa tai ikivanha tammikuja, tajuaa mittasuhteet ihan eri tavalla. Kaikkialla leviävä vihreys ja hautojen mennyt loisto on ihmeellinen kontrasti. Tavallaan se on hurjan inspiroivaa. Inspiroiva on ainakin lempihautakiveni: joku menneisyyden pariskunta on valinnunt valtavan siirtolohkareen ja teettänyt siitä itselleen muistomerkin. Kun tuollaisella asenteella osaisi elääkin.
Ja vaikka hautausmaa on tavallaan masentava paikka, on se myös täynnä toivoa oleva. Vanhat haudatkin ovat elossa, niissä kasvaa mansikoita ja linnunpesiä. Kaiken summaa parhaiten laulu, joka haahuillessa alkoi itsestään soida päässä: Minä ja Ville Ahosen Ennen kuin kuolen.
"Ennen kuin kuolen
olen ajatellut
elää"
Mielettömän kauniita kuvia ja mikä ihana tunnelma niistä välittyykään! Hautausmaat on alkusyksyn päivinä ihania paikkoja, sellaisia haikean hartaita (joka onkin just oikea tunnelma kesän loppuun).
VastaaPoista