Ihan vaan nopeita iltalenkkejä

On paljon asioita joita tehdessäni ajattelen, että tulen vielä Tanskaan takaisin tekemään tätä. 

Syömään leivoinnaisia, opiskelemaan tanskaa, ostamaan siemenleipää ja pakastelehtikaalia.

Kiertämään rantakaupunkeja, uimaan niiden aalloissa, syömään tuoretta kalaa terasseilla.

Kävelemään Kööppenhaminan katuja. 

Eniten kuitenkin tahtoisin palata tänne pyöräilemään. 

Aalborgin ympäristö on (tuulettomana päivänä) pyöräilytaivas. Joka puolella on pieniä nyppylöitä ja notkelmia, joiden taakse tahtoo vielä katsoa. Vielä tmä mutka, vielä tämä mäki. Ja sieltä avautuvat maisemat ovat aina vain kauniimpia postikortteja. 

Jokaine tie vei jonnekin. Seuraavaan pikkukylään, vähän kaukaisempaan pikkukylään, kiertotietä pikkukylään. Välimatkat ovat juuri sopivia. Aina tuntuu että saapuu jonnekin. Aina on joku paikka johon vielä voisi polkea. Aina löytyy joku reitti kotiin.

Joka suunnassa rajautuvat jotenkin kauniisti vihreät pellot ja taivas, tai nyt kukkivat rypsipellot ja taivas. Vihreää ja sinistä on silmänkantamattomiin, autot (ja nopeammat pyöräilijät) ajavat harvakseltaan ohi ja mikään ei häiritse matkaa. Alkukesän vihreä on varsinkin ilta-auringossa lempivärini. Sen pauloissa ihan vaan nopea iltalenkki kasvaakin hetkessä aikamoiseksi. 

Ai että.

Pitkät jäähyväiset

Olen kamalan suunnitelmallinen. Elän aina jossain kolmen viikon päässä, täytellen kalenteria ja valmistautuen jo milloin mihinkin muutokseen. Tätä lähtöä Tanskasta olen tehnyt jo kuukausia. Ei ihme että on tuntunut että olen ihan jumissa. 

Nyt aikaa Aalborgissa on kuitenkin enää viikko. Eikä lähtö oikeastaan tunnu sen kummallisemmalta, onhan sitä työstetty jo kauan. Ehkä tässä on hyvätkin puolensa.

On alkanut tapahtua lähtöasioita. Suljin niin liittymän kuin pankkitilin. Sanoin kiitos ja heihei lempijumppaohjaajalle. Kaikki vaihtopaperit on täytetty ja yliopistolla on seisottu viimeisen kerran katselemassa vähän hämmentyneenä ympärille - tässäkö se oli? 

Tänään oli viimeinen tanskantunti jolle pääsen. Palautin kirjat ja lupasin opettajalle että en anna ruotsin voittaa tanskan ääntämystäni. Lähetin terveisiä luokkakaverille joka ei ollut paikalla. Sitten pyöräilin kotiin viimeistä kertaa. Huomenna myyn (toivottavasti) pyöränkin pois.

Ruoaksi on joka päivä jotain kimaraa, eli kaikkea-mitä-kaapista-löytyy-sekaisin-kattilassa. Ja sitten välillä kaikkea tätä-tahdon-vielä-syödä-ennen-lähtöä herkkuja. Tänään sekoitin tomaattimurskaa, riisiä, soijarouhetta ja pakastelehtikaalia. Sitä on ruoaksi varmaan loppuviikon... 

Kalenteri olisi vieläkin täynnä kaikkea tekemistä ja näkemistä, mutta enää ei oikein jaksa. Olen viime viikkoina suhannut paikasta toiseen sen verran taajaan, että enää ei vain ole innostusta nähdä aina uusia rantoja ja puistoja. Tai istua bussissa kolmea tuntia. Tuntuu siltä että pitäisi matkustaa, mutta oikeasti se ei innosta. Joten miksi tekisin niin.

Sen sijaan on mukavaa kävellä ympäri Aalborgia, kävellä vielä kerran läpi lempimetsien ja pikkukatujen. Ja vielä kerran uudestaan. Eilen löysin vielä uuden suosikkipaikan kaupungista. Parin kilometrin päästä kotoa. Siellä kukkulan laella, ihan sen pohjoisimmassa päädyssä, istuin puoli tuntia ja katselin kaupungin parasta näköalaa. Koko keskusta, Eternitten ja Vejgaard, Kærby ja kaikki tutuimmat alueet levittäytyivät alapuolelle. Näkyi vuonolle ja Vendsysselin maille asti. Jänis juoksi rinnettä ylös ja pysähtyi vasta kahden metrin päässä. Aurinko laski. Taivas oli vaalenapunainen ja kädet jäässä.

Voitti sata-nolla jokaisen rannikon rantakaupungin. 

En dejlig dag

Kiirettä on pitänyt lomallakin - tai oikeastaan varsinkin lomalla. Päiväretkiä olisi suunnitteilla sinne ja tänne, ja lähinähtävyyksiäkin olisi vielä monen monta tarkastamatta. Vähän tahtia rajoittavat budjetti ja hajonnut pyörä, mutta tärkeimmät tässä ehtii onneksi näkemään. 

Yksi eniten haaveilemistani päiväretkistä suuntautui maanantaina Hirtshalsiin. Pohjoisen rantakaupunkiin ajeli helposti junalla, ja puolessatoista tunnissa pääsi ihan toiseen maailmaan. Vaikka Aalborgkin on tavallaan vuonon rannalla, on se silti sisämaakaupunki. Hirtshalsissa junasta astuessa tervehti meri, satamassa keikkuvat kalastajapaatit ja tuulen mukana kantautuva aaltojen humina.

Hirtshals on kalastuskaupunki ja yksi Tanskan suurimmista  kalastussatamista. Aitojen välistä kurkin laivoja, satamaan vievillä portailla ilmassa kaikuivat vasarointi ja hitsaus. Kyltit osoittivat kalaravintolaan, josta ostin kalapullia ruisleivällä ja remouladella. Istuin terassilla takki auki syömässä, kuuntelin ruotsalaisten turistien keskusteluja ja ihmettelin, kuinka tuoreelta ruoka voikaan maistua. 

Matkan tavoite oli selvä: merenrantaan. Kun keskustasta ylitti heinää kasvavan dyynin, iski kasvoille reipas tuuli ja aaltojen pauhu löi vastaan.Rannalla ei ollut muita. Kävelin, kuuntelin, seisoin vasten tuulta. Keräsin kiviä (niin käy aina rannalla, sitten kotona ne heittää kuitenkin pois. Miksi?) ja laskin aaltoja. Oliko se niin että joka seitsemäs aalto on muita suurempi? Ei tullut selkoa tällä tutkimusotannalla, mutta rentouttavaa puuha ainakin oli. 

Hiekalla ja soralla olisi voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle. Aina teki mieli nähdä mitä seuraavan kallion takana on. Mutta muutakin nähtävää oli - kiipesin takaisin dyynien päälle ja siitä vielä majakkaan. Ylätasanteella pelkäsin ihan törkeästi, mutta maisemat olivat niin hienot että oli pakko kiertää koko kierros, seinää halaten ja hitaasti hivuttautuen. Alas tullessa jalat tärisivät kuin pitemmänkin lenkin jäljiltä, mutta koettelemus oli kyllä sen arvoinen. 

Lisää nähtävää löytyi heti majakan vierestä. Siihen levittäytyi valtava bunkkerimuseo. Tanskan rannikkoa täplittävät sodanaikaiset bunkkerirauniot ovat tulleet tutuiksi jo muilta vaelteluilta, mutta Hirtshalsissa puolustuslinja oli säilytetty ehjänä todella laajasti. Se minkä muualla olen nähnyt vain satunnaisina betonimöhkäleinä rannalla oli täällä koottu ja selitetty jälkipolvien koettavaksi.

Itse museo ei ollut edes auki, mutta alueelle pääsi vapaasti kulkemaan. Olin ainoa vierailija siihen aikaan, ja jos majakasta tullessa jalat tärisivät, niin hylättyjen bunkkereiden tutkiminen yksin ei hirveästi auttanut asiaa. Pimeisiin ja karuihin loukkoihin kurkkiminen oli kuitenkin valtavan kiinnostavaa. Ehkä muiden turistien puuttuminen, ehkä se että katsoin juuri pari viikkoa sitten tanskalaisen sotaleffan, mutta joku sai kokemuksen tuntumaan todella kutkuttavalta ja vavahduttavalta. Betonihuoneissa pystyi seisomaan, lukemaan selitykset rakennelmien historiasta ja kurkkimaan merelle aukoista, kuvitellen että tähystelee vihollista. 

Museokäynnin jälkeen olinkin ihan puhki. Keskustassa kävin vielä teellä hyvin hämmentävässä kahvilassa - kiinalainen kahvila, joka myi todellisuudessa valtavaa valikoimaa erilaisia grilliruokia kahvilatavaran sijaan. No, tee lämmitti mieltä ja antoi puhtia haahuilla vielä junanlähtöön asti keskustan kaduilla. 

Hirtshals oli ihana matkakohde. Pitkästä aikaa reissaaminen piristi, sai kulkemaan innoissaan aina uudelle ja uudelle kulmalle, ottamaan miljoona valokuvaa ja ajattelemaan tänne tahdon palata. Meri, perinteinen kalastusmeininki ja dyyneihin piiloutuva historia - kaikki kiehtoivat valtavasti. Ai että, ihana päivä.

Vaputon vappu

Loma alkoi. Perjantaina palautin esseet, lauantaina nukuin. Ulkona vihmoi tuuli ja sade, takkia vasten ropisi jäärakeet. Sisällä kuljin villahousuissa, unisin silmin keitin teetä ja katsoin jakson sitä, toisen tätä tv-sarjaa. Illalla kävelin puistossa, seisoin puron ylittävällä sillalla ja mietin miten toisaalla on nyt juhlat parhaimmillaan. Østerådalen oli hiljainen ja kylmä, ja jossain raikuva riemu tuntui ajatuksena kovin kaukaiselta. 

Mutta sitten aukesi sunnuntaiaamu ja aurinko helotti kirkkaana taivaalla. Kävelin takki auki keskustaan ja ostin munkinkaipuussani kesän ensimmäisen jäätelön. Paradis on paras ja ainoa jäätelökioski täällä - vähän kuin pieni Minetti. Herkkua.

Tanskassa ei juuri vappua vietetä - internetin mukaan jonkin verran, mutta käytännössä en kyllä huomannut sitäkään - mutta kaupungilla oli silti vilinää. Aurinkoinen sää oli houkutellut ihmiset terasseille, paistattamaan kasvoja auringossa ja hortoilemaan keskustan kaduilla. Vuonon rannalla penkit olivat täynnä, rantakadulta ongittiin kiiltäviä kaloja ja koripallokentällä juostiin. Nähtävästi jonkinlainen pihakirppiskin oli ollut rannassa, mutta olin niin myöhään liikkeellä että jäljellä oli vain yksi rekillinen vaatteita. Istuin vuonon rannan rappusilla, nyökkäilin vanhan herrasmiehen kanssa että ja, det er en dejlig dag, ja det er - kyllä, ihana päivä, niin on. Ja niin oli. 

(Vaikka täytyy myöntää - vaikka Suomessa en ole juuri vapusta välittänytkään, niin kyllä silti mieli vähän kaipasi Taidemusoenmäelle lakkia päähän painamaan. Vappu, ihana keväthulluus, ehkä sen tajuaa vasta kun näkee sen kauempaa.)

Jeg forstår allerede meget

Vieraiden käydessä huomaa tanskantaitojensa kehittymisen. Sen tajuaa busseissa. Ensimmäisten matkaajien kanssa piti aina käyttää englantia saadakseen matkakortille leimatuksi kolme matkustajaa. Tanskankielisille yrityksille kohoteltiin vain kulmia. Seuraavien vieraiden kanssa osui ääntämys jos joskus oikeaan. To, two, aina välillä ekalla yrityksellä onnistui. Ja sitten tuli kolmas vieras ja käytin englantia vain kerran, silloinkin vain kun äkkiä keskustelun keskellä kieli ei taipunutkaan tanskaan. Kaikilla muilla kerroilla "kaksi matkustajaa rejsekortille kiitos" meni kerrasta läpi.

Yhtäkkiä ymmärrän suurimman osan ihmisten puheesta. Kaupan kassalla hinnat, puolituttujen small talkin, puhelinvastaajien automaatit. Olen käynyt oikeita keskusteluja ohikulkijoiden kanssa tanskaksi ja katsonut tv-sarjan tanskalaisilla ääniraidoilla ja tekstityksillä. Hämmentänyt jumppaohjaajia nyökkäämällä kun he luulevat että en ymmärrä tanskaa. Puhunut puhelimessa tanskaa.

On mahtavaa huomata miten nopeasti kielitaito on kehittynyt. Vielä syksyllä kaikki oli ihan käsittämätöntä mokellusta, ja nyt tajuan lauseista erilliset sanat ja jopa niiden merkityksen. Osaan lausua uddannelse ja alligevel, rødgrød med fløde ja lige mode. Pitkästä aikaa sitä muistaa sen uuden kielen oppimisen ilon, mitä peruskoulu oli pullollaan. 

Juuri nyt olen kielitaitoni kanssa vähän hassussa kohtaa - pystyn jo pärjäämään tanskalla melkein kaikkialla. Mutta tuo melkein aiheuttaa hämmennystä niin minulle kuin muille. Aina välillä joudun kaikkien yllätykseksi kääntämään keskustelun ihan yhtäkkiä tanskasta englanniksi, kun en tiedä vaikkapa sanaa muovipussi. Tai hauska. Kielioppi ja vaikeatkin lauserakenteet sujuvat, kiitos ruotsin, mutta sitten tulee joku perusjuttu, jonkapuute tulee eteen ihan yllättäen.  Se tässä tasapainoilussa on tosin ilahduttavaa, että kaupan kassat vaikuttavat spontaanin yllättyneiltä kun toteankin tarvitsevani englantia. Taidan mennä ääntämykseni perusteella siis jo aika hyvin paikallisesta, mikä on riemastuttavaa. 

Kielitaitoa ehtii hioa tanskantunneilla vielä kuukauden ajan. Siinä ajassa ehtii myös katsoa monta tanskalaista tv-sarjaa ja elokuvaa. Kahdeskymmenenviides toukokuuta lennän Suomeen ja juoksen varmaan heti kirjastoon lainaamaan suomenkielisiä kirjoja. Vaikka vuorovaikutus ja arjen askareet sujuvat hyvin vierailla kielillä, ja englanniksi lukeminenkin on jo ihan rutiinia, niin nyt alkaa tuntua siltä että kyllä se omalla kielellä lukeminen on kuitenkin ihan eri asia. Suomenkieliset kirjat ja tanskankieliset tv-sarjat lienevätkin varsin hyvä kesäsuunnitelma. 

Taivastelua

On hirveän helppoa sanoa ei. On niin helppoa kieltäytyä uusista ja yllättävistä asioista, kun on kiire, kun väsyttää ja kun on jo suunnitellut muuta. Ajatella että ei, pelottaa liikaa, tai että en tule, ei se kuitenkaan kannata. Hirveän helposti elämässä kulkee onnensa ohi kun ei uskalla kääntyä sivukujille jotka yllättävät nurkan takaa. 

Sanon ihan liikaa ei. Mutta viime viikolla sanoin kyllä, ja muistin taas miksi se kannattaa, miksi aina kannattaa sanoa kyllä. Miten sitä ei koskaan kadu. 

Kämppikset pyysivät ohimennen mukaansa katseemaan tähtiä. Ensireaktio oli että no ei nyt kyllä, on jumppa ja kotitentin kirjoittamista koko ilta, ja nukkumaankin pitää mennä aikaisin. Ei viitsi tunkea seuraan. Mutta joku jarru ajatuksissa nielaisikin ein ja sanoi ehkä. Ehkä, jos saan esseen valmiiksi, jos ei väsytä liikaa. Jos ehdin. 

Tähtien houkutus ja neljän seinän sisällä tentin pakertaminen kannustivat urakoimaan esseen vauhdilla loppuun, ja kun iltaruoan aikaa kämppikset kysäisivät uudestaan tulenko, sanoin että kyllä, juu! Ja voi juku että kannattiko. Keskiviikosta tulikin paras päivä viikkoihin!

Kävelimme porukalla Sohngårdsholm-puistoon ja sen keskellä olevan pienen observatorion luo. Olen luullut että rakennus on vain joku entisaikojen muisto, mutta niin vain siellä keskiviikkoiltaisin on yleisölle avoin kiikarointimahdollisuus. Paikalle saapuessamme kiikarin äärellä ei ollut muita, joten saimme rauhassa ihmetellä kuun kraatereita ja muita kupruja. Auringon vielä laskiessa tähtien näkymistä piti odotella jokunen tovi, mutta lopulta yhdeksän jälkeen tähtitieteilijät käänsivät riuskasti kaukoputken kohti jupiteria ja osoittivat planeetan ja sen neljä kuuta. Siellä se oli. Minäkin näin sen ihan selvästi - pieni pallero raitoineen ja neljä kirkasta pistettä sen ympärillä. Kokemus tuntui aika huikaisevalta. Ihan kuin silmät avautuisivat näkemään niin paljon enemmän kuin mitä ennen on tajunnutkaan. Jupiter siellä, valovuosien päässä, ja minä täällä katsomassa sitä. Aikamoista.

Oltiin koko nelikko aika fiiliksissä - ja jäässä. Auringon laskettua kevätilta kylmeni äkkiä, ja puiston huipulla tuuli vihmoi vaatekerrosten läpi. Mutta se ei haitannut tunnelmaa. Oli mahdottoman mukavaa olla yhdessä kämppisten kanssa kodin ulkopuolellakin, jutella ajan kanssa, ilman että aina joku tiskaa ja toinen jo palaa huoneeseensa. Kävellä yhdessä öisen kaupungin läpi kotiin ja puhua ruokakaupoista ja koirista. Jakaa illan kokemus ja todeta yhteen ääneen että olipas kivaa. 

Pullasämpylöiden päivä

Tänään Tanskassa on kansallinen juhlapäivä, The Great Prayer Day eli suuri rukouspäivä Jos kävisin töissä, tänään olisi vapaapäivä. Koska olen opiskelija, se tarkoittaa lähinnä sitä että kirjaston sijaan naputtelen tietokonetta kotona. Elämässä on nyt kituviikot - viimeinen puristus ennen kevään opintojen loppumista. Esseitä valuu jo korvista ulos, mutta vielä pitää purra hammasta ensi torstaihin asti. Sitten on loma. 

Vähän toki ehdin fiilistellä tätäkin juhlapäivää. Internetistä luin, että perinteenä on syödä kuumia sämpylöitä/pullia ja käydä ulkona kävelyllä kirkonkelloja kuuntelemassa. Kuulostaa aika helposti toteutettavalta. Hainkin eilen kaupasta sämpylät koko kämppisporukalle. En kyllä tiedä pitäisikö näitä kutsua sämpylöiksi vai pulliksi - itse taikina on ainakin jotain siltä väliltä. Pehmeää ja kardemummaista, muttei silti kovin makeaa. Hyvä aamupala joka tapauksessa. 

Vanhaakin vanhempi Viborg

Viikko sitten - silloinko se oli, aika kuluu niin kummaan tahtiin - tein päiväretken Viborgiin. Lähdin matkaan aika yllättäen, edellisenä iltana vain googlailin summittaisia tietoja kaupungista sekä bussin lähtöajan aamupäivälle. Ja sitten vaan, tuosta noin vain, olinkin Viborgissa.

Tanskan lyhyet etäisyydet hämmentävät aina. Pitkiin metsätaipaleisiin ja tuntien junamatkoihin tottuneena tuntuu hassulta, että vähän yli tunnissa onkin jo ihan toisessa osassa koko maata. (Tämä pätee Jyllannissa. Kaikki siitä kauemmas on oikeasti aika kaukana.) Viborgiin pääsi bussilla puolessatoista tunnissa. kahdeksankymmentä kilometriä ja olin Keski-Jyllannissa.. 

Iltagooglailujeni perusteella opin, että Viborg on ollut ammoisista ajoista asti Keski-Jyllannin keskus. Jo viikingit asustelivat siellä 700-luvulla, ja läpi vuosisatojen se on ollut tärkeä kaupan ja uskonnon keskus. Erityisesti uskonto on ollut suuressa roolissa kaupungin kasvun suhteen. Viborgissa on ollut aikanaan monen monta luostaria ja kirkkoa, sekä 1100-luvulla rakennettu katedraali. Kaikkiin näihin paikkoihin on tarvittu pappeja ja virkamiehiä hommiin, joten väkeä ja ostovoimaa on riittänyt jo keskiajalla. Sen myös huomasi kaupungista - siinä missä Aalborgin vanha keskusta on pieni ja söpö, Viborgin ytimen katuja reunustavat suuret vanhat rakennukset vaikuttavine muureineen. 

Katedraali on selvästi kaupungin tunnetuin nähtävyys, ja ymmärrän kyllä miksi. Alkuperäinen rakennus on ehtinyt palaa jo monta kertaa, mutta nyt paikalla seisova kirkko oli silti aika upea. Aurinko tuli sopivasti esiin paikkaan tutustuessani valaisten seinien värikkäät maalaukset. Vihreää, kultaista ja punaista, erilaisia maanläheisiä sävyjä tulvillaan olevat seinät toivat jossain määrin mieleen Tampereen tuomiokirkon. Vähän erilaista kuin Rooman kultakatedraaleissa. 

Keski-Jyllannin pääkaupungin asemasta huolimatta Viborg tuntui melko pieneltä. Sen keskusta oli aika pian kävelty läpi, ja kadunvarsia värittivät samat kaupat kuin Aalborgissa. Jotenkin nyt ei uudessa kaupungissa herännyt se matkustamisen riemu ja yleinen virkistyminen, joka yleensä on matkaamisessa parasta. En kuitenkaan usko että se johtuu Viborgista, minulla taitaa vain olla vallalla matkaväsymys. Tavallaanhan sitä on koko ajan matkalla, joten ei ihme jos nyt jo alkaa vähän turtua.  .

Siinä kasa missä mainitaan

Todistusaineistoa.

Tanskantunnille polkiessa näitä tuli vastaan ainakin kaksi. Taitaa olla taas kevään synttärisesonki käynnissä. 

Tyypillistä Tanskaa

Tällä huumorintajuisella ja iloisella tanskalaiskansalla on paljon yhteistä suomalaisten kanssa. Paljon on myös erilaista. Uudet jutut pomppaavat esiin aina kun sitä vähiten osaa aavistaa, juuri kun nyökyttelee että aivan, aivan, tuttu juttu... eiku mitä!?! 

Yksi hieman itseä kauhistuttavakin perinne täällä on se miten tiettyjä ikävuosia juhlistetaan. Kaksikymmentäviisi ikävuotta on täällä jostain syystä suuri merkkipylväs. Sitä ennen kannattaisi kuitenkin hoitaa itsensä naimisiin. Tapana nimittäin on, että kaverit sitovat kyseisen ikävuoden saavuttavan synttärisankarin merkkipäivänään johonkin pylvääseen, esimerkiksi liikennemerkkiin, ja kaatavat päälle kilokaupalla kanelia. Ihana kanelihan ei ole vesiliukoinen mauste, vaan hieman tuskallisempi jekku. Kanelikasoja näkee tasaisin väliajoin kaupungilla, ja niihin törmätessä en voi kuin toivoa että oma toukokuinen merkkipäiväni hujahtaa ohi melko huomaamatta. 

Ja niin, jos ei kanelipilvi kannusta rengastamaan itseään, niin kolmekymppisenä edessä on sama mutta pippurilla. Jostain syystä niitä kasoja ei kuitenkaan ole tullut vastaan...

Syntymäpäivät ovat olleet tapetilla myös kuntosalilla, jossa olen kevään ajan käynyt jumpassa. Jumppanaiset ovat mukavia ja iloisia, ja kaikki tuntuvat ainakin melkein tuntevan toisensa. Myös ohjaajat tunnetaan hyvin, sen huomasin viime perjantaina. Aamun tunnille saapuessani jumppasali olikin pimeänä. Ovella seisoskeleva nainen valotti kuitenkin asiaa: tervetuloa sisälle, Birgitte-ohjaajalla on tänään syntymäpäivä, mene vain peremmälle ja ota itsellesi lippu. (Ja kaiken tämän ymmärsin tanskaksi!) 

Liput käsissämme sitten seisoskelimme koko jumpparyhmä pimeässä salissa siihen saakka, että oven vahti huikkasi ohjaajan saapuvat. Ja Birgitten tullessa ovesta sisään räpsäytettiin valot päälle, kauittimista soi tanskalainen kasari-iskelmä ja Tanskan liput heiluivat! Oli laulua, halauilua, lahjakassi ja onnellisen häkeltynyt ohjaaja. Olin itsekin aika fiiliksissä. Pääsi mukaan tanskalaiseen synttäriyllätykseen! Miten suloista!

Viimeisenä vielä synttäreihin liittyvä knoppitieto, jonka niin ikään opin kuntosalilla puheliaalta kanssajumppaajalta. Sateessa salille kävellessämme hän totesi, että tänään on isänsä syntymäpäivä ja että hänen täytyy käskeä isäänsä käyttäytymään seuraavana vuonna paremmin. Häh? No kuulemma Tanskassa on sanonta, että jos jonkun syntymäpäivänä sataa, tarkoittaa se että sankari on käyttäytynyt huonosti menneenä vuonna. Niin ne salat paljastuu!