Venetsia oli se kaupunki, johon pelkäsin rakastuvani matkalla liikaa. En tiedä toista niin mielikuvitusta kiehtovaa paikkaa, ja olin lapsuudesta asti haaveillut kaupungissa käymisestä. Pinterest-kansio oli täynnä kuvia kanaaleista ja gondoleista, ja kun juna ylitti meren Santa Lucian asemaa kohti elämä tuntui hetken vähän epätodelliselta.
Jo kaupungissa ollessani ajatelin Venetsian olevan kamalan ihana. Kirjaimellisesti. Kamala, koska olin koko ajan eksyksissä. Siis jatkuvasti. Kerran eksyin niin pahasti sivukaduille, että jouduin pyytämään paikallista naista johdattamaan minut takaisin kartalle. Hänkin sanoi kaupungin olevan labyrintti. Jopa turistialueilla ja pääkaduilla harhauduin jatkuvasti suunnasta, käännyin väärille kujille tai ajauduin karttaan merkitsemättömille kanaaleille ja silloille. Illalla hostellille palatessa päädyin jotenkin aivan väärälle laidalle Grand Canalea reittiä, jota en edelleenkään hahmota. Onneksi rautatieasemalta oli helppo suunnistaa tuttua reittiä nukkumaan.
Ihana, koska kun löysin paikkoihin joihin halusin, hurmasivat ne täysin. Sant Elenan saari Venetsian itäpäädyssä oli rauhan tyyssija , jossa lapset leikkivät puistossa ja ihmiset makoilivat nurmella auringossa paistatellen. Pienet kanaalit asuinalueilla ja vehreät puistikot etelärannalla olivat paikkoja, joissa olisin lämpimämmällä säällä voinut viettää koko päivän.
Ihana, koska kaikkialla oli kaunis, sininen, kirkas meri. Laguuni oli läsnä koko ajan, ja se on todellakin se mikä tekee Venetsiasta maineensa arvoisen. Ainakin minussa on jokin jatkuva kaipuu veden äärelle, ja Venetsiassa lempipelementtini oli koko ajan läsnä. Täysin omalaatuisesti rullaava arki, kekseliäät keinot järjestää asiat veden ympäröimässä kaupungissa ja jatkuva veneiden ja vesibussien hurina ympärillä antoivat paljon aihetta ihmettelyyn ja ihasteluun.
Zatteren rantabulevardi, jonka näin toiveeni mukaan auringonlaskussa, oli ehdottomasti matkaoppaan kehujen arvoinen. Italian parhaat jätskit, ympärillä kotoisasti yliopistolaisia menossa luennoilleen, vaihtuva ja vedestä peilautuva valo ja sitten, kas, katulamput syttyivät. En tiedä miksi Venetsiassa katulamppujen lasit ovat vaaleanpunaiset, mutta se on nerokasta. Kaikki on viimeisen päälle kaunista.
Ihanan ja ahdistavan sekoitukselta tuntuva Venetsia oli hieno nähdä. Mutta sieltä oli myös hyvä lähteä eteenpäin. Kaupunki oli loppujenlopuksi liian uskomaton ollakseen totta - siinä oli niin erilaisia puolia, että on vaikea hahmottaa että ne kaikki ovat totta. Luksusliikkeet pääkaduilla, turistilaumat joihin törmäsi ihan kaikkialla, rapistuvat ja horjuvat talot, kylmä viima mereltä ja mahdoton sokkeloisuus. Mutta toisaalta mielettömän kaunis arkkitehtuuri, rauhalliset ja idylliset asuinalueet (kunhan niihin löysi), aurinko vasten sinistä laguunia, arkipuuhiaan hoitavat paikalliset, ylelliset palatsit, hurjan kaunis valo ja se miten aina nurkan takana saattaa olla jotain aivan ihmeellistä.
Ehkä rakastuinkin Venetsiaan, pikkuisen. Mutta hyvin ristiriitaisesti. Venetsia oli kamalan ihana, ja siitä oli paikan päällä vaikea saada otetta. Tuntuu että se on parempi kuvissa ja muistoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti